Marie Ebner-Eschenbach - Kunnanlapsi

Eräänä kauniina toukokuun iltapäivänä, tullessaan taasen tavalliselle vartiopaikalleen, hän näki puutarhanportin suureksi hämmästyksekseen selki seljällään. Sisäänkäytävän pylväiden luona oli paroonittaren ajopelit, katolliset vaunut, joiden eteen oli valjastettu pari lihavaa, täplikästä kimoa. Palvelijakunta hyöri kumarrellen ja niijaillen vaunujen ympärillä, joiden taakse oli kapsäkki kiinnitetty. Nyt sulettiin vaunujen ovet, lakeija hyppäsi kuskin viereen, raskas kapsäkki huojahti vietereillä ja ajopelit läksivät liikkeelle. Ne kaarsivat hiljaista ravia pihan läpi, kääntyivät hitaasti portinkulmauksessa ja vierivät kylätielle. Pavel heitti pikaisen silmäyksen ohikiitävien vaunujen ikkunasta sisään ja pysähtyi äkkiä kuin soaistuna. Hän painoi kasvoina muuria vasten, sulki silmänsä ja näki kuitenkin, näki suletuinkin silmin selvästi mitä äsken oli nähnyt avoimin – paroonitar ei ollut yksin ihmeteltävissä vaunuissaan, vaan hänen vieressään istui pieni, kauniisti puettu neiti, päässään pieni hatunhattara. Kasvot olivat tutut – Miladan kasvot, vaikka posket niin pyöreät ja rusottavat, ettei hänen sisarellaan milloinkaan ennen sellaisia.

Äkkiä oikasihe poika ja alkoi juosta rajusti vaunujen jälestä. Ne olivat juuri tehneet käännöksen ja vierivät nyt jarrun hillitseminä aivan hitaasti linnanvuoren rinnettä alas. Pavel juoksi suoraan vihreän niityn poikki, ennätti tielle ennen vaunuja ja odotti tiepuolessa sykkivin sydämin. Ajopelit lähestyivät kitisten ja ratisten, poika kurottautui, kurkisti vaunujen sisään ja huomasi siellä istuvan saman rakastettavan olennon kuin äskenkin. Nytpä hänkin tuli huomatuksi ja korviinsa kaikui Miladan riemukas huuto: "Pavel, Pavel!" Pieni tyttö heittäytyi vaununikkunaa vasten sellaisella innolla, että ruutu sälähti kappaleiksi. Samassa pysähtyivät vaunut ja palvelija yritti laskeutumaan kuskilaudalta. Äkkiä komensi paroonitar: "Istukaa paikoillanne, eteenpäin; ajakaa poika tiehensä!" Piiska vingahti Pavelin korvien ympärillä ja vaunujen sisästä kuului äänekkäitä tuskanhuutoja … niiden lomassa vakavaa, lempeää puhuttelua. – Pavel näki että vanha rouva oli vetänyt lapsen puoleensa ja että tyttö itki hänen sylissään. Tuo itku meni hänen luittensa ja ytimiensä läpi, tuon itkun pitää tauvota, hänen pitää tehdä siitä loppu.

Ja niin hän yhtäkkiä remahti raikkaaseen, vallattomaan nauruun ja alkoi, pysyttäytyen sopivan matkan päässä kuskin piiskasta, tehdä kömpelöitä kuperkeikkoja ja hyppyjä minkä kerkesi. Kun hän vihdoin hengästyneenä herkesi kujeilustaan, alkoi hän nauraa tyttöselle, tehden jos jonkinlaisia eleitä, kunnes sisar purskahti iloiseen nauruun. Oi, kuinka hänen sydämensä sykähti, kuullessaan taas kerran hänen rakkaan naurunsa.

Vaunut loittonivat yhä kauvemmas.

Pavel ei enää juossut eikä hyppinyt. Hän astui hitaasti eteenpäin, ja saapuessaan suuren vuoren juurelle, näkyivät kimot jo ennättäneen sen kukkulalle. Vaivaloisesti nousi poika rinnettä ylös ja vaipui sinne päästyään maahan tykkivin ohimoin, punerva valohuikasu kuumeisissa silmissään. Edessään levittihe auringonvalossa välkkyvä tasanko ja tuolla kaukana oli kaupunki, jonka jotkut yksityiset rakennukset hohtivat lumivalkoisilta ja kirkontornien kullatut huiput tuikkivat kuin tähdet keskipäivän sinisellä taivaalla. Kaupunkiin johtava tie pujottelihe kiemuroiden vihreiden vainioiden halki ja tiellä vieri musta pilkku, jota Pavel seurasi katseillaan niin innokkaasti, kuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut siitä, ettei se häipyisi näkyvistä. Kun vihdoin kuitenkin kävi niin, kun pieni pilkku katosi niittyjen varjoon eikä enää uudelleen ilmaantunut, heittäytyi Pavel pitkäkseen maahan ja jäi makaamaan liikkumattomana kuin kuollut… Hänen sisarestaan oli tullut neiti ja hän oli lähtenyt kaupunkiin. Kun Pavel tästälähtien kulkee puutarhanportin ohi, ei hänen enää kannata sisään kurkistaa.

Katkeralta ja lohduttomalta tuntui pojasta ainoan ilonsa menettäminen. Mielellään hän olisi itkenytkin, jos olisi osannut, taikka kuollut siihen paikkaan. Pavel oli usein kuullut muitten ihmisten ja oman isänsä toivottelevan häntä kuolleeksi, mutta itsestään se oli tuntunut kauhealta – nyt hän sen sijaan suorastaan ikävöi kuolemaa. Ja kun ihminen kerran sitä itse toivoo, silloin ei loppukaan voi olla hyvin kaukana, ajatteli hän itsekseen. Eikö hänen omassa vallassaan ollut jouduttaakin sen tuloa? Olihan niitä kaikellaisia keinoja. Voihan esimerkiksi pidättää henkeään; se ei ole mitään vaikeata, koko asia vaatii vaan kylliksi kestävyyttä. Pavel ryhtyi heti jäykän päättävästi kokeeseen, mutta kun hän painoi päänsä maata vasten, liikkui samalla jotain läheisyydessä ja hän kuuli hiljaista, siipien räpytystä muistuttavaa suhinaa. Pavel katsoi ympärilleen…

Muutamien askelien päässä istuu pesänsä reunalla peltopyy, silmät kauhua täynnä tähdättyinä erääseen viholliseen, joka lähestyy hiipien ruohikon läpi. Se oli uhkaava, harmaa kissa. Nyt se seisoo aivan pesän vieressä ja Pavel näkee miten se nuolee suutaan, kyyristäytyy ja valmistuu hyökkäykseen. Yksi ainoa siipien ponnahdus vaan, ja lintu olisi pelastunut vaarasta, mutta se ei liikahtanut paikaltaan. Huolissaan linnun kohtalosta oli Pavel unohtanut kaikki itsemurha-aikeensa. – Lennä, lennä, tyhmyri! ajatteli hän itsekseen. Mutta sen sijaan että olisi paennut, kyykistyi peltopyy vieläkin syvempään pesänsä suojaksi ja seurasi tummine silmineen hyökkääjän jokaista liikettä. Pavel irrotti maasta savikokkareen, juoksi äkkiä ylös ja lennätti sen niin voimakkaasti kissan päähän, että eläin pyörähti keränä ympäri ja sokaistuna ja pärskyttäen juoksi tiehensä.

Poika katsoi kissan jälkeen, tuntien samalla sekä surua että mielihyvää. Hän oli itse kokenut suurta surua ja hän oli tehnyt hyväntyön. Heti sen jälkeen, kun hän viheliäisenä ja hylättynä oli ollut valmis kuolemaan, alkoi hänessä hämärtää aavistuksentapainen tunne sielussaan uinuvasta voimasta … toisesta, korkeammasta kuin se, mikä perustui voimakkaisiin käsivarsiinsa ja synkkään uhmaansa. Mikähän se olikaan? Epäselvänä nousi tämä kysymys hänen hämärästä käsitemaailmastaan ja poika vaipui tähän saakka outoon, työlääseen mutta kuitenkin mieluiseen mietiskelyyn.

Hänet herätti unelmistaan voimakas huuto: "Pavel, Pavel; tulehan tänne!"

Tiellä seisoi opettaja, joka oli tavallisella iltapäiväkävelyllään ja joka jo jonkun aikaa oli pitänyt poikaa silmällä. Kädessään hänellä oli ryhmysauva, jonka piilotti nopeaan selkänsä taakse Pavelin lähestyessä.

"Mitä teet, onneton?" kysyi hän. "Luulenpa sinun ryöstävän peltopyyn pesiä?"

Pavel vaikeni, niinkuin oli tapansa aiheettomia syytöksiä kuullessaan, ja koulumestari jatkoi uhkaavasti:

"Älä suututa minua, vaan vastaa… Vastaa, sanon minä sinulle!"

Ja kun poika jatkoi vaitioloaan, kohotti opettaja äkkiä sauvansa ja suuntasi Paveliin iskun, jota tämä ei väistänyt, vaan alistui vastustamatta vastaanottajaksi.

Habrechtin sydäntä sykähytti samassa sekä myötätuntoisuus että katumus.

"Pavel!" sanoi hän lempeän surullisesti. "Valitettavasti kuulen sinusta ainoastaan pahaa – olet huonoilla jäljillä; mikä sinusta lopulta tuleekaan?"

Tämä tunteenpurkaus ei poikaa liikuttanut, päinvastoin: hänen vihaansa tuota vanhaa noitaa kohtaan, joka oli hänet pettänyt, sekaantui vielä koko joukko halveksimista.

"Mikä sinusta lopulta tuleekaan?" toisti opettaja.

Pavel oikasihe, nosti kädet puuskaan lanteille ja ilvahti:

"Varas!"

Paroonitar palasi kotiin vielä saman päivän illalla, mutta yksin. Hänen kaupunkimatkansa uudistui joka viikko kaiken kesää ja pian tiedettiin kylässä että hänen käyntinsä tarkottivat hurskasten sisarten luostaria, jonka johtajatar oli hänen hyvä ystävänsä ja jolle hän oli uskonut pienen Miladan kasvatuksen. Luostari oli suuressa maineessa, ja kun Pavel kuuli että sisarensa oli päässyt sinne kasvatiksi, tunsi hän sydämessään iloa ja ylpeyttä sekä kiitollisuutta paroonitarta kohtaan, jopa koetti olla jonkun aikaa Vinskan kehotuksista ja omasta halustaan huolimatta varastelematta puita linnan metsästä.