Jacob Ahrenberg - Tukkijunkkari - Kertomus Karjalasta

Ei se nyt enää ollut kylmää ja rumaa, ei, se oli kaunista ja rikasta, täynnänsä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, unelmia ja toiveita. Monen vuoden perästä oli Emil jälleen viruttanut sielunsa kotimaan ilmassa, puhdistanut ajatuksensa kodin ilmanalassa. Ja sanottuaan viimein hyvää yötä äidilleen ja sisarelleen ja tultuansa ylös huoneeseensa, tuohon huoneeseen, missä hän oli elänyt onnellisimmat päivänsä, tunsi hän olevansa parempi, vahvempi, onnellisempi, tunsi elämänhalua ja uljuutta värehtivän väsyneessä sielussansa.

Hän teki mitä parhaimmat päätökset, hän tahtoi tarmolla ryhtyä työhön. Hän havaitsi edenneensä vartiopaikalle, jota hänen isänsä kolmekymmentä vuotta oli uskollisesti puolustanut, jonka hänen isänisänsä ja isänisän isänsä kukin vuorostaan olivat jättäneet perinnöksi vanhimmalle pojallensa.

Nyt oli hänen vuoronsa tullut. Hän oli kaikkea elämässä koettanut paitsi työntekoa. Entä jos työnteko vapauttaisi hänet väsymyksestä ja elämänhaluttomuudesta. Hän nousi päättäväisesti ja otti esille kalukotelonsa, haki siitä ja tapasi pienen pullosen. Senjälkeen astuskeli hän viivyttelevin askelein ikkunalle, avasi sen arvelevaisesti ja vastahakoisesti. Epäröiden viimeiseen saakka, päästi hän pullosen kädestään, se putosi kilisten katuojalle tuolla alhaalla ja kilahti tuhansiin palasiin. Hän vetäisi huojennus-henkäyksen ja tuijotti alas hämärään syvyyteen.

Minun täytyy koettaa, ajatteli hän. Ja sitte hän tähysteli ruusuista iltataivasta, jossa jokunen linnapääsky vielä lenteli vanhan linnan ympärillä pyytäessään hyttysiä ja hyönteisiä. Tummansininen viiru taivaanrannalla ennusti myrskyisää päivää, mutta Emil herra ajatteli: tulkoon myrsky, työ minua auttaa.

Silloin liikkuivat äkkiä hänen sieraimensa, hänen poskilihaksensa vavahtivat, hän alkoi haistella, hieno, mutta läpitunkeva haju nousi alhaalta; sekoittuen lehmuksen tuoksuun se tunkeusi iltatuulen siivillä sisään huoneeseen. Oh, miten hyvin hän tunsi tuon viettelevän hajun! Kiivaasti sulki hän ikkunan ja pakeni, mutta hänen kaunis unelmansa oli jo vaalennut, ja hänen lujimmat päätöksensä tuntuivat hänestä jo järkähtyvän.

Pari kuukautta sen jälkeen, kuin Emil herra oli isänsä liikkeen hoidon ottanut haltuunsa, makasi kauppahuone Blumen Vellamo niminen proomu Viipurin sisemmän rantasillan kyljellä vastapäätä vanhaa linnaa. Proomu oli paluumatkalla Uuraasta, jätettyään Blumen "lapaaseen" (varastoon) kallisarvoisen kantamuksensa leveitä honkalankkuja.

Kastarissa taisteli aluksen päällikkö tilasta ja unesta, tilasta, sillä kastari oli ahdas, ja Matti oli jättiläiskokoinen mies, jolla oli suhteettoman iso pää ja jykeät raajat. Nämät eivät millään muotoa tahtoneet ottaa mahtuakseen kojuun, joka oli rakennettu tavalliselle kuuden jalan pituiselle miehelle; unesta, sillä hänellä oli paljon miettimistä, mutta ajatteleminen ei juuri ollut hänen asiansa. Sentähden hän olikin nainut koulutetun naisen Virolahdesta, joka ajatteli, luki, kirjoitti, jopa puhuikin hänen, hänen poikansa Antin ja hänen pienen tyttärensä Ellin puolesta. Nyt oli, paha kyllä, hänen vaimonsa "yhdeksän järven ja yhdeksän virran takana", heidän vähäisellä tilallaan Korpilanjoen varrella Pielisjärven takana, ja siitäpä syystä täytyi Matin ajatella itse – tahi kääntyä kojutoverinsa Israeli Veikkoliinin puoleen. Mutta sitä hän ei tahtonut. Hän kyllä taisi puhua hänen kanssansa, mutta ei noudattaa hänen neuvoansa; ei, parempaahan sitte oli tässä asiassa olla häntä kuulemattakin, niin oli hänen vaimonsa Maija sanonut – ja hänpä oli viisas nainen, vaikka olikin nainen vain.

Asia oli näet se, että Matti aikoi ruveta kauppoihin, myydä metsää, ja Veikkoliini, joka oli sukkela peijakas, oikea tukkijunkkari, aikoi ostaa sitä. Jos Veikkoliini tarjosi kaksi markkaa puulta, luuli Matti pitävänsä pyytää neljä markkaa, jos Veikkoliini olisi tarjennut neljä markkaa, olisi Matti luullut pitävänsä vaatia vähintäkin viisi markkaa. Sillä varmana hän piti, että häntä joka tapauksessa peijattaisiin. Ja kauanpa oli tätä kauppaa hierottukin: viikkokausia; saattavathan vähemmätkin puuhat ihmisen päätä pyörryttää. Näin olivat Matin asiat tätä nykyä.

Oliko siis kummaa, että hänen oli vaikea nukkua lyhyessä kojussaan, kuumassa kastarissaan, joka oli täynnänsä vihaisia kärpäsiä, jotka eivät ottaneet tyytyäksensä Matin ja Veikkoliinin halvan illallisen tähteisiin, vaan uskalsivat käydä itse katteinin ja hänen toverinsa kimppuun. Matti nousi istualleen kojussa, ja hänen rehellisissä ruskettuneissa viilikehlon levyisillä kasvoillaan oli kuin pilvi murheita ja levottomuutta. Miten helkkari hän tästä pulmasta suoriutuisi?

Tuo kuuden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen kolho oikasihe koko pitkään pituuteensa, työntäen noustessaan kastarin luukkua päällään, niin että se vauhdilla ammahti auki. Raitis aamu-ilma vilvoitti hänen kuuman päänsä; hän päätti nousta kannelle. Vaivalla hän sinne pääsi, sillä mies oli pyöreä, ja aukko oli neliskulmainen ja ahdas.

Tuolla ulkona peitti maidonkarvainen, käärinvaatteiden pehmuinen sumu sataman ja kaupungin. Aamuaurinko säteili sumun läpi himmeällä valolla. Linnan mahtavat muurit, vanhat kaupungin vallit ja alukset Pitkänsillan varrella näkyivät epäselvinä piirteinä. Jotkut satamajätkät seisoivat hajareisin rannalla, sanoivat silloin tällöin jonkun sanan, jotka vahingotta olisivat saattaneet jäädä sanomatta, ja syljeskelivät välillä virtaan. Satama oli, kuten aina sumun vallitessa, hiljaisena ja äänetönnä; tuskin kuultiin lainetten loiskinaa Vellamon leveätä keulankylkeä vasten.

Matti käyskeli ahtaalla kannellaan. Jotain pyrki hänen aivoissaan pukeutumaan selvään muotoon, aate, ajatus, joka hänen mielestään tuli ylhäältä, valon kodista tahi hänen vaimonsa terävästä päästä. Se aate hänet valtasi oikein väkisin. Hän meni kastarin aukolle ja kumartui sen yli.

– Veikkoliini, huusi hän; Veikkoliini, tule tänne, minulla on ajatus.

– Ei muuta, eikö sinulla ole kahvia, se olisi paljoa parempaa, vastasi ääni, joka oli tarmokas ja sointuva kuin torventoitotus.

– Tule ylös, Veikkoliini! Nyt minulla metsäkauppa on selvillä.

– Empä sitä viitsi enää kuullakkaan, vastasi puhuteltu. Kahden kuukauden aikaa olet vetänyt sitä köyden päätä, enkä vielä ole nähnyt sitä sisään lapetuksi ja kapelkattiin vyhdityksi.

– Tule nyt vain ylös, nyt on asia selvillä. Ja Matin ruskeihin ahavoittuneihin kasvoihin levisi hymy, voittajan, keksijän oikeutettu, itseensä tyytyväinen hymy. Hänen vaimonsa tyytyisi varmaankin häneen.

Aukosta pyrki nyt äsken pesty, siro ja kovin laiha mies. Hän oli puvultaan kuin herrasmies, paitsi että lakki oli maalaiskuosia, ja housut olivat pitkävarsisissa saappaissa, Muutoin hänellä oli tärkätty kaulus ja musta kaulahinen, kello, sateenvarjo ja kalossit – karjalaisen katsantotavan mukaan, keikarimaisuuden ja uhkeuden korkein määrä. Merkillisin seikka oli kuitenkin miehen kasvot. Ne olivat kovin laihat, vaikka terveennäköiset – intohimot ja ponnistukset olivat niihin jälkiään jättäneet. Posket olivat onttoja, niinkuin olisivat takahampaat pudonneet pois; kaikki lihakset ja koko yhdyskudelma näyttivät kuivettuneen. Sanalla sanoen, kasvot olivat semmoisia, että niitten laihuuskin jo teki henkilön sielunliikutuksien ja intohimojen selittämistä mahdottomaksi. Ja kun siihen lisäksi hänen silmänsä olivat isot, mutta tottumuksesta aina tirkistivät, teki puheena oleva henkilö sisäänpäin kääntyneen, varovaisen ja umpimielisen luonteen vaikutuksen. Leuka oli luja ja isohko.

– Noh, sanoi Veikkoliini haukotellen, – mitä nyt! Mikä aate sinulla on?