Bjørnstjerne Bjørnson - Jumalan teillä

Tuskin oli neljäsosa pojista saapunut, kun toisetkin kolme neljäsosaa lakkasivat meluamasta: mitähän kummaa tuolla halkopinon luona tapahtui? Miksi kaikki juoksivat sinne? He tunkeutuivat Andersin ympärille, ja halkopinon päälle kiipesi niin monta kuin sinne suinkin mahtui: "Mistä on kysymys?" – "Edvard Kallem on voittanut palkinnon." – "Edvard Kallem?" Taas leimahti mellakka liekkiinsä, kaikki kysyivät, kaikki vastasivat – kaikki paitsi Ole Tuft, hän oli jäänyt seisomaan siihen, mihin toverinsa oli hänet jättänyt.

Sitten tuli hiljaisuus, Anders Hegge kertoi, hänellä oli siihen oikeus, olihan hän siitä maksanut. Hän kertoi mainiosti, lystikkään kuivasti, niin että kaikki voitiin käsittää kahdella tavalla. Hän kertoi aluksi, missä Ole kävi ja mitä hän toimitti: – muutti olkia veistämön Martan alle, käänteli ja kantoi häntä, keitti hänelle ruokaa ja juoksi apteekkiin lääkkeitä noutamaan; – sitten, minkä vuoksi hän sitä teki: hän tahtoi tulla lähetyssaarnaajaksi, hän tahtoi harjaantua veistämön Martan luona, hän luki raamattua Martalle, ja Martta itki, ja kun Ole lähti pois, toi Pyykki-Lassi viinaa ja sittenkös kelpasi heidän, Martan ja Lassin riemuita raamatun luvun perästä! Pojat seisoivat ensin hiljaa kuin kynttilät, … he eivät olleet milloinkaan moista kuulleet. He käsittivät sen leikiksi, ja sillä tavoin kuin se kerrottiin, ei siitä muuhunkaan johtopäätökseen voinut tulla. Mutta he eivät olleet vielä elämässään kuulleet kenenkään leikkivän lähetyssaarnaajaa ja raamatunlukijaa, se oli huvittavaa, mutta samalla siinä oli jotain muutakin, jota he sillä hetkellä eivät käsittäneet. Kun he eivät nauraneet, jatkoi Anders kertomustaan. Minkävuoksi Ole oli keksinyt tämän? Nähkääs, siksi, että hän oli kunnianhimoinen ja tahtoi tulla apostoliksi, joka oli jotain enemmän kuin tulla kuninkaaksi, keisariksi tai paaviksi, sen oli Ole itse sanonut Edvard Kallemille. Mutta tullakseen siksi täytyi hänen löytää "Jumalan tiet". Ja nämä tiet alkoivat veistämön Martan luota; siellä hän aikoi oppia tekemään ihmeitä, taistelemaan pakanoita, villipetoja ja myrkyllisiä käärmeitä vastaan ja taltuttamaan hirmumyrskyjä. Nyt kajahti naurun remakka ilmoille. Mutta samassa soi myöskin kello. Poikien täytyi vain nauraa kikattaen juosta Olen ohi.

Kerran ennenkin nuorella ijällään oli Ole Tuft tuijottanut pohjattomaan syvyyteen. Se oli eräänä talvipäivänä, hän seisoi isänsä haudalla ja kuuli kuinka ensimäiset routaiset multamukareet putosivat arkun kannelle, ilma oli sumuinen ja meri musta kuin piki. Kaiken surunsa laski hän sinne. Nyt seisoi hän jälleen haudan partaalla, hän kuuli taas kirkonkellojen soittoa. Heti kun kirkuva hälinä koulun portailla ja käytävillä oli tauonnut ja viimeinenkin vitkastelija mennyt sisään ja ovet sulkeutuneet, – ja tullut äkkiä täydellinen hiljaisuus, – silloin kuuli hän äänettömyyden vallitessa kirkonkellojen soittoa ja mielikuvitus vei hänet kotiseudun maalaiskirkkoon, jonka seinän vieressä suhisivat vanhat, korkeat, lehdettömät koivut ja portin edessä kunnioitusta herättävä honka. Kellot kaikuivat lakkaamatta, suruisesti ja raskaasti, ja arkun päälle putoilevat kovat multamukareet löivät merkkinsä häneen itseensä koko elämän ajaksi. Äiti itki hillittömästi, – hän oli pidättänyt kyyneleitään aivan tähän saakka, ei pieninkään valitus ollut sitä ennen päässyt hänen huuliltaan, ei kuolinvuoteen ääressä, eikä silloinkaan, kun ne kantoivat isän pois, – mutta nyt sai suru hänessä ylivallan – oh, miten hillittömästi! … ei, isä ja äiti ja äiti ja isä! – Ja hän purskahti itkuun, hänkin.

Yksinomaan senvuoksi hän ei voinut mennä toverien jälestä, mieluummin tahtoi hän olla koskaan tulematta kouluun. Tämän jälkeen hän ei voisi kohdata ketään heistä, eikä olla koko kaupungissa. Kahden tunnin kuluttua se tulisi tiedoksi, kaikki hänelle nauraisivat, ilkkuisivat ja tekisivät kysymyksiä. Ja olihan nyt se, mitä hän aikoi, hänellekin häväistys, mitä siis lukeminenkaan hyödyttäisi, eikä hän toiseenkaan kaupunkiin halunnut mennä, ei, kotiin, kotiin, kotiin! Mutta jos hän nyt tähän jäisi kauemmaksi aikaa, lähetettäisiin luokalta joku häntä hakemaan, hänen oli kaikella muotoa heti lähdettävä juoksemaan karkuun – ei kortteeriin tädin luokse, siellä hänen pitäisi kertoa kaikki, eikä myöskään pääportista kadulle, siellähän oli niin paljon väkeä, ja hän kun vielä itki niin kovasti. Ei, hänen olisi mentävä siitä pienestä sala-aukosta, jonka Josefine oli häntä varten laittanut ja jonka kautta hän auttoi häntä joka iltapäivä pääsemään ulos, ilman että pojat sitä näkivät.

Vasten naapurin aitaa oli pinottu halkoja, mutta niiden oikealla puolen oli liiteri ja sinne juoksi Ole. Hän irroitti pari lautaa pinoja vasten olevasta seinästä, puikahti sen kautta ulos ja sulki aukon jälkeensä. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jollei ulkopuolella olisi ollut sen verran tyhjää pohjukkaa, jonka oli aiheuttanut lähellä seinää sijaitseva suuri, poikaa korkeampi kivi. Jollei kiveä siinä olisi ollut, olisivat halkopinot olleet aivan rinnakkain, joten ulospääsy olisi ollut mahdoton, nyt oli siinä tilaa kiven molemmin puolin ja sen päällä. Tänne olivat lapset laittaneet tupiaan, yhden kummallekin puolen kiveä ja yhden sen päällekin. Se, joka oli kauimpana seinästä, oli mukavin, siihen oli laitettu istuinpenkki, ja kun se oli kiinnitetty pinoihin molemmin puolin, voivat lapset siellä juuri ja juuri sopia kulkemaan toistensa ohitse. Katoksi he olivat laittaneet lautoja ja niiden päälle latoneet halkoja, jotta ei kenessäkään heräisi epäluuloja, ja paljon heillä oli siinä ollutkin puuhaa. Kovin valoisaa siellä ei ollut, mutta sehän kuului asiaan, jotta siellä olisi sitä hauskempi. Täällä kertoili Josefine Olelle Espanjasta ja Ole taas puolestaan lähetyssaarnaajien seikkailuista. Toinen härkätaisteluista ja toinen taas kamppailuista tiikerien, leijonain ja käärmeiden kanssa, kauheista hirmumyrskyistä ja vesipatsaista, villeistä apinoista ja ihmissyöjistä: Olen kertomukset olivat vähitellen voittaneet ylivallan, ne olivat voimakkaampia ja niillä oli oma tarkoituksensa; tyttö eli muistoistaan, poika taas kaikesta, mitä hänen mielikuvituksensa voi luoda kokoon, ja itse hän halusi sinne mukaan. Niin kauan ja niin hehkuvasti hän jatkoi kuvauksiaan, kunnes tytössäkin heräsi halu päästä sinne! Aluksi Josefine kyseli varovasti, kävisikö päinsä, että naisetkin pääsisivät lähetyssaarnaajaksi. Sitä ei Ole kuitenkaan oikein tiennyt, kyllähän sellainen oli miesten työtä, mutta lähetyssaarnaajien vaimoksi he kyllä saattoivat ruveta. Sitten kysyi tyttö, olivatko lähetyssaarnaajatkin naimisissa; tämän käsitti poika dogmaattiseksi kysymykseksi ja vastasi, että hän oli kuullut kerran isänsä lausuvan mielipiteensä siitä eräässä keskustelussa. Jossain kokouksessa oli näet muuan sitä epäillyt, koska muka Paavali, jota täytyi pitää ensimäisenä ja myöskin suurimpana lähetyssaarnaajana, ei ollut naimisissa, mutta isä oli vastannut, että Paavali luuli Jeesuksen vielä jonakin päivänä tulevan takaisin ja sentähden hänen täytyi kiiruhtaa ympäri maita ja mantereita niin nopeasti kuin suinkin ja levittää tietoa siitä, jotta ihmiset voisivat olla valmiina. Mutta lähetyssaarnaajat nykyään, nehän joutuvat elämään yhdellä paikkakunnalla ja silloinhan ne tarvitsevat vaimon. Hän itsekin oli lukenut lähetyssaarnaajien vaimoista, jotka pitivät koulua pienille neekerilapsille.

Pitemmälle ei kumpikaan mennyt, mutta tyttö ajatteli asiaa itsekseen, sen huomasi kysymyksistä, sellaisista kuin esim. – oliko totta, että neekerilapset söivät etanoita! Siitä hän ei pitänyt.