Bjørnstjerne Bjørnson - Jumalan teillä

Iloisena laski Ole arkun käsistään portaille ja pitäen kättään sen päällä hän hymyili: "Niin, kyllähän sinä tunnet Martan laivaveistämöltä?" Hänet tunsi koko kaupunki, hän oli reipas nainen, mutta viinaan menevä, ja koulupojista oli hyvin hauskaa, kun hän joskus lauantai-iltoina seinää vasten nojaten sadatteli heitä, kunnes hän kääntyi heihin selin ja ylenkatsettaan osoittaakseen … niin, sitä ei voida tässä kuvata, millaiselta tämä ylenkatseen osoitus näytti. Sitä kuitenkin pojat aina odottivat ja riemuhuudoilla tervehtivät.

"Marttaa laivaveistämöltä!" huudahti Edvard. "Voitko sinä kääntää veistämön Martan mielen?" – "Hiljaa, hiljaa, ystäväni, ei niin kovaa!" pyysi Ole, hän oli punastunut korvia myöten ja katsahti säikähtyneenä ympärilleen. – Edvard kuiskasi uudelleen: "Luuletko sinä, että kukaan ihminen voi saada veistämön Martan kääntymään?" – "Minä luulen olevani hyvällä alulla", kuiskasi Ole salaperäisenä. – "Ei, sitä minä en usko! En, suo anteeksi – !" Toverin silmät välähtivät ja suu vetäytyi hymyyn. – "No, mutta odotappas, niin saat kuulla! Tiedäthän, että hän talvella humalapäissään kaatui ja satutti itsensä pahanpäiväisesti?" – Sen hän tiesi kyllä. – "No, hän on yhtä päätä vuoteen omana ja nyt ovat kaikki tuskastuneet häntä auttamaan, hänhän on niin kiukkuinen ja ilkeä. Hän oli alussa minullekin vihainen, – oh, sitä ei tahtonut kestää, mutta minä en ollut siitä millänikään ja nyt nimittää hän minua vain nimillä 'jumalan enkelini', 'sydänkäpyseni' ja 'kultani' ja 'kiltti lapsi', sillä minä olen hoitanut häntä ja kerännyt vaatteita ja ruokaa hänelle ja myöskin sänkyvaatteita ja auttanut pahimmissakin tarpeissa, niin, sitäkin olen tehnyt. Ja kuitenkin tahtoi hän tässä eräänä päivänä lyödä minua, kun rupesin häntä auttamaan ylös noustessa ja hänen kipeään jalkaansa koski. Hän rääkyi ja kohotti keppiään, … mutta sitten hän rauhoittui ja rupesi kiroilemaan ja ripittämään minua aika tavalla. Nyt hän on tullut taas leppeäksi ja äskettäin uskalsin lukea raamattuakin hänelle." – "Veistämön Martalle?" – "Luin hänelle vuorisaarnan, ja ajatteles, hän itki." – "Hän itki? Mutta ymmärsikö hän sitä?" – "Ei, hän itki niin, että tuskin kuuli mitään. Mutta katsos, sehän oli kuitenkin raamattua. Hän alkoi jo itkeä, kun otin sen esille."

Pojat katsoivat toisiinsa. Takapihalta kuului vasaran kalsketta, höyrypilli vihelsi jossain etäällä, asunnossa kadun toisella puolen kirkui pieni lapsi. "Sanoiko hän mitään?" – "Hän sanoi, että hän oli liian kurja sitä kuulemaan. Ja minä selitin hänelle, että kaikkein kurjimmat ovat tervetulleimpia Jumalan valtakuntaan. Mutta sitä hän ei ollut kuulevinaankaan. Hän pyysi vain minua lähtemään ja samalla katsomaan, oliko Pyykki-Lassi tullut kotiin." – "Pyykki-Lassi?" huudahti Edvard, ja Olen täytyi jälleen pyytää häntä puhelemaan hiljemmin. Pyykki-Lassi oli näet Martan hyvä ystävä. – "Ja tiedätkös, Lassi on ollut näinä aikoina kelpo miestä. Pyykki-Lassissa on paljon hyvääkin, niin sanovat kaikki. Hän tulee joka ilta auttamaan. Tänä iltana hän tuli aikaisemmin kuin ennen, senvuoksi minä pääsin lähtemään. Tavallisesti viivyn siellä paljon kauemmin." – "Oletko muulloinkin lukenut hänelle?" – "Kyllä, tänään. Heti alkoi hän itkeä, mutta tänään hän luullakseni kuunteli. Sillä minä luin tuhlaajapojasta ja hän sanoi: 'minä olen yksi pojan sioista', niin, sillä tavoin hän sanoi." – Molemmat pojat nauroivat. – "Sitten minä puhelin hänen kanssaan ja sanoin, etten voinut uskoa sitä. Sitten koetin rukoilla. Oh, se ei maksa vaivaa, hän sanoi, mutta kun minä alotin 'isämeitää', tuli hän, tiedätkös, aivan vimmoihinsa, aivan kuin olisi pelästynyt ja nousi ylös ja huusi, ettei hän tahtonut sitä kuulla, – ei millään ehdolla. Ja sitten hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja purskahti hillitsemättömään itkuun." – "No siitä ei tullut siis mitään?" – "Ei, sitten tuli Pyykki-Lassi ja silloin hän pyysi minua lähtemään. Mutta näetkös, miten se vaikutti? Etkö luule hänen olevan hyvällä alulla." – Edvard ei oikein tiennyt, mitä sanoa.

Oli ikävää, että hänen ihailunsa oli saanut pienen kolauksen.

Vähän sen jälkeen he erosivat.

Monesti saattaa ylemmissä kouluissa vallita aivan toisenlainen henki kuin kaupungissa, jossa koulu sijaitsee, ja tavallista on, että koulu muutamissa suhteissa on itsenäisten vaikutusten alaisena. Yksi ainoa opettaja voi johtaa oppilaita oman mielensä mukaan, ja samoin saattaa riippua yhdestä tai useammasta toverista, vallitseeko koulussa poikien kesken toveruuden ja kuuliaisuuden henki vai onko päinvastoin. Tavallisesti on olemassa joku, joka vaikuttaa johtavasti. Myöskin siveellisessä suhteessa on asianlaita sama, pojat seuraavat esikuvaansa, ja useimmiten on olemassa yksi tai useampi, joiden vaikutuksen alaisena he ovat.

Näinä aikoina oli koulun paras oppilas Anders Hegge osaltaan ylimpänä johtajana. Hän oli tietorikkain poika, mitä koulussa oli ollut sen perustamisesta lähtien. Hän oli nyt koulussa vuoden yli tarpeellisen määrän, vain hankkiakseen koululle kunniamaineen varmasta etevämmyydestä. Pojat olivat tavattoman ylpeitä hänestä. He kertoivat ihastuksella, miten hän oli saattanut opettajia pulaan, ja että hän voi valita, mitkä tunnit tahtoi, mennä ja tulla aivan niinkuin häntä itseään halutti; hän lukikin enimmäkseen omin päin. Hänellä oli kirjasto, jonka hyllyt olivat jo aikoja sitten peittäneet seinät, niin että hyllyjä nyt oli lattiallakin. Sohvan kummallakin puolella oli pitkä kirjahylly, ja niistä kerrottiin, että pikku pojatkin saivat tulla niitä katsomaan. Itse hän istui siellä sisällä vastapäätä ikkunaa poltellen tupakkaa, yllään naimisissa olevan sisarensa lahjoittama, kantapäihin ulottuva haletti, päässä kultatupsuinen samettilakki, jonka oli saanut tädiltään, ja jaloissa kirjaellut tohvelit, hänen toisen tätinsä antamat nekin. Hän oli naisten keskuudessa kasvanut, asui äitinsä luona, joka oli leski, ja viisi vanhempaa sukulaista maksoivat hänen kirjansa, vaatettivat hänet ja antoivat hänelle taskurahoja.

Hän oli jo iso ja vankka mies, kasvoissa oli vanhan suvun hienopiirteisyyttä ja niitä olisi voinut sanoa kauniiksikin, jollei silmät olisi olleet ulkonevat ja niissä jotain samalla himokasta ja urkkivaa. Jotain samallaista kuin hänen muhkeassa vartalossaankin, joka olisi näyttänyt kookkaalta, jollei hän tavallisesti olisi käynyt kumarassa ikäänkuin ei jaksaisi pitää itseään suorana. Hänen käyntinsä oli epätasaista, kätensä ja jalkansa sirot, hän ei kärsinyt itseensä koskettavan, oli viluinen ja hemmoteltu ja hänen makunsa kokonaan naisellinen.

Kaikki, mitä kerran oli kuullut, hän muisti, niin pienet kuin suuretkin asiat, pikkuseikat hänestä kuitenkin olivat tärkeimmät kaikista. Harva seikka jäi häneltä huomaamatta, vähitellen ja taitavasti ymmärsi hän luikertaa ihmisten luottamukseen. Hän tunsi sekä koti- että ulkomaisia sukutarinoita, hänestä oli elämän suurinta nautintoa kertoa niitä ja varsinkin häväistysjuttuja ja keräillä niitä yhä enemmän ja enemmän. Jos opettajat olisivat käsittäneet, kuinka tämä ihailtu kaappilaitos kaikkine sisustoineen turmeli koulun henkeä, niin tuskinpa he olisivat häntä enää pitäneet vuotta yli määrän. Koulu oli pelkkää arvostelua ja epäilystä, juoruaminen ja panettelu siinä hovitapoja, jotka helpoimmin veivät suosioon ja roskajutut mieluisimpana keskusteluaineena. Kun joku tuli hänen luokseen, tapasi hän hänet istumassa tupakan savun ympäröimänä kirjahyllyjensä ääressä uusia juttuja ahmimassa. Ja kun Edvard nyt samana iltana saapui kertomaan, että nyt hän oli jo saanut tietää kaikki Olen puuhat ja sanoi tahtovansa palkintoa, – nousi Anders ylös ja pyysi häntä kaikin mokomin odottamaan, kunnes hän hakisi hiukan olutta, sillä nyt kelpasi heidän pitää lystiä.