Bjørnstjerne Bjørnson - Jumalan teillä

Miehet astuskelivat merisaappaissa, yllään vedenpitävät öljypuvut, toiset taas talonpoikaistapaan puettuina sarkaisiin ja päässään nahkalakit. Naiset perkasivat kilpaa miesten kanssa, rääsyihin kääriytyneinä tai miehen takki arkiröijynsä yllä, tavallinen kohtelias käyttäytyminen oli nyt heitetty hiiteen.

Alkoi jo ropsia suuria sadepisaroita ja niitä tuli yhä taajemmin, kaikkien kasvot, joihin Edvard katsoi, olivat kastuneet. Ne töllistelivät ihmeissään häneen: hento kaupunkilaispoika tuli heidän hälinäänsä, kevyissä pukimissa, kasvot märkänä, ja hengästyneenä, pieni kastunut karvalakki päässä.

Mutta kukas tuossa seisoi juuri hänen edessään, jollei Ingebret Syvertsen, tuo pitkä, mustatukkainen mies, joka oli ollut kaupoissa hänen isänsä kanssa! Nyt hän seisoi tuossa kauppoja hieromassa, pitkänä ja laihana, öljypuvussa kiireestä kantapäähän. Hän oli ollut täällä koko lailla touhussa, hänen saappaansa ja kätensä olivat kalan suomuksissa, kuin hopeahelojen koristamat. "Päivää, Ingebret!" huusi poika iloisesti. Pitkä nuori mies, kasvot märkänä öljytakin alla, suuri pisara putoamassa nenän päästä, pieni, musta parta ja yläleuasta kolme hammasta poissa, tunsi hänet heti ja hymyili, sitten hän virkkoi: "Isäsi on täällä ratsastelemassa, poika". – Samassa joku puhutteli Ingebretiä, hän kääntyi, äkämystyi ja alkoi kinastella tämän kanssa, siihen kului hetkinen ja kun hän jälleen kääntyi sinne päin, missä poika oli ollut näki hän tämän jo kaukana tiellä, hyvän matkan päässä kalastajista.

Edvard oli lähtenyt juoksemaan pelkästään pelosta, – ja vasta siellä maantiellä hänen mieleensä johtui, että hän juoksi juuri isäänsä vastaan! Olikohan varmaa, että hän ennättäisi Suur-Tuftilaan, ennenkuin isä hänet tapaisi?

Mutta mitä hän tekisi? Ne olivat nähneet hänet kaikki nuo ihmiset ja nehän töllistelivät häntä niin, että he kyllä hankkisivat tiedon siitä, kuka hän oli, ja kun isä sitten ratsastaisi sitä kautta, saisi hänkin sen tietää. Senvuoksi ei suuresti hyödyttänyt pakoonkaan juosta. Selkäsauna ennemmin tai myöhemmin, samantekevä. Häntä halutti melkeinpä pistää lauluksi, sillä nyt asia ei enää paremmaksi muuttuisi kuin mitä se oli. Hän alkoi tosiaankin laulaa, ja vieläpä marseljeesia ranskan kielellä, sehän sopi mainiosti sille, joka kulki kohti selkäsaunaa, – hei vaan! Mutta tuskin hän oli päässyt ensi värssyn loppuun, kun rohkeus alkoi loppua, ääni hiljeni, tahti myöskin ja koko laulu sai toisen värityksen. Oh, miten raskaalta alkoikin astunta tuntua, nyt satoi jo aika lailla. Laulu muuttui jo katkonaisiksi säkeiksi ja loppui vihdoin kokonaan. Pojan ajatukset liikkuivat nyt jossain suuressa hiilikaivoksessa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä, että se oli täyttynyt vedellä. Ihmiset pyrkivät sieltä ulos, minkä kerkisivät ja hevoset heidän perästään, mutta sieltä alhaalta ne eivät voineet pelastautua. Eläinparat! Muuan poika oli pelastunut ja hän kertoi hevosesta, joka koetti päästä hänen perästään, poika kiipesi ylös, mutta hevonen ei voinut… Edvard näki selvästi hevosen edessään, sen pään, sen kauniit loistavat silmät, kuuli korskumisen, hirnumisen ja joka kerta se ihan koski häneen. Niin, mahtaisi olla hirvittävää kuolla sellaisen kauhun vallassa! Ja heräisikö kaikki tuo eloon viimeisellä tuomiolla! Niin, entäs kaikki ne, joiden pitäisi silloin nousta maan sisästä kaivoksista! Miksipä ei siis eläimetkin muiden mukana? Kyllä varmasti ne vetäytyisivät esiin ja hirnuisivat ja syyttäisivät ihmisiä. Suuri luoja, sitä syytösten paljoutta! Ajatelkaas, – aina maailman luomisesta saakka! Ja mistä niitä kaikkiaan löytyisi? Maan päältä ja maan sisästä, – entäs ne, jotka olivat meressä, meren pohjalla? Ja entäs ne sitten, jotka olivat vielä senkin alla, sillä monessa paikassahan oli siinä ollut maata, missä nyt oli meri. Niin, niin!

Oh, miten nälkäinen hän oli! Ja nyt häntä värisytti, hän ei voinut enää astella nopeasti, hän oli kastunut aivan läpimäräksi.

Eikä eteenpäin pyrkiminenkään ollut kovin haluttavaa. Hän tunsi hyvin sen uuden ratsupiiskan, hän oli itse toimittanut vanhan pois maailmasta, mutta jospa hän olisi aavistanut, että uusi oli kahta kauheampi, olisi hän kyllä antanut vanhan olla käytännössä vielä parisen vuotta. Huh, hänen kynsiäänkin alkoi jo kolottaa ja sormet olivat aivan kohmeessa. Ja jalat sitten? Sitä ei kannattanut ajatellakaan, sillä kohmetus tuntui silloin vain yhä enemmän jäykistävän, kuules, miten vesi tirskui saappaissa! Lystikseen hän koetti liikuttaa jalkojaan ristiin, oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, mutta hän väsyi kohta siihenkin. Yhä hitaammaksi ja vaivaloisemmaksi kävi astunta, nyt pitäisi hänen nousta mäkeä ylös. Hyvä ystävä, eikös tämä ollutkin jo viimeinen mäki? Eiköhän Suur-Tuftila ollutkin jo lähimmässä laaksossa? Aivan siinä mäen takana? Kyllä varmaankin siellä oli Tufti-laakso? Ehkäpä hän ennättäisi perille ennen isän tuloa? Eihän se lykkäyskään hullummaksi ole, ei suinkaan. Sieti kylläkin kiiruhtaa. – Uusia voimia vaan!

Isä ei ollut yksinomaan ankara, kyllä hän saattoi olla lempeäkin. Varsinkin jos Josefine rukoili veljensä puolesta. Ja sen tyttö kyllä tekisi nytkin, kun Ole vain tulisi takaisin. He koettaisivat saada vielä apteekkarinkin puolelleen! Hän oli ihmeen hyväntahtoinen mies, tuo apteekkari ja parasta oli aina olla useampi mies puolella. Herrajumala, jollei niitä olisi useampia…

Tuolta se nyt nousi mäen takaa, tuo punainen hevosen pää! Suuret olkikengät, joita isä talvisaikaan käytti jalustimina, sojottivat hevosen molemmin puolin kuin petoeläimen käpälät. Poika pysähtyi kuin kivettyneenä.

Hepo tuijotti poikaa raskaiden espanjalaisten suitsien alta, se ei ollut uskoa omia viisaita silmiään. Sama oli isänkin laita, sillä tuo pyöreä pää ja harmaa villalakki kohosi yhä ylemmäs hevosen kaulan takaa kunnes hänen täytyi molemmin käsin nojata satulan nokkaan: – oliko tuo likomärkä poika, karvalakki päässä, – tuo, joka tuossa seisoi kalpeana ja pelästyneenä keskellä tietä kuin kummitus, – oliko tuo se poika, jonka nyt pitäisi istua kotona läksyjään lukemassa, ennenkuin saisi luvan liikahtaa minnekään? Ja nyt lauantai-iltana? Tällaisella ilmalla sitten ja tällaisella kelillä ja noin vähillä vaatteilla Suur-Tuftilan mäessä? Ja vielä ilman lupaa? – "Mitä pirua sinulla on täällä tekemistä?"

Hevonen pysähtyi; sen lämpöinen henki täytti ilman pojan ympärillä ja kietasi hänet epämiellyttävän hikihajun täyttämään höyryyn. Edvard ei voinut liikahtaa paikaltaan, eikä uskaltanut vastata. Hän vain tuijotti höyryn läpi isään, kuin puulla päähän lyötynä, tölmistyneenä, lopuksi tylsistyi hän kokonaan.

Samassa isä astui hevosen selästä alas ja ohjat vasemman käsivarren ympärillä, piiska toisessa kädessä seisoi heti pojan edessä. "Minne matka? Häh? Miksi täällä? – Piru vieköön, etkö vastaa?"

Edvard vetäytyi vaistomaisesti edemmäksi ja edemmäksi syrjään, isä tuli perästä, – ja yhtä vaistomaisesti nosti poika oikean kätensä suojellakseen kasvojaan, vasempaa piti hän torjuen edessään. – "Minne olet matkalla?" – "Ole Tuftin luo." – "Mitä siellä? Häh? Ole Tuftko kotona? Häh?" – "Niin." – "Mitä sinä siellä teet?" – "Minä menen … menisin" – "Häh?" – "pyytämään häneltä anteeksi". – "Anteeksi? Mikä nyt? Mikä nyt? Häh?" ja piiska kohosi. Poika kiiruhti vastaamaan: "Hän ei tahdo enää tulla kouluun." – "Noh? – Kiusattuko häntä? Häh? Sinä etupäässä? Mitäh?" isä hihkui. – "Minä sain tietää, – " hän ei jatkanut. – "Mitä?" – "… että hän – että hän – " Poika alkoi itkeä. – "Häh?" – "… että hän auttoi sairaita." – "Kertonutko sen? Mitäh? Lörpötellyt? Häh?" Edvard ei uskaltanut vastata, ja silloin alkoi piiska heilua, poika huitoi molempia käsiään tahtiin piiskan kanssa ylös ja alas, epävarmana, minne isku sattuisi. Ja siirtyi aina kauemmaksi syrjään. – "Seiso paikallasi hiljaa!" kiljui isä. Mutta poika sen sijaan hyppäsi aivan ravin reunalle. Vihaisena kohotti isä piiskaansa, hevonen sai hänen tahtomattaan aika rapsun ja riuhtaisihe niin rajusti, että oli vetää isän kumoon. Edvardilta ei tämä hupainen sattuma jäänyt huomaamatta: hän räjähti kaikuvaan nauruun. Mutta säikähti samassa sitä itsekin niin pahanpäiväisesti, että hypähti ravin yli ja juoksi metsään; kääntyessään katsomaan jälkeensä hänen oli mahdoton pidättää itseään, hänen täytyi taas purskahtaa nauruun eikä hän tiennyt parempaa tapaa sitä peittääkseen kuin ruveta ulvomaan kohti kurkkua.