Marie Ebner-Eschenbach - Kunnanlapsi

Kului niin nuo seitsemän päivää, ja viimeisen iltapäivänä tuli Pavel juoksujalassa kotiin, kummassakin kädessä uusi saapas.

Vinska oli yksin kotona, kun Pavel astui sisään. Hän tarkasteli poikaa, kun tämä asetti nuo kiiltävät jalkineet tulisijan nurkkaan ja meni sitte itse jonkun matkan päähän vaipuen hiljaiseen ihailuun. Iloa eivät nuo katkerapiirteiset kasvot voineet ilmaista, mutta ne näyttivät tavallista vilkkaammilta ja niissä kuvastui jonkunlainen kömpelö tyytyväisyys.

Kerran hän astui lähemmäksi, kohotti ilmaan toista saapasta, hankasi sitä hihallaan, suuteli ja pani jälleen paikoilleen.

Asuinhuoneesta kajahti silloin äänekäs ivanauru. Vinska astui kynnykselle ja nojaten hartioitaan ovipieltä vasten (ovea ei ollutkaan huoneen ja porstuan välillä) kysyi hän:

"Mistä olet saappaat varastanut, roikale?" Poika ei edes kääntänyt päätään häneen päin, vastauksesta ei puhettakaan. Mutta kun Vinska yhä uudisti ja uudisti kysymyksensä, härnäsi Pavel lopulta takaisin:

"Varastanut, aivan niin, varastanut!"

"Aasi!" jupisi tyttö. "Nythän sen itsekin myönnät."

Vinskan harmaat silmät siirtyivät mielitekoisesti vuoroin saappaisiin, vuoroin omiin, siromuotoisiin paljaisiin jalkoihinsa. Pavel oli kyykistynyt maahan uuden kallisarvoisen omaisuutensa viereen. Tuntui kuin hänen pitäisi sitä suojella lähenevältä vaaralta ja hän koetti rohkaista itseään. Vinska kallisti päätään, hymyili äkkiä pojalle, joka katsoi häneen uhmaten ja laverteli mielistelevästi:

"Kuulehan, sano mulle mistä olet ne saanut?" Pavel ei ymmärtänyt mitä hänelle nyt tapahtui. Tuolla samalla äänellä oli hän äskettäin kuullut Vinskan puhuttelevan Peteriä, joka oli hänen rakastajansa. Kuumat aallot kohosivat hänen rintaansa, hän ahmi silmineen viekottelevaa asuinkumppaniaan ja luuli tuota ahdistavaa tunnetulvaa haluksi rynnätä hänen kimppuunsa, antaakseen tytölle perinpohjaisen selkäsaunan.

Kaiken tuon ohessa hän ei liikahtanut paikaltaan, avasihan vain sangen vastahakoisesti huulensa ja sanoi:

"Opettaja on ne minulle antanut." Vinska alkoi hiljaa kikittää: "Vai niin – vai se! Kun olet ne häneltä saanut, silloin ei sinulla mitään olekkaan."

"Mitä – eikö mitään?"

"Ei kerrassaan mitään! Huomenaamuna, kun heräät, ovat saappaat kadonneet."

"Kadonneet?.. Mikseivät nyt heti!"

"Niin vaan on: mitä opettaja antaa lahjaksi, se ei säily yön yli.

Tiedäthän että hän on noita."

Pavel innostui: "Tiedän ettei hän ole mikään noita."

Tyttö nyrpisti halveksivasti huuliaan: "Sinä pölhö! Hän oli kolme päivää kuolleena kirstussa, eikö niin? Ja tietäähän jokainen lapsikin että se, joka on kolme päivää kuolleena, on ennättänyt oppia manalassa koko joukon paholaisen temppuja."

Pavel tuijotti sanaakaan sanomatta tyttöön ja häntä alkoi pelottaa. Vinska haukotteli, painoi poskeaan olkapäätä vasten ja sanoi hetken päästä niin huolimattomasti, kuin olisi kertonut vanhaa, sata kertaa ennen kuultua juttua:

"Vanha sokea Marska, joka kuoli viime vuonna täällä luonamme, sai häneltä myöskin parin kenkiä. Illalla hän pani ne sänkynsä viereen ja kun aikoi aamulla vetää ne jalkaansa, olikin niiden sijalla vadin kokoinen sammakko."

"Se ei ole totta!" huusi Pavel. Kuuman ja kylmän väreet risteilivät hänen ruumiissaan ja harmin kyyneleet tulvahtivat silmiinsä.

Vinska heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja kääntyi takaisin asuinhuoneeseen.

Illalla koetti Pavel pysyä valveilla, voidakseen vartioida aarrettaan. Hän rukoili toisen "isä-meidän" toisensa perästä manatakseen pahojahenkiä loitos. Kaikesta huolimatta hän vaipui kuitenkin uneen ja kun hän heräsi seuraavana aamuna, oli Vinskan ennustus käynyt toteen – saappaat olivat kadonneet.

Pavel ei maininnut sanallakaan onnettomuudestaan kenellekään. Kun Vinska veitikkamaisesti hymyillen kysyi saappaita, viritti poika häntä kohti sellaisen iskun, että tyttö juoksi huutaen pakoon. Koulutovereinsa kysymyksistä hän niinikään suoriutui nyrkeillään. Pahimpaan pulaan joutui Arnost, joka siitä syystä kävi valittamassa opettajalle. Siellä hän ei kuitenkaan voittanut mitään, sillä opettajan omituisuuksiin kuului että kaikki hänen oppilaittensa toisiaansyyttelemiset kaikuivat kuuroille korville. Viikon päästä ei Pavelia enää nähty koulussa; hän meni vapaaehtoisesti tehtaaseen ja työskenteli siellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Useita kertoja lähetti opettaja hänelle käskyn tulla jälleen kouluun, mutta kun siitä ei ollut apua, meni hän vihdoin itse omassa persoonassaan Virgilin asuntoon poikaa hakemaan. Paimenen vaimo otti hänet vastaan äänekkäillä valituksilla ennenkuin opettaja ennätti sanoa halaistua sanaa. Viiden minuutin päästä tuntui opettajasta kuin hän olisi seisonut tippuvan räystään alla, mutta vesipisarain asemesta putoili täällä haulia. Hänen väsynyt ja särkevä päänsä oli mennä aivan sekaisin.

Vaimo huusi Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä todistamaan heidän kärsimyksistään. Ei, hän ei ollut voinut aavistaa minkä ristin otti hartioilleen suostuessaan ottamaan luokseen hirtetyn miehen ja kuritushuoneessa olevan vaimon lapsen. Paljo hän oli elämänsä aikana nähnyt, mutta ei mitään niin kelvotonta kuin tuo poika. Jokainen sana, minkä se puhuu, on petosta ja valetta. Eikö hän ollut kertonut sitäkin, että hänen hoitajansa koettivat estää häntä koulua käymästä ja että he pidättivät hänen viikkopalkkansa, jonka hän tehtaalla ansaitsee?

Ja kauhun valtaamana lisäsi hän, ilkeät silmät selällään ja katse merkitsevästi vieraaseen iskettynä:

"Ja eikö hän puhu aivan toisellaisistakin ihmisistä kuin meistä raukoista – kunnioituksella sanoen julmia juttuja?"

Opettaja veti esiin nenäliinansa, painaen sillä paljasta päälakeaan. Hän tunsi ne huhut, jotka hänestä liikkuivat; toisinaan ne häntä harmittivat, toisinaan huvittivat siinä määrässä, että hänen teki mieli antaa niiden uskottavaisuudelle vain yllykettä. Tänään ne taasen harmittivat ja hän teki ehkäisevän kädenliikkeen:

"Vait, vait! Pitäkää suunne kiinni!"

"Oi pyhä neitsyt, minäkö!" huusi vaimo. "Minä en puhu enää sanaakaan, ennemmin puren kieleni poikki… Sanon ainoastaan ettei teidän, herra opettaja, pitäisi enää rahtuakaan välittää tuosta lurjuksesta… Ja ne kauniit saappaat! Kahta päivääkään ne eivät olleet hänen hallussaan."

"Vai niin, missä ne sitte ovat?"

Virgilova (näin häntä kylässä nimitettiin) syyti suustaan uuden sanatulvan: "Mihinkä saappaat ovat joutuneet, sitä voi herra opettaja kysyä juutalaiselta, jolle poika ne möi. Juutalainen tietysti kieltää koko asian." Hän huusi tämän kaiken niin kimakalla äänellä, että Habrecht aivan kuurona ja korviaan pidellen poistui hökkelistä. Muutaman askeleen päässä hän kuitenkin pysähtyi, kääntyi ympäri ja käski vaimon ehdottomasti lähettämään Pavelin seuraavana aamuna kouluun. Hän lupasi toimittaa asian ja teki sen siten, että illalla kertoi Pavelille opettajan käyneen siellä ja jyrkästi kieltäneen hänen enää tulemasta silmiensä eteen.

Varotus oli tarpeeton, Pavel väisti ilman sitäkin jo sadan askeleen päässä opettajan tieltä syrjään. Vinskaa hän sitä vastoin seurasi uskollisesti ja totteli häntä kuin vihainen koira, joka on herraansa tyytymätön, aina uppiniskainen, mutta kuitenkin aina alistuva. Tytön tahto täyttyi kaikessa: Pavel juoksi hänen asioitaan, hänelle hän varasti puita metsästä ja munia talonpoikien ladoista. Vinska ymmärsi pitää hänet kokonaan vallassaan.

Ja kaiken tämän ohessa, mitä Pavel muuten toimittikin ja minne menikin – yhtä asiaa ei hän milloinkaan unohtanut, erästä kierrosta ei milloinkaan jättänyt tekemättä. Jokainoa päivä hän saapui linnanpuutarhan portille, katseli sieltä pihaan ja tähysteli rakennuksen ikkunoihin. Alussa toivonsekaisen kaipuun kannustamana, sittemmin, kun toivo vähitellen sammui, pelkästä tottumuksesta.