Kristian Elster - Päivän valaisemia pilven hattaroita

"Sinun – ?"

"Ne näyttävät, että kenkäni ovat pohjitta", hän sanoi seisten toisella jalalla ja ojentaen toista rikkinäistä kenkää minua kohti.

Muutoin olen nähnyt saman Elinan sedän näyttävän oikein miehen mieltä. Olipa hän kerran myrskypäivänä merellä; minä olin muassa. Hän piti perää, paksu takki yllä ja merimiehen lakki päässä. Silloin, täytyy todistaa, oli hänessä jotakin niin miehuullista ja uljasta, kuin hän tuossa istui peräsin ja jalusnuorat kädessä, ett'en parempaa milloinkaan ole nähnyt. Hänen vaaleansiniset silmänsä katsoa tuiottivat silloin tyystisti eteen päin, eikä mikään hyökyaalto eikä laskeutuva laine jäänyt häneltä huomaamatta. Olipa silloin hänen silmissään semmoinen uhkaileva loiste, että minun täytyi lausua itselleni: Hän on polveutunut noista vanhoista viikinkisuvuista, jotka vallottivat Normandian, rupesivat Islannissa asumaan ja löysivät Vinlanninkin. [Norjalaiset viikingit vallottivat keskiajalla pohjos-Ranskanmaan, jonka he sanovat Normandiaksi, kansottivat Islannin saaren, jossa pohjosmaiden runous kehittyi maailman mainioksi, vieläpä pääsivät Pohjos-Ameriikan rannikoille saakka, joita he nimittivät "Hyväksi Vinlanniksi"; vaan tämä löytö kumminkin pian hävisi kansojen muistosta, niin että Ameriika Kolumbuksen aikoina taas oli tuiki tuntematon maa. Suomentajan sel.] Mutta vaan manterella ja sivistyneitten parissa hän oli oikean poroporvarin näkönen.

Sitä vaan en ollenkaan osannut sanoa, miksi tämä yksinkertanen maakauppias niin suosi erästä lähiseudussa asuvaa miestä, jota yleisesti nimitettiin "patriootiksi" (isänmaanrakastajaksi). Tämä oli varatuomari, nimeltä Vang, joka oli ollut miehenä silloin, kuin talonpojat ensin alkoivat tehdä vastarintaa hallitusta vastaan. Mutta sitten oli hän joutunut peräpajulle. Hän nyt oli lakiasiain ajaja, mutta hänellä ei ollut monta asiaa enää ajettavana, ja hän sen tähden myös koulutti pieniä lapsia sekä kirjotteli voudin konttoorissa. Hän oli innokas "vapauden harrastaja", mutta "vanhojen, rehellisten" tapaan, puheli alinomaa "ihmisoikeuksista" sekä jakoi Norjan asukkaat kahteen osaan: "orjallisiin, Danomaaneihin" (tanskankiihkosiin) ja "patriootteihin". Hänellä oli alati mielessä joku "yleisvaltiollinen tuuma", ja hänellä oli aina paljo puuhaamista ihmissuvun monien tirannein mestauttamisessa.

Muutoin hän oli verenhimonen vaan puheissaan: itse työtoimien todellisuudessa hän oli sievimpiä ja sävysimpiä miehiä, joita on ollut maan päällä, ja työskenteli vaan maailman parantamisessa ja sen sortovaltiaitten telottamisessa. Ja Holt ei halveksinut niin paljon ketään muuta kuin juuri tällaisia "haaveksijoita" ja "idealisteja". Mutta siitä huolimatta hän oli patriootin seurassa joka ikinen päivä. Joka ilta nähtiin entisen hallituksen vastustelian istuskelevan Holtin kamarissa, tupruilevan suunnattomia tupakkasavuja sekä lavertelevan valtioviisaita puheitaan. Holt kuunteli vaan äänetönnä ja nyökäytteli välistä hyväksyen päätään sekä oli kaikissa vaiheissa hänen uskollinen ystävänsä.

Kerrottiinpa hänestä kerran sitäkin, että kuin muutamat nuoret miehet olivat käräjäpaikassa ruvenneet pilkkailemaan "patrioottia" ja muun muassa uimassa ollessa olivat houkutelleet häntä, joka oli huono uimaan, ulos syvälle, niin Holt silloin oli uhannut "suolaavansa" heitä ja painanut nuoria herroja toista toisensa perästä niin kunnollisesti veteen, että kiittivät Jumalatansa kun pulasta pääsivät hengissä.

Mutta Holtin ja hänen veljensä tyttären väli ei viimeis'aikoina ollut hyvä. En kuullut heidän milloinkaan puhuvan keskenään enempää kuin heidän välttämättömästi täytyi, eivätkä he koskaan puhellessaan katsoneet toinen toisehensa. Kumminkin minulla oli se varma vakuutus, että Elina sedältään oli saanut sekä monet muut epäluulonsa että myös senkin, että hän ei pystynyt oivaltamaan kirjojen arvoa. Eihän hän suinkaan tuntenut muiden mielipiteitä kuin setänsä.

Viimeksi mainitun epäluulon ilmauksista kumminkin yksi näytti minusta olevan naurettavin. Tyttö oli, kuten jo sanoin, äitini valvonnan alasena ja hän tavan takaa kävi joka päivä meillä oppimassa ompelua j.m.s.

Eräänä päivänäpä hän ei tullutkaan tavallisella ajalla aamuisin, ja kuin hän tuli, näkyi selvästi, että hän oli valvonut ja että hän oli hyvin alakulonen. Äitini kysyi oliko hän kipeä; mutta syy oli aivan toinen. Hän oli eräässä kotimme nurkassa löytänyt paksun kirjan, jonka hän oli vienyt mukanansa kotia, "sillä hän nukkui niin helposti iltaisin kirjaa lukien". Tämä kirjapa oli hänen mielensä häiriön syy. Hän näet ei laisinkaan ollut nukkunut sitä lukiessaan, vaan päin vastoin lakkaamatta lukenut päivän valkenemiseen saakka. Eihän hän muistanut kirjan nimeä, eikä kenenkä kirjottama se oli; vaan kuin hän seuraavana päivänä toi sen tullessaan, huomattiin sen olleen Eugéne Suen muuan romaani.

"Onneton lapsi" huudahti äitini, "se on hyvin epäsiveellinen kirja".

"Niin, kauhistava se oli. Enpä olisi koskaan osannut ajatella, että niin monta kummallista seikkaa saattaisi tapahtua maailmassa".

"Lapsi parka, tekotapauksiahan siinä kerrotaan".

"Tekotapauksiako? Eikö se olekaan totta?" hän kysyi aivan hämillään.

"Romaanihan se on".

"Va-ai niin?! Tekojuorujako ne vaan olivatkin? No, silloin siitä ei ole niin hätäilemistä. Ja minä kuin luulin joka sanan todeksi, ja olin vähällä pyrskähtää itkemään siitä. Voi toki, hyvä Jumala, minkälaisia ihmisten aivoihin juolahtaakaan! Ei muuta kuin tekotapauksia!"

Ja siihen hänen halunsa lukemaan enemmän sen kaltasia kirjateoksia peräti hävisi. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan huviksensa lukisi semmoista, "joka oli vaan keksittyjä juttuja".

Mutta jos Elina ei oivaltanut kirjallisuuden arvoa, niin kyllä hän tiesi kuinka vene oli ohjattava oikeaan suuntaan. Ja vaikka hänen kirjalliset tietonsa olivat vähänlaiset, niin tiesipä hän jo ulkoakin sanoa mitä sillien hinta oli minäkin vuoden aikana. Ja jos hän ei pitänyt lukua kirjoissa kerrottujen ihmisten vaiheista, niin hänen sydämensä oli sitä enemmän myötätuntonen tosi-ihmisten vaiheita kohtaan. Talvipuolella, kuin kiiltäviä sillejä tuotiin isoja veneenkantamuksia satamaan, hän aina oli laiturilla ja silloin hän usein sanoi, että nämät sillilastit olivat kauniimpia näkyjä, kuin voivat tulla hänen silmiensä eteen. "Nyt pääsevät ihmiset kuntoon elämään tämän talven" hän sanoi, ja oli aina silloin hyvillä mielin sekä lausueli sitä sananparttaan, jossa oli koko hänen elämänsä viisaus koossa: "Onpa sulosta elää".

Todellakin, talonpoikain elämään ja heidän oloihinsa hän oli parhaiten tutustunut. Hän tunsi joka miehen koko seudussa ja hän tiesi aivan tarkkaan kaikki heidän elämänsä vaiheet. Hän tiesi kutka olivat kihloissa että myös kutka "pakinoivat keskenään semmoisista" taikka vaan "ajattelivat toinen toistansa". Hän tiesi missä sovussa kaikki aviopuolisot elivät keskenään ja kuinka heidän lapsensa käyttivät itseään. Hän tiesi kenellä oli velkaa maakauppiaille, kenellä oli käräjäjuttuja, kuka joi ja kuka piti raitista elämää j.n.e., j.n.e. Kun me kävelimme maantiellä, hän usein pysähtyi pakinoimaan vastaantulevien kanssa, ja hyvin usein hän poikkesi tieltä köyhien luo, auttamaan heitä sekä neuvoilla että toimilla. Minä oikein hämmästyin nähdessäni kuinka helposti hän tutustui heidän oloihinsa ja osasi puhutella heitä oikealla tavalla; mutta olipa sekin minusta yhtä hämmästyttävää, että tuommoiset toimet ollenkaan huvittivat häntä.

Kuin minä ensimmäisen ylioppilaskesän oltuani kotona palasin kaupunkiin, annoin hänelle mielessäni tämmöisen todistuksen. Oletpa verevä ja terve, mutta ei sinussa ole mitään miellyttävää. Sinulla on terävä kieli ja vakaa tahto, joka on aivan omapäinen, kesyttämätön, säännötön ja samassa aivan omituisen luja. En kiellä, että välistä – mutta vaan aniharvoin – kukaties on jotakin suloutta olennossasi ja että sinulla on varma toimintatapa. Mutta yksi seikka on varma: sinun kasvatustasi on hirvittävällä tavalla laiminlyöty ja sinun mielipiteesi ovatkin aivan naurettaviin saakka sivistymättömiä.