Kristian Elster - Päivän valaisemia pilven hattaroita

Kun seuraavan kerran taas kotiuduin, Elina oli kaksikymmenvuotias, ja minä olin jo kohta tohtoriksi pääsemässä. Minä en enää puhellut olemisen perussyistä enkä kantaisästämme apinasta, emmekä me enään lausuneet toisillemme pistosanoja. Elina ei ollut paljon enempää lukenut, kuin viimeinkään, vaan hänen kirjojen halveksimisensa oli kumminkin vähennyt, ja hän oli silminnähtävästi tullut paljon sievemmäksi ja sulosemmaksikin.

Jäin talveksi kotiin, ja pitkinä talvi-iltoina rupesin lukemaan milloin mitäkin talonväelle. Elina oli tavan takaa läsnä ja ihmeekseni huomasin, että hän oli innostunein kaikista. Hän ei kuitenkaan alussa ilmottanut mieltymystään sanoilla. Kuin hänen mielensä kiihtyi, niin hän useimmiten pysyi puhumatta. Mutta mieltä hellyttävät paikat eivät häneen koskeneet; hän ei kärsinyt lukiessa pysähtyä innostuttavimpiin paikkoihin. Silloin hän aina kävi levottomaksi, vääntelihe istuimella ja sanoi: "lue eteenpäin!" Kuin luin hänelle yksinänsä, ja kuin olimme tulleet semmoisiin kohtiin, hän kiihkeästi sanoi: "jätä, jätä se lukematta". Yhden ainokaisen kerran kuulin hänen lausuvan "se on kaunista", ja sen sanon toden totena: se, jonka sillä hetkellä kuulin hänen äänessään kajahtavan, oli tuhat kertaa kauniimpaa kuin se runo, jota hän huudollaan tarkotti.

Alussa en luullut hänen ymmärtävän näitä kohtia, jotka hän käski minun jättää lukematta. Mutta sittemmin huomasin erehtyneeni. Hän luki ne salaa yksinään, ja kuin vähitellen jouduimme niin pitkälle, että puhuimme keskenämme luetusta, niin huomasin ihmeekseni hänen käsittävän kaikki niin selvästi ja niin ihkaelävästi, että olin kuin pilvistä pudonnut. Hän ei kirjoja lukenut, hän niissä eleli kaikkine ajatuksineen, tunteineen. Hänestä nämät kertomukset olivat tositapauksia, vaikka nyt toisella tavoin kuin hänen Eugéne Suen romaania lukiessaan.

Olisi saattanut luulla, että kaikki mitä Elina luki tapahtui hänen läheisyydessään ja että kirjoissa kerrotut ihmiset kuuluivat hänen jokapäivästen seuralaisiensa joukkoon. Hän teki päätöksensä ja lausui tuomionsa heistä samalla tunnollisuudella, kuin niistä ihmisistä, joittenka kanssa hän joka päivä seurusteli. Kun kertomuksen ihmiset eivät olleet hänen mieleensä, niin hän pani hyvin pahaksensa, jos minä sanoin ihailevani niiden runollista kauneutta ja totuutta. Hän moitti heitä tunnollisella innostuksella ja oli kovin ihmeissään, että minä saatoin sanoa heitä miellyttäviksi henkilöiksi. Elina vaan vihasi tätä miestä ja tuota naista eikä kukaan saanut häntä uskomaan, että ne ansaitsisivat muuta kuin vihaamista ja inhoa. Hän halveksi Hamletia ja inhosi Wilhelm Meisteriä, jossa kirjassa ei ollut "melkein yhtäkään tosi-ihmistä", ja Wertheristä hän sanoi, että jos hän olisi ryhtynyt johonkin kelvolliseen työhön, niin hänellä ei olisi ollut mitään "kärsimyksiä". Näitä kirjoja ei mikään maailman mahti olisi voinut pakottaa häntä lukemaan toistamiseen, samoin kuin ei kukaan olisi voinut saattaa häntä seurustelemaan kenenkään ihmisen kanssa, jonka hän oli huomannut halvaksi ja katalaksi. "Gretchen" kumminkin paljon liikutti hänen mieltään ja "Klärchen" vielä enemmänkin.

Voi, kuin nyt ajattelen näitä ihania talvi-päiviä länsimaakunnassamme, sen kosteata ilmaa, sen jääniljakalla peitettyjä maanteitä, sen lumettomia kankaita, sen synkkiä metsiä, sen mustanpuhuvaa merta ja sen kummallisia, päivän valasemia pilven hattaroita taivaalla, – kuin ajattelen näitä hiljasia iltaseurusteluja tuvassamme, jota lamput valasivat, jota siivous ja mielevyys kirkastivat, jossa ystävällisyys ja rauha vallitsivat, kuin muistelen käveleväni edestakaisin odottaessani Elinaa tulevaksi lukemiseemme ja kuin ajattelen hänen sitten astuvan sisään ovesta siivona ja sievänä, raittiina ja talvi-ilmasta vilustuneenakin sekä puettuna punaruutukkaiseen hameesen – kuin muistan hänen monta ilosta leikkipuhettaan taikka ajattelen hänen tuossa istuvan ja kuuntelevan suuret mielevät silmät siirollansa, posket punahehkussa ja suu puoleksi avonaisena, sekä ihmetellen ja innostuen siitä, että hän nyt ensi kerran sai katsella vaihtelevaan, ihmeelliseen runomaailmaan, – kuin nyt ajattelen näitä niin aavistamattoman ihania iltapäiviä, jolloin ilmassa oli joku salanen, juhlallinen lämpö, kuin muistelen, kuinka nämät tekokuvaelmat pakottivat häntä, vaikka hän oli niin harvapuheinen luonnostaan, kumminkin ilmottamaan sydämmensä sisimpiä tunteita, kuinka joku silmän katsahdus tai punahehku kasvoilla tai joku käden liikenne, joku äänen värähdys tai joku sananen vaan ilmotti hänen mielensä syvästi kaipaavan sitä rakkautta ja alttiutta, jota hän tavallisesti kätkieli lyhyellä, tylyllä käytöstavallaan, sekä näytti koko sen hellän kauneudentunteen ja sen sanomattoman uskollisuuden ja totuudentunnon, joka vallitsi hänen sydämmessään – kuin muistelen näitä iltaseurusteluja sekä meidän monia kävelyjämme päivällisen perästä, jolloin palavalla innolla puhuimme kaikesta, jonka olimme lukeneet, ikäänkuin olisimme eläneet niitten tapauksien läpi – oi, silloin näyttävät nuo kauniimmat runokertomukset, kuin koskaan ovat innostuttaneet mieltäni, minusta olevan vaan sen todellisen elämän himmeitä kuvia, jota silloin elelimme, ja silmieni edessä seisoo olento, joka näyttää tuhat kertaa kauniimmalta kuin maailman suurimmat runoilijat ovat mahtaneet luoda, olento, jonka tunteminen on aina oleva minun suurin häviämätön onneni.

Tämä seurustelemisemme ei kumminkaan kestänyt kauvan. Eräänä päivänä talven loppupuolella, jolloin jo vähän kevään tuoksua tuntui ilmassa ja oheita valkosia pilven haituvia uiskenteli taivaalla, olimme tavallisella päivälliskävelyllämme pitkin meren rantaa. Ei ollut tavallista, että kuljeskelimme puhumatta, mutta nyt ei Elina ottanut keskustellakseen mistäkään asiasta, josta aloin puhua, hän vaan katsoi ulos ulapalle, vastasi hajamielisesti kysymyksiini ja hänen puheensa kaikui niin soinnuttomalta. Ei minullakaan ollut halua pitkittää keskusteluamme. Lempeä, sulonen onnentunne virtaili mielessäni, tuhansia ilosia, lapsellisia ajatuksia johtui päähäni, kaikenlaisia epävarmoja toiveita syntyi minussa, ne kuiskuttelivat sulosesti ja ystävällisesti korviini monta mieletöntä asiaa, ja kultasia kuvituksia kulkea liiteli mielessäni ikään kuin päivän valasemat pilven hattarat taivaalla.

Kaikki, jota minä tunsin ja ajattelin, olisin voinut ilmottaa yhdellä ainoalla lauseella, ja se lause pääsikin ajattelemattani suustani lentoon: "Onpa sulosta elää", ajattelin sanoissa, muistutellen itselleni Elinan mielilausetta.

"Niin, voisi olla sulosta", hän sanoi samalla soinnuttomalla äänellä ja hän näytti vaan yhtä hajamieliseltä.

Paluumatkalla pysähdyimme erään mäen kukkulalle, josta oli lavea näköala ulos seudulle ja vuonolle.

"Kuinka ihana, kuinka ihana tämä seutumme onkaan", huudahdin; sillä en ollut mielestäni koskaan nähnyt ihanampaa, kuin tämä lumeton tanner, nuo mustanpuhuvat puut, tuo vielä talvisynkkä meri ja kaiken tämän päällä lännessä sinitaivas vielä kultapilvien peitossa.

"Minusta se näyttää synkeältä ja raskaalta", Elina vastasi. Synkeältä ja raskaalta? Sitä en ymmärtänyt; minusta se loisti ja leimusi vaan.

Viittasin länteen päin: "Katso, kuinka kummallisesti taivas tuolla hohtaa ja leimuaa – ".

"Niin ulkopuolella seutuamme" hän vastasi.

Katsahdin ihmeissäni Elinaan. Että tämä pieni, sulonen maailma, jossa hän kumminkin eleli kaikilla ajatuksillaan, harrastuksillaan ja toiveillaan, oli hänestä synkkä ja raskas, sitä en ymmärtänyt. Hänelle varmaan oli tapahtunut jotakin hyvin kiusallista. Hän olikin koko ajan kävellyt yksinään toisella puolella maantietä ja nyt huomasin, että hän todellakin näytti alakuloselta.