Bjørnstjerne Bjørnson - Jumalan teillä

Täällä hämärässä, jossa pojan vaalea- ja tytön ruskeatukkainen pää yhdessä keksivät huvittavia seikkailuja, he olivat istuvinaan palmupuiden alla, täällä vilisi heidän ympärillään mustia neekerilapsia ja kaikki ne olivat kilttiä ja kohteliaita ja käännytettyjä, oli myöskin kesyjä tiikerinpentuja, ne loikoivat hiekalla aivan heidän jalkojensa juuressa, hyväntahtoiset apinat palvelivat heitä, elefantit kantoivat heitä varovasti selässään ja puut heidän ympärillään olivat täynnänsä ruokaa, mitä he vain tarvitsivat.

Nyt tuli Ole katsomaan tätä paratiisia viimeisen kerran ja sanomaan sille jäähyväiset.

Hän oli juuri noussut kiivetäkseen kiven yli, kun hän muisti, että nyt oli lauantai ja lauantaina oli Josefine kello yhdestätoista vapaa (hänellä oli yksityisopettaja) ja silloin hän tavallisesti tuli tänne halkopinojen taakse, lähelle poikien rauhallista aluetta.

Entä jospa hän nytkin istui siellä? Jospa hän oli kuullut kaikkityyni! Nopeasti kivelle, ja – siellä istuikin tyttö penkillä ja katsoi nyt häneen!

Vain nähtyään hänet ja silmäyksen, jolla tyttö häneen katsoi, Ole pillahti jälleen äänekkääseen itkuun. "Minä – tahdon – kotiin", hän nyyhkytti, "en koskaan – en milloinkaan tänne", ja hän laskeutui Josefinen luo. Heti alkoi tämä häntä rauhoittaa, riensi antamaan hänelle nenäliinansa ja pyysi häntä pitämään sitä suun edessä, jotta itku ei kuuluisi, hän tunsi koulun tavat ja tiesi, että nyt saattoi joku olla pihalla Olea hakemassa. Ole totteli nyt, kuten aina, hänen neuvoaan, mitä käyttäytymiseen tulee. Hän luuli, että se tarkoitti tuota kiusallista niistämistä, ja hän alkoi niistää ja itkeä, itkeä ja niistää. Nopeasti tarttui Josefine silloin pienellä tytön-kädellään Olea niskaan, toisella hän otti lujasti kiinni häntä käsistä ja painoi nenäliinaa lujasti vasten Olen suuta, samalla pudistaen varoittavasti tummankiharaista päätään. Silloin käsitti Ole, mikä on kysymyksessä. Olikin jo aika, sillä hänen nimeään huudettiin pihalla – kerta toisensa perästä ja eri tahoilla. Hänellä oli sellainen työ ja tuska tukahduttaessaan itkua, että hänen ruumiinsa hytkähteli ja vapisi, mutta hän pidätti sen. Pidätti, siksi kun kuuli toverin hyökkäävän jälleen rappusia ylös. "Minä – tahdon – kotiin!" hän aloitti heti ja päästi itkun valloilleen, hän ei voinut muuta. Sitten antoi hän nenäliinan takaisin, nyökäytti päällään, nousi ja veti halot syrjään naapurin aitauksessa olevan aukon edestä, yhäti vaan itkien ääneensä ja yhäti ollen kauhistuksen vallassa. Heti halot poistettuaan hän oli aukossa, koulupenkin kiiltäväksi hankaama takapuoli ja kirkkaat korkoraudat vetäytyivät yhä edemmäs, kunnes ne katosivat. Hän nousi ylös toisella puolen, kiiti siellä olevan halkovajan ja aitauksen välistä solaa, ohi vanhan, mätänevän puuläjän, ja sieltä takaportin kautta. Vasta kun hän oli sen ulkopuolella, kapealla kadulla, hän muisti, että oli unhoittanut ottaa jäähyväiset Josefineltä, niin, eikä ollut edes kiittänyt häntä! Tämä hänen kaikkien kaupungissa kärsimiensä vastoinkäymisten lisäksi tullut harmi vaikutti, että hän nyt juoksujalkaa kiiruhti pois, eikä hellittänyt juoksuaan ennenkuin kiertoteitse oli päässyt maantielle. Se kuului ikäänkuin hänen alustalaisiinsa, tämä vanha rantatie.

Josefine seisoi hetken ja tuijotti siihen paikkaan, josta Olen korkoraudat olivat kadonneet, mutta ei kauan. Hän hyppäsi kivelle, laskeutui seinän luo, työnsi laudat syrjään, tunkeutui läpi ja sulki huolellisesti aukon jälkeensä. Vähän ajan päästä hänet nähtiin apteekilla hatuttomin päin, hän kysyi veljeään – ensin apteekista, jossa veljen oli tapana oleskella, mutta siellä hän ei ollut eikä ollut sinne jättänyt kirjojaankaan. Hän haki häntä toisestakin kerroksesta, eikä löytänyt häntä sieltäkään, mutta ikkunasta hän huomasi, että satamassa oli suuri vieras laiva ja noin kymmenen kaksitoista venettä sen ympärillä, tietysti Edvard olisi siellä! Juoksujalkaa riensi hän laiturille, otti heidän oman valkeaksi maalatun venheensä ja työnsi vesille.

Hän souti, niin että hiki valui, souti ja tarkasteli ympärilleen, kunnes saapui haaksirikkoisen luo, tuon vihreän, suunnattoman suuren laivan viereen, joka siinä seista lokotti ja puhkui, kun vettä siitä pumputtiin. Jo kaukaa näki hän, että Edvard seisoi kirjapakka kainalossa komentosillalla juttelemassa ystävänsä Rojert Mo'n kanssa.

Heti päästyään tarpeeksi lähelle hän huusi häntä nimeltä. Sen kuuli Edvard ja koko laivaväki. Nähtiin ruskeatukkainen tyttö hatuttomin päin, soudusta punoittavana, airot kädessä tuijottamassa komentosillalle, tuumittiin, mitä se olisi ja unohdettiin kohta. Mutta Edvard tunsi piston rinnassaan: jotain kauheaa oli varmaankin tapahtunut. Tuossa tuokiossa hän oli laivan kannella, laskeusi alas laivasta ja hyppien veneestä toiseen hän tuli Josefinen veneeseen, jonka hän samassa työnsi ulos: "Mitä on tapahtunut?" Kirjat hän lähätti käsistään, otti tytöltä airot ja istuutui soutamaan: "Mitä on tapahtunut?"

Punoittavana ja hengästyneenä seisoi siinä Josefine tukka hajallaan ja katsoi häneen, kun hän käänsi venettä, sitten irroitti hän toisen parin airoja ja istahti veljeään vastapäätä takimaiselle tuhdolle. Edvard ei halunnut kolmatta kertaa kysyä, souti vaan. – Silloin Josefine pitäen airoja ylhäällä vedestä virkkoi:

"Mitä olet sinä tehnyt Ole Tuftille?"

Edvard kalpeni ja punastui; myöskin hän piti airoja ylhäällä. "Niin, nyt on hänen koulunkäyntinsä lopussa, nyt on hän mennyt kotiinsa, eikä tule koskaan enää takaisin."

"Oh, sinä valehtelet!" – pääsi Edvardin huulilta, mutta ääni, jolla hän sen sanoi, todisti päinvastaista; hän aavisti, että tyttö oli puhunut totta. Hän iski airot voimiensa takaa veteen ja souti, ikäänkuin tahtoisi hän kiiruhtaa perästä.

"Niin, kyllä onkin parasta, että soudat", – itse Josefine rupesi huopaamaan; "parasta kyllä on, että riennät perästä vaikka Suur-Tuftilaan asti, sillä muuten käy sinulle hullusti sekä isän luona että koulussa. Sellainen kurja, mikä oletkin!" – "Oh, pidä suusi kiinni!" – "Elä luulekaan! Jollet sinä paikalla lähde hänen perästään ja tuo hänet mukanasi tänne kortteeriin, niin sanon sekä isälle että rehtorille, sen saat nähdä."

"Sinä itse olet kurja, mokomakin juorupussi." – "Olisitpa kuullut, mitä Anders Hegge sanoi, ja kaikki, koko koulu nauroi Olelle, kaikki, jok'ikinen, – ja hän, Ole parka, itki kuin olisi häntä ruoskittu ja juoksi suoraa päätä kotiinsa. Hyi sinua! Hyi! Jollet saa häntä takaisin, niin ei ole hyvä kanssasi." – "Etkös sinä, pöllöpää, sitten näe, että soudanhan minä minkä jaksan?" Hänen kyntensä olivat valkeat, kasvonsa pullistuivat, hän kumartui joka kerta syvään saadakseen pitempiä vetäisyjä. Sanaakaan virkkamatta siirtyi Josefine tuhdolle lähemmäs Edvardia, asetti airot oikealla tavalla ja alkoi soutaa, hänkin.

Noustessaan laiturin luona vastaamaan venettä lausui Edvard: "Minä en ennättänyt tänään syödä aamiaista ja nyt minä saan olla ilman päivällistäkin, jos sinulla on rahaa mukana, niin anna, jotta saisin ostaa vähän rinkeliä!" – "Kyllähän minulla on pari killinkiä." Josefine nosti airot veneeseen ja antoi hänelle rahat. – "Ota kirjani!" huusi Edvard ja läksi juoksemaan yli kadun. Hetkisen kuluttua oli hänkin maantiellä.

Päivä ei ollut oikein selkeä, ilma oli epävakainen, pilvet kulkivat toista suuntaa kuin lauhkea etelätuuli. Oli jälleen lämmintä ja nuoskaa, keli mitä kurjinta, tie lumisohjuista ja likaista, varsinkin kaupungin lähistöllä, jossa se oli kerrassaan kuin siivotonta lumivelliä.