Jacob Ahrenberg - Tukkijunkkari - Kertomus Karjalasta

Mutta oliko kauppahuone vankka? Syitä oli kyllä vastata tähän kysymykseen kieltämällä. Kun Veikkoliini liitti toisen toiseen ja muistellessaan ettei hänen rahojaan heti hänelle maksettu, kävi hän levottomaksi. Olivatko hänen työnsä hedelmät siis epävarmat? – Mutta toiselta puolelta, voisiko kauppahuone Blume olla epävakaa? Ei, se ei voinut olla mahdollista, satavuotinen, vankka, arvossa pidetty, luotettava kauppahuone – ja kuitenkin? Mitenkä hän saisi varman tiedon siitä, täydellisesti, selvästi, luotettavasti varman tiedon? Hänen täytyi se saada, maksakoon mitä tahansa.

Eräänä iltana, kun syksytuuli oli kovasti ravistellut proomua, sanoi hän "Vahvalle Matille": tänä-yönä makaamme Puumalan kylässä, minä tahdon nukkua kylläkseni yhden yön. En kauemmin kestä tätä jyskytystä proomussa.

– Niinkuin Veikkoliini tahtoo, vastasi Matti.

Puumalassa laskettiin siis ankkuriin, ja matkustajat menivät maihin levätäksensä ison kylän tilavassa keskievarissa. Veikkoliini käveli synkkänä kylässä koittaen varovaisesti kylän kauppiailta ja liikemiehiltä urkkia, olivatko hänen epäilyksensä mielikuvituksen luomia, tyhjiä houreita, vai oliko niissä perää. Hänen kysymyksensä olivat kuitenkin niin hienoja, ettei kenkään niitä käsittänytkään. Ja koska tavallisesti on niin, että luulemme mitä mielellämme tahdomme luulla, tunsi Veikkoliini itsensä levollisemmaksi, ja hiukan häpeissään itsestään, epäilyksistään ja mielikuvituksistaan, meni hän levolle.

Hänen maattuaan sikeästi ja tuskaisia unia näkemättä, herätti hänet auringon noustessa epäselvä, yksitoikkoinen jupina. Hän ei laisinkaan muistanut missä hän oli, nosti varovaisesti päätään ja katseli tähystellen ympärilleen.

Ja katsos, ikkunan edessä, mihin aurinko heitti jyrkeäpiirteisen, kellervän valoneliön tupaan, makasi mies kyykistyneenä vanhalla kuluneella viheliäisellä matolla. Hänen vieressään oli laattialla kirjaeltu lakki. Hän taivutteli kaljua päätään, joka oli paljaaksi ajettu, niin että iho tummansinisenä näkyi, ja korvat loistivat punaisina auringonvalossa, seitsemän kertaa laattialle, ja nousi sitte taas aamun valon vallassa. Hänen mustat silmänsä tuijottivat itäänpäin harrasta intoa hehkuvina. Näytti siltä, kuin katsoisivat ne kaukaiseen etäisyyteen, sadan maan ja sadan järven taakse, missä onnen ja autuuden kruunu oli saavutettavissa. Kummallisia sanoja, "Medsjid ei kooran, Medinet en Neebe" läksi kuiskinana hänen terävähuulisesta suustaan.

Yhä nopeammin liikkui hänen huulensa, yhä innokkaammin mies kumarteli. Nyt nosti hän kätensä, pani ne, täynnänsä kunnioitusta, rinnalleen, seisoi hetkisen äänetönnä, loi silmänsä taivaaseen, niin että silmänvalkeainen näkyi. Sen jälkeen otti hän laattialta pyöreän lakkinsa, kääri yhteen viheliäisen mattonsa, pisti sen suureen nahkapussiin ottaen samalla esille vähän sipulia, suolaa ja leipää sekä alkoi aamustella.

Nyt nousi Veikkoliini, haukotteli ja liikutti jäseniään; toinen ei näyttänyt edes huomaavan häntä.

– Hyvää huomenta, vieras, kuinka asiat käyvät?

– Kiitoksi, vastasi tataarilainen, ei paljo hyvin. Olen tämä vuosi lähteny liikkeelle aikaisemmin, kuin olisi pitäny. Sianteurastus ei olla vielä alkanu, harjakset tahto pysyy korkeassa hinnassa.

– Vai niin, te olette harjaksenostelija! Kuinka voitte saada kaikki harjakset myydyiksi. Ompa teillä kauhea määrä niitä, kun ajatte niitä haltuunne näin pitkin koko Karjalaa. Ja minkätähden ette osta harjaksia Venäjällä.

– Niin, jupisi tataarilainen, asia olla se, että kaikki tehtaat Tallinnassa ja Pietarissa tahto suomalaisi harjaksi. Sergei Feodorovitsch Viipuris osta minult kaikki harjakset.

– Vai niin, te tunnette siis Sergei Feodorovitschin, kuinka hän jaksaa?

– Minu vanha ystävä ja tuttava Sergei Feodorovitsch voi hyvin, olla vain levoton, ku minä viime kerta näin häne; olla kaupas nuore Blume kans, se olla huono kauppa, Blumen kauppa.

Veikkoliini karkasi äkisti seisaalle. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan vaaleni kovasti. Siis hänkin, Sergei Feodorovitschkin aavisti pahaa. Ja Sergei Feodorovitschilla oli hyvät haistimet, hän vainusi paremmin kuin karhukoira.

– Jäättekö kauaksi aikaa tänne, kysyi Veikkoliini nopeasti.

– Minä mene pois tämä päivä, mutta tule takasi ensi viikko.

– Kuulkaa, sanoi Veikkoliini epäillen ja kuiskaten, luotuansa silmäyksen Mattiin, joka makasi rahilla; tahdotteko luvata minulle yhden asian – olla puhumatta tuosta asiasta tänään tässä kylässä, tarkoitan tuosta Blumesta.

Tataarilainen näytti kummastuneelta.

– Niin, ei minu tarvite puhu se, ei se minu koske, Jumala kiitos.

– Kiitoksia, sanoi Veikkoliini, meni pois Matin luo, herätti hänet ja sanoi: nouse heti ja lähtekäämme matkaan.

Matti heräsi, katsoi kummastuneena ympärilleen ja teki niinkuin Veikkoliini oli sanonut.

Veikkoliini meni suurimman levottomuuden vallassa alas proomulle. Hänen täytyi olla yksin, ihan yksin saadaksensa miettiä tätä asiata. Matin häärätessä köysien ja kaapelien kanssa meni Veikkoliini alas ahtaaseen kastariin. Olihan siis perää kuitenkin siinä, ettei Blume ollut luotettava, ja hän, hänpä oli pannut kaikki vaivalla ansaitut rahansa siihen liikkeeseen! Hiki tihkui hänen otsallensa, koko hänen sisuksensa hehkui, oli kapinassa. Hän ei tuntenut nälkää, hän ei kuullut hinauslaivan räikeitä vihellyksiä, hän ei huomannut, että proomu leiskui kuin täydessä myrskyssä, hän ei kuullut että sade hakkasi proomun kantta. Mikä onneton kohtalo vainosi häntä? Pitikö hänen siis menettää vaimonsa, lapsensa ja nyt omaisuutensa, kalliin säästörahansa, kaikki mitä hän oli haalinut kokoon monen pitkän vaivalloisen vuoden ajalla.

Kun myrsky hänen sisässään viimein oli tyyntynyt, alkoi aprikoiminen päästä oikeuteensa. Mitä tuli hänen tehdä? Ainoastaan yksi keino tarjountui. Mutta oliko oikeaa, oliko kunnollista valita se? Hän ikäänkuin tunsi, että se päätös, jonka hän oli tekevä, jo valmiina asui hänen sisässään. Se oli siinä siemenenä, se paisui, itui, kehitti lehtensä, ja oli kyllä aikanansa puhkeava kukkaan, toimeen, toimeen, joka hänet pelastaisi.

Mutta hän ei tahtonut jouduttaa tätä päätöstä, sen piti tulla noin itsestään, hänen tahtomattaan, hän oli toimiva ikäänkuin tarkoittamatta. Jos siis se, mitä hän oli tekevä, olisi pahaa, niin oli siinä puolustusta itse tapauksessa. Ken ei ole hairahduksen ja pikaistumisen alainen! Hän mietti miettimistään, ja jota enemmän hän mietti, sitä vahvemmaksi ja päättäväisemmäksi hän tunsi itsensä. Viimein sai hän kiinni oikeasta näkökohdasta. Olihan hänen velvollisuutensa pelastaa omansa, valvoa omia etujansa; hänen piti niin tehdä. Ja sen hän olikin tekevä. Jos siksi tuli, niin kyllähän hän pelastuisi kuivalle maalle; kuinka toisten kävi, niin, se oli heidän asiansa.

Tätä hän istui hautomassa monta tuntia. Vihdoin viimeinkin, kun jo alkoi olla iltapuoli, nousi hän kannelle. Oli nyt tultu Pyhäselän yli ja lähestyttiin verraten tasaista maata. Tuolla vasemmalla oli Joensuu vinoine taloineen, mataloine aidakkeineen, jotka kävivät aaltoihin, kaupunki kun on rakennettu ohuelle maakerrokselle, jonka alla on kahdenkymmenen jalan paksuinen liejupohja.

Hinausvene vihelsi. Pielisen kanavan sulku avasi mustan, mahtavan kitansa ja nielaisi hämärään pimeyteensä sekä Vellamon että sen hinaajan. Nyt nousi vedenpinta tuossa mustassa syvyydessä. Sulun ovet avattiin, ja höyryvene oli jälleen vapaa.

Joensuussa oli Veikkoliiniä odottamassa sähkösanoma, joka peräytti aiotun metsäkaupan. Hän tuli iloiselle mielelle, sillä tämä helpotti suuresti hänen omia tuumiansa.