Bjørnstjerne Bjørnson - Liput liehumassa

Heti kun herra Max tänne tuli, hallitsi ja vallitsi hän ensin veljeänsä ja kaikkea kartanon väkeä, sitten kirkkoa ja kaikkea siihen kuuluvata, mutta senjälkeen myöskin koko kaupunkia. Hän oli pahempi kuin isä, herra Curt, siinä suhteessa, että hän oli oppinut ja osasi suurella taidolla ja viisaalla oveluudella kietoa ja vääntää sekä ihmisiä että asioita. Hän oli myös mitä valtaisin mies saarnastuolissa. Kun se kauhistava onnettomuus tapahtui, että Sancta Marian kirkko taivaan ukontulen sytyttämällä paloi maan tasalle, meille kaikille muistutukseksi, kuten tässä minun Manu scriptumissani toisaalla kerrotaan, puhui herra Max koko kesän läpeensä joka sunnuntai torilla, muutamalla korokkeella. Ja silloin kuultiin hänet koko tällä kulmalla kaupunkia; niin, seisoivatpa ulkona satamassa laivojensa kannella ja kuulivat hänet sinnekin, sekä ikkunoihin vastapäätä niemellä, vaikka eivät siellä toki sanoja erottaneet. Niin, erään ulkoväylältä hinatun aluksen laivuri on itse kertonut minulle, miten he kaikki pohjoiselle väylälle asti kuulivat kaupungista ikäänkuin synnytystuskissa kirkuvan vaimon ääntä eivätkä tienneet mitä ajatella. Sillä miehen ääni kuulostaa pitkältä matkalta kuin naisen…

Sentähden olkoon sanottuna herra Maxin ylistykseksi, että hänen aikanansa kirkossa käyminen tuotti kaikille hyödyllistä pelkoa. Eikä hän kärsinytkään, että kukaan jäi pois. Hän kyseli heitä saarnastuolista tai haki heitä taloista, jonkatähden kirkkoa ei ole koskaan käytetty niin uutterasti kuin silloin. Alhainen kansa oli häneen erinomattain kiintynyt, kuten muinoin hänen isäänsä. Sillä hän suvaitsi useasti käydä heidän häissään ja maahanpaniaisissaan sekä maistella heidän oluttansa, kuin myöskin antaa heille hyödyllisiä neuvoja kaikesta heidän elannostansa; sillä hän oli älykäs ja tunsi heidät kaikki nimeltänsä, miehet ja naiset. Hän alisti vähitellen valtaansa koko kaupungin, niin ettei kukaan saanut niinä päivinä kotiinsa mitään, luovuttamatta siitä osuutta papille, eikä myöskään teurastettu eikä olutta pantu pappia sillä siunaamatta. Ja ellei köyhä voinut hänelle mitään muuta lahjoittaa, niin kalaa. Eikä niinä päivinä kukaan voinut, ylhäinen tai alhainen, naittaa tytärtänsä tai toisin tavoin muuttaa olojansa, ensin kuulematta herra Maxin neuvoa. Ja kun hyviä lahjoja ja muuta suostuttelua oli salassa tarjolla, saattoivat monet saada herra Maxilta mitä muilla keinoin oli mahdoton hankkia. Tämän minä tiedän; sillä minä kerron sitä, mitä minä tiedän, enkä sitä, mitä en tiedä. Sitä, joka oli hänen tahtoansa vastaan, saattoi hän vainota ja kiusata yötä päivää, häntä ja hänen huonekuntaansa sekä hänen sukuansa, sekä maallisen ja sotilaallisen esivallan kautta että ystävien ja avulla aina Köpenhaminaa myöten. [Kuten kävi Karl Brandenburgille torin laidassa. Hänellä oli tytär Kristiane, joka oli luonnostaan ylpeä, mutta kaunis. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua herra Max oitis pyysi Kristianea aviokseen; mutta tämä ei tahtonut ja isä suojeli häntä siinä, vaikka pelkäsikin. Silloin Karl Brandenburg pantiin syytteeseen luvattomien tavarain kauppaamisesta; sitten vääristä mitoista ja painoista, ja lopuksi Jumalan pilkkaamisesta. Viimeisestä hänet vapautti kuolema. Sitten tuli poika kotiin Ranskanmaalta; hänet lähetettiin sotapalvelukseen, eikä kukaan ole hänestä sen koommin kuullut. Silloin kun esivalta ensin nousi Karl Brandenburgia vastaan, oli hän kaupungin rikkain mies. Mutta hänen kuollessaan oli tyttärellä ainoastaan sen verran, että pääsi asumaan erääseen maalaistaloon. Siellä hän elää vielä. Monia samanlaisia tapauksia sattui, joten kukaan ei uskaltanut ruveta häntä vastaan.]

Mutta siitä oli kaupungille hyvääkin, niinkuin että kukaan ei siihen aikaan saanut nostaa mitään käräjäjuttua, vaan hänen oli esitettävä asiansa papille, joka sen ratkaisi. Samaten silloin kun oli uusi kirkko Sancta Marian sijaan rakennettava, se jota nyt kansan suussa ristikirkoksi nimitetään, – silloin oli koko puuha kaikin puolin hänen hoidossaan, niin että hän on sen oikea rakennusmestari, joten tämä uhkea temppeli on kaupungille kunniaksi ja hänelle iäiseksi muistoksi. Se maksoi hirveästi rahaa, mikä kaikki meni hänen veljelleen, sillä kartano hankki kivet ja puut sekä kauppateitse muun. Mutta herra Max kokosi rahat, ja sen hän teki sillä tavoin kuin vihollinen olisi saanut kaupungin ryöstääksensä. Sillä kun minäkin yksistäni lasken, mitä kaikkea minun oli pakko hellittää, niin en ymmärrä kuinka siihen suostuin. Mutta hän oli kamala mies. Hän kävi itse joka laivassa, ensi työksensä joka aamu rientäen satamaan katsomaan, ja samaten monta kertaa päivässä, ja silloin ne saivat suorittaa veroa. Jokaisen matkustavaisen, miehen ja naisen, jonka hän sai etsityksi käsiinsä, täytyi luovuttaa roponsa kirkon hyväksi.

Kerran hänen oli käydä pahoin satamassa leski Sara Andersenin luona, joka piti majalaa merimiehille. Sillä hän varoitti asukkejansa aina kun näki papin tulevan, ja nämä ryömiskelivät ylisille tai kellareihin piiloon, kun kukaan ei voinut vastustaa hänen suostuttelujansa tai uhkauksiansa. Niinpä myöskin rikas Heinrich Arendt Lyypekistä; hän oli tullut tänne sen laivansa takia, joka oli häneltä merellä rosvouksella anastettu ja tänne myyty. Hän tunsi vanhastaan hyvin herra Maxin ja ryömi ylisille. Mutta herra Max oli tottunut siihen trafiqueen ja ryömi perässä. Mutta kun hän oli kovin raskas, katkesivat tikkaiden puolapuut ja hän solahti alas, tarttuen kaiteiden väliin kiinni. Mutta silloin nousi Saralle suuri tuomiopäivä, ja hänen täytyi uhrata valtainen summa uudelle kirkolle rikkaan Heinrich Arendtin sijasta. Tämä ei tahtonut korvata sitä leskelle, vaan kieräili mielinkielisin puhein, niin että Sara ei saanut mitään, kuten on minulle useasti karvain kyynelin kertonut.

Sanottu Andersenin leski muuten kuoli samana päivänä, niin, samalla tunnillakin, kuin herra Max. Olen paljon aprikoinut löytääkseni Jumalan syvän aivoituksen siitä, ja monet muut samaten. Mutta ei olisi hyvä, jos me ihmislapset oivaltaisimme kaikki.

Mutta herra Maxin kuolema tapahtui seuraavasti. Alussa tänne tullessaan hän kesti kaikki mitä joikin; mutta ei lopulta. Ja humalapäissään hän oli vaarallinen naisväelle, niin että ne saivat häntä taiten kartella. Ja niin sattui kerran linnassa, kun hän oli pakottanut veljensä pitämään isot pidot, kuten hän yleensä pakotti tämän tekemään kahdesti vuodessa, toiset uunnavuonna ja toiset juhannuksena. Tämä tapahtui juhannuksena.

Mutta ennen kuin enempää kerron, on minun mainittava, että kartanon käytävässä on hyvin pimeätä isojen portaiden sisäpuolella, silloin kun kaksoisoven molemmat puoliskot on suljettu. Ja silloin ne olivat suljetut sademyrskyn tähden, joita tällä rannikolla tiheään sattuu. Herra Max erehtyi luulemaan Ane Trulintyttäreksi, tulliportilta, Nille Maununtytärtä, raatimies Paavelsenin perheestä, kun molemmilla oli samanlainen punakukallinen karttuunihame. Se sattui hämyisessä käytävässä. Ja se, joka tunsi nuo molemmat, voi sen käsittää. Mutta raatimies Paavelsenin tytär ei ollut mikään leikiteltävä; niin, hän rohkeni nostaa aika kirkunan häntä vastaan. Nyt nousi ankara meteli ja häly. Raatimies haki isännän, ja tämä tuli puhuttelemaan veljeänsä ja sanoi olevansa kovin tällaista elämöimistä vastaan linnassa, valittaen että Max ei lopettaisi ennen kuin olisi saattanut häviöön heidät kaikki. Kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut niin monta sanaa herra Adlerin suusta yhdellä kertaa; mutta kaikki havaitsivat ne hyvin ajatelluiksi ja sopiviksi. Mutta herra Max ei kärsinyt itselleen tätä sanottavan, sillä hän seisoi papin kauhtanassa, päivällinen kun oli vast'ikään syöty. Ja sentähden hän ryntäsi veljensä kimppuun, ja tavattoman lihavuutensa vuoksi ei herra Adler voinut säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ensin seinää ja sitten lattiaa vasten, kumpaisellakin kerralla kolauttaen pahasti päänsä. Sitten ei herra Adlerilla enää ollut ymmärrystänsä, ja pian hän kuolikin.