Jacob Ahrenberg - Tukkijunkkari - Kertomus Karjalasta

– Olihan tuo hyvästijättö surullinen, ja surullinen oli matkakin. Olin tuskin päässyt meren yli, kun sairastuin, minut otettiin sairaalaan, jossa viikkokausia makasin tunnotonna, ja ennenkuin saatoin kirjoittaa, oli puoli vuosi kulunut siitä, kuin läksin kotoa. Omaisista en ollut kuullut mitään. Vielä heikkona ja kurjana sain paikan ja ensimäisen dollarin kappaleen lähetin kotiin. Kuukauden perästä saatoin jo lähettää kymmenen, sitte kaksikymmentä ja vieläkin kolmekymmentä dollaria. Mutta vastausta ei kuultu. Kuinka odottelin kirjettä, kuinka ikävöitsin ja kärsin tuolla kaukana uudisasukkaitten mökissä äärettömissä metsissä maatessani tulen rätinää savipermannolla ja myrskyn vinkua mahtavien honkien latvoissa kuuntelemassa, sitä en voi kertoa. Luulinpa käyväni mielipuoleksi.

– Viimeinkin tuli kirje Suomesta. Voi! tuossa oli viisidollarini, joka palasi takaisin, taaskin kirje – ja taaskin, niissä oli kaksikymmentä-, kolmekymmentä-, ja satadollarini, jotka palasivat Suomesta. Nuo kirotut rahat, ne polttivat sormiani, ne kertoivat minun kadottaneen kaikki. Nyt en enää kestänyt, tunsin että kotimaa kyllä voi olla ilman meitä, mutta ei kenkään meistä voi olla ilman kotimaata. Kokosin omaisuuteni, eipä tuota ollut ihan vähän, ja läksin kotiin. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kun läksin Suomesta, mutta ei ole vaimoani eikä lastani kuulunut. Alussa luulin hänen muuttaneen Ruotsiin, mutta sitte sain tietää, että hän oli muuttanut tuonne ylämaahan Kiiskilään, synnyinkotiini. Kävin siellä pastorinvirastossa, ja selailipa pastori kaikkia kirjojansa läpikotaisin. Turhaa! Ei hän niissä ollutkaan. Kirkkoherra sanoi apumiehensä, erään Hultila nimisen herran, juopotelleen ja hutiloineen, niin ettei viimevuotisiin kirjoihin ollut luottamista. Varmaa vain on, että ne poissa ovat.

Veikkoliini oli lopettanut surullisen kertomuksensa. Vellamo proomulla syntyi hiljaisuus, hiljaisuus semmoinen, että kuultiin lainetten loiskinaa sen kahnaantunutta keulalaitaa vasten. Veikkoliini tuijotti luopumatta alas veteen; näytti siltä, kuin olisi koko hänen huomionsa kääntynyt noihin rasvaisiin vaihteleviin koneöljyleveihin, jotka pyörivät ja hyppelivät virrassa pysyen aina pinnalla, vaikka laineet ja virta niitä kuljetti. Kovin liikutettuna istui Matti, nojaten leveätä leukaansa takkuiseen isoon käteensä; hän oli kokonaan unhottanut piippunysänsä. Hänen päätänsä painoi pohjalasti, joka ei ollut tavallista – ajatuksia.

– Ota vastaan – kuka perkele on aluksessa päällikkönä, ota vastaan, saakelin myyrät, makaatko, huusi samassa käheä vihastunut ääni. Eräs kanavahöyry oli juuri siltauntumaisillaan, ja virta ajoi sitä alaspäin, Vellamon peräkeulaa kohti, vaikka kone pani takaperin täyttä väkeänsä. Vaan nyt oli Matti varuillaan, otti mahtavilla kämmenillään ja karhunvoimillaan vastaan höyrylaivan keulaa, niin että hänen jäntevät pohkeensa vapisivat ja leveä selkänsä narskui, mutta höyry seisahtui kuni käskystä ja Vellamo jäi vahingoittumatta.

– Olipa tuo väkevä veikele, huusi katteinin käheä ääni komennussillalta. Sepä miehen kouraus, semmoista voimannäytettä ei usein nähdä.

Veikkoliini istui ääneti ja umpinaisena, huolimatta parjauksista ja kiitoksista. Kuten haukka iskee kyntensä kyyhkyseen, iski suru hänen sydämmeensä joka kerta, kun hän tuli puhuneeksi menneestä elämästään. Hän oli kadottanut poikansa ja vaimonsa, hän oli kovettunut elämän koulussa, hän oli tullut synkkämieliseksi, tunteettomaksi, itsekkääksi, mutta nyt hän taas monen vuoden perästä koki tuota tunnetta, joka on kaikkia muita katkerampi, suru kadonneesta onnesta. Mitä apua siitä, että hän pyrkii eteenpäin, ylöspäin. Hänen elämänsä suuri tarkoitusperä, nousta herrassäätyyn, oli saavuttamatta. Ja joskin hänen onnistui päästä tuohon huimaavaan korkeuteen, johon hän lapsuudesta asti oli pyrkinyt, mitä se häntä nyt enään hyödyttäisi. Jäisi hän sittekin yksinäiseksi. Ei kenkään perisi hänen vaivansa palkkaa; perheetönnä, ystävätönnä vaeltaisi hän maailman läpi. Mutta ei, vaikka veikatenkin! ja hän puri yhteen laihat poskipielensä.

– Kas niin, menkäämme, Matti, sanoi hän ja nousi varovaisesti mutta päättäväisesti seisaalle.

Molemmat toverit kulkivat verkalleen Kalarantaa ylöspäin, kojujen ohi, joissa riippui kaikenlaista kirjavaa tavaraa, kääntyivät sitte ylös tuota ahdasta ja pimeätä Mustaveljesmunkkien katua myöten ja seisoivat ennen pitkää tuon jykeän ja korean tammioven edessä. Suureen messinkilevyyn oli koukeroisin gootilaisin kirjaimin piirretty: Heinrich Friedrich Blume, kauppaneuvos.

Ovi oli suljettu. Matti ja Veikkoliini vetäytyivät syrjään ja istuutuivat liikakasvuisen ja huonossa hoidossa olevan puutarhan aidakkeen jalustalle. Puoleksi kuihtunut seljapensas ulotti pisimmät oksansa aidakkeen yli, levittäen kukkaisloistoaan kadun yleisölle, kujan likaisille, isoäänisille lapsille. Toinen neljännestunti toisensa perästä kului. Veikkoliini tuijotti äänetönnä eteensä, kuten aamun yllättämä huuhkaaja. Mattia alkoi odottaminen väsyttää, hän haukotteli vähän väliä ja ihmetteli, kuinka herrasmiehet saattavat vetää unta, vaikka aurinko jo on korkealla taivaan laella.

Viimein herätti joku esine Matin huomiota. Seljapensaan oksissa oli pieni risti-hämähäkki kutonut verkkonsa. Nyt se keskellä verkkoa, pieneksi palleroksi kipertyneenä, istui odottamassa, eikö tuo pitkäkoipinen, laiha vaaksiainen, joka lenteli hitaasti seljapensaan lehtien ja hedelmäumppujen välillä, tarttuisi viritettyihin satimiin. Matti seurasi tarkkaavaisesti vaaksiaisen liikkeitä. Eipäs aikaakaan, kun se jo oli tarttunut verkkoon. Kuta enemmin se sätkytteli, sitä pahemmin se seikkasi pitkät koipensa verkkoon. Hämähäkki oli varuillaan hyökkäsi esille oikealla hetkellä, sitoi sitkeän, hienon langan siellä, silmukan täällä, teki solmun toisessa paikassa, veti lujemmaksi toisessa, ja sitte se rohkeasti hyökkäsi ison kömpelön vastustajansa kimppuun. Ja vasta silloin kun vaaksiainen oli oikein sidottu ja pauloitettu lopetti se hengen uhriltaan.

– Kas niin, sanoi Veikkoliini, menkäämme sisään nyt, konsuli on tullut.

Molemmat asioitsijat astuivat etehiseen. Ilma siellä oli kaupungin vanhassa osassa tavallisen Viipurin-ilman mehua. Haisi homeelle ja kostealle, kuten ainakin kolmannentoista vuosisadan linnassa. Laveata, kohtalaisen siistiä porraskäytävää myöten astuttiin ylös isoon konttorisuojaan, jonka pitkäpuoli oli varustettu useilla ikkunoilla, jotka kaikki kääntyivät pohjoiseen. Kuusi isoa kalttopöytää seisoi, kuten percheron hevoset hinkaloissaan, suojan pitkällä seinällä, kiilloitettujen mahonkipuisten ristikkojen välillä. Pöytien selkämät olivat sanomalehtien ja lukemattomien kirjetten peittäminä. Jotkut yksinäiset kärpäset huvensivat aikaansa ja karkoittivat nälänpuremat surisemalla ja hyppimällä harsoverhoisesta kaasuvarresta riippuvan paperipalasen ympärillä.

Konttorihuoneisto oli tyhjä, paitsi prokuuran kirjoittajan sija. Tuolla ylhäällä, korkealla istuimellaan ratsasti tuo väsymätön laskukone Schönfeld, selaillen isoja mollinahkaan sidottuja folianttejaan, verraten hintaluetteloja ja kirjeitä, huomioonsa ottamatta noita kahta sisään astuvaa. Matti ja Veikkoliini saivat häiritsemättä odottaa ovella hyvän aikaa.

Viimein kuultiin askeleita, ja tuskin sai Veikkoliini sanotuksi: "hän se on", ennenkuin ovi aukeni ja sisään astui Emil herra, laihana ja kalpeana, puettuna siniseen "pitsakki" nuttuun, jonka povitaskusta surureunainen nenäliina älykkäästi pisti ulos. Nyt karkasi herra Schönfeld seisaalle, muodosti sileäksi ajetun naamansa simaiseen hymyyn ja lausui murtevalla ruotsinkielellä: