Alexandre Dumas - Myladyn poika

"Ei, te olette oikeassa, hyvä Rochefort, se ei voi olla syynä; mutta kyllähän saatte tietää aiheen."

"Niin, se on mahdollista, sillä minä olen unohtanut kysyä teiltä, minne minut viette."

"Kardinaalin luo."

"Mitä hän minusta tahtoo?"

"Sitä en tiedä, kun en edes tiennyt, että olin juuri teitä noutamassa."

"Mahdotonta. Te – suosikki!"

"Minäkö suosikki!" huudahti d'Artagnan. "Voi, kreivi hyvä! Olen vain halpa gascognelainen aatelismies, paljoa köyhempi nyt kuin silloin, kun tapasin teidät Meungissa lähes kaksikolmatta vuotta takaperin, kuten muistatte. Oi, niin…"

Raskas huokaus täydensi hänen lauseensa.

"Tuotte kuitenkin määräyksen?"

"Niin, syystä että olin sattumalta saapuvilla etuhuoneessa, ja kardinaali käytti minua niinkuin olisi kääntynyt kenen puoleen tahansa. Ei, minä olen vieläkin pelkkä muskettisoturien luutnantti; siinä asemassa olen ollut lähes yksikolmatta vuotta."

"Mutta mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut teille, ja se merkitsee jo paljon."

"Mitä onnettomuutta minulle tapahtuisikaan? Kuten sanotaan latinankielisessä säkeessä, jonka olen unohtanut tai jota en oikeastaan ole koskaan kunnolleen osannut: salama ei iske alas laaksoihin; ja minä olen laakso, hyvä Rochefort, vieläpä kaikkein syvimpiä alhoja."

"Mazarin on siis vielä Mazarin?"

"Enemmän kuin koskaan ennen, ystäväiseni; väitetään hänen olevan naimisissa kuningattaren kanssa."

"Naimisissa!"

"Jollei kardinaali ole hänen miehensä, niin on hän ainakin varmasti kuningattaren rakastaja."

"Vastustaa Buckinghamin kaltaista urhoa ja antautua Mazarinin laiselle!"

"Niin, sellaisia ovat naiset", virkkoi d'Artagnan järkeilevästi.

"Naiset ehkä; mutta kuningattaret!"

"Hyvä Jumala! Siinä suhteessa ovat kuningattaret kaksin verroin naisia."

"Ja istuuko herra de Beaufort yhäti vankilassa?"

"Aina vain; mutta miksi kysytte sitä?"

"Ka, hän oli minulle suosiollinen, joten hän olisi voinut auttaa minua."

"Te olette luultavasti lähempänä vapautta kuin hän; te siis saattekin avustaa häntä."

"No, mitä sodasta?"

"Sen kyllä saamme."

"Espanjan kanssa?"

"Ei, Pariisin kanssa."

"Mitä tarkoitatte?"

"Kuuletteko noita kiväärinlaukauksia?"

"Kyllä; mitä sitten?"

"Porvarit siellä harjoittelukseen lyövät palloa, odottaessaan pelierää."

"Luuletteko, että porvareista voisi saada lähtemään mitään?"

"Kyllä vainkin, lupaavilta he tuntuvat; jos heillä vain olisi johtaja, joka kykenisi liittämään joukkoja yhteen…"

"On onnetonta, ettei ole vapaana."

"Oh, hyväinen aika, älkää olko toivoton! Kun Mazarin on käskenyt noutaa teidät, niin hän tarvitsee teitä; ja jos hän tarvitsee teitä, niin onnittelenpa. Siitä on monta vuotta, kun kukaan tarvitsi minua; näettekin, kuinka pitkälle olen päässyt."

"Tehkää siis valitus, se on minun neuvoni."

"Kuulkaahan, Rochefort. Pikku sopimus…"

"Mikä siis?"

"Olemmehan hyviä ystävyksiä?"

"Hiisi vieköön, kannan merkkejä ystävyydestänne: kolme miekanpistoa!.."

"No niin, jos pääsette jälleen suosioon, niin älkää unohtako minua."

"Sen lupaan, niin totta kuin nimeni on Rochefort, jos te vakuutatte minulle samaa."

"Sovittu, kättä päälle. Ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa puhutte siis minusta?"

"Sen teen, ja te?"

"Minä samaten."

"Mutta entä ystävänne – puhunko heistäkin?"

"Mitkä ystävät?"

"Atos, Portos ja Aramis; oletteko unohtanut heidät?"

"Melkeinpä."

"Mihin ovat he joutuneet?"

"En ollenkaan tiedä."

"Onko se mahdollista?"

"Voi, taivasten tekijä, onpa niinkin! Me erosimme toisistamme, kuten muistatte; he ovat elossa, muuta en heistä tiedä; toisinaan kuulen heistä kuitenkin muilta. Mutta hiisi minut vieköön, jos tiedän missä maanosassakaan he nyt ovat! Ei, kautta kunniani, te olette ainoa ystäväni, Rochefort!"

"Ja oiva … mikä olikaan sen nuorukaisen nimi, josta minä tein

Piemontin rykmenttiin kersantin?"

"Planchet?"

"Niin aivan. Mihin on oiva Planchet joutunut?"

"Hän on nainut itselleen sokerileipurin myymälän Rue des Lombardsilta. Se poika on aina pitänyt paljon makeisista; nyt on hän siis porvarina Pariisissa ja ottaa arvatenkin osaa meteliin. Saattepa nähdä, että siitä veitikasta tulee neuvosmies ennen kuin minä olen kerinnyt kapteeniksi."

"Rohkeutta, hyvä d'Artagnan! Juuri kun ihminen on pyörän alimmassa kohdassa, kääntyy se nostamaan hänet ylös. Kenties jo tänä iltana muuttuu kohtalonne."

"Aamen!" virkkoi d'Artagnan pysähdyttäen vaunut.

"Mitä teette?" kysyi Rochefort.

"Olemme jo pian perillä, ja minä en tahdo näyttäytyä astumassa ulos vaunuistanne; me emme tunne toisiamme."

"Olette oikeassa. Hyvästi!"

"Näkemiin; muistakaa lupauksenne!"

Ja d'Artagnan nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti saattueen etunenässä.

Viittä minuuttia myöhemmin tultiin Palais-Royalin pihalle.

D'Artagnan vei vangin ylös pääportaita, eteishuoneen ja käytävän läpi. Mazarinin työhuoneen ovelle saavuttuaan aikoi hän juuri ilmoittautua, kun Rochefort laski kätensä hänen olalleen.

"D'Artagnan", virkkoi Rochefort hymyillen, "tahdotteko, että tunnustan teille asian, jota ajattelin pitkin matkaa, kun näin väkijoukkojen katselevan hehkuvin silmin teitä ja neljää kumppanianne?"

"Sanokaa pois", vastasi d'Artagnan.

"Ajattelinpahan, että minun olisi vain tarvinnut huutaa apua, jotta koko saattueeni olisi revitty kappaleiksi, ja silloin olisin ollut vapaa."

"Miksette siis tehnyt sitä?" sanoi d'Artagnan.

"Enhän toki!" vastasi Rochefort. "Vannottu ystävyys! Voi, jos minua olisi ollut joku muu viemässä, niin enpä tiedä…"

D'Artagnan nyökkäsi.

– Olisikohan Rochefortista tullut minua parempi – ihmetteli hän itsekseen.

Ja hän ilmoittausi ministerille.

"Tulkoon herra de Rochefort sisälle", kuului Mazarinin kärsimätön ääni heti kun hänelle oli mainittu molemmat nimet, "ja jääköön herra d'Artagnan odottamaan; minulla on vielä puhuttavaa hänelle."

Nämä sanat ilahduttivat d'Artagnania suuresti. Niinkuin hän oli itse sanonut, ei kukaan ollut pitkään aikaan tarvinnut häntä, joten Mazarinin harras takertuminen häneen nyt näytti onnelliselta enteeltä.

Rochefortiin ei se sitä vastoin tehonnut muuta kuin että hän oli tarkoin varuillaan. Hän astui työhuoneeseen ja tapasi Mazarinin istumassa pöytänsä ääressä tavalliseen tapaansa puettuna, monsignoriksi nimittäin eli jokseenkin kuin siihen aikaan abbét , arvoltaan luostarinjohtajaa vastaavat hengenmiehet, paitsi että hänen sukkansa ja kauhtanansa olivat sinipunaiset.

Ovet sulkeutuivat jälleen; Rochefort tähysti syrjäsilmäyksin Mazarinia ja kohtasi ministerin katseen, joka vilahti häntä vastaan.

Ministeri oli yhä ainiaan sama, tukka hyvin suorittu, parta hyvin siistitty, puku hyvin pirskoiteltu hajuvedellä, ja keikarimaisuutensa johdosta ei hän näyttänyt ikäiseltänsä. Rochefortin laita taasen on toinen; ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt vankilassa, olivat suuresti vanhennuttaneet tätä herra de Richelieun arvoisaa ystävää. Hänen musta tukkansa oli käynyt ihan valkeaksi, ja pronssinkarvainen hipiä oli väistynyt kalpeuden tieltä, joka näytti ilmaisevan voimien heikontuneen. Hänet havaitessaan pudisti Mazarin huomaamattomasti päätänsä, ja hänen sävynsä tuntui ilmaisevan:

– Siinäpä mies, joka ei minusta enää näytä paljoonkaan kelpaavan.

Vaitiolon jälkeen, joka oli toden teolla varsin pitkällinen, mutta tuntui Rochefortista vuosisadalta, otti Mazarin eräästä paperitukusta avoimen kirjeen ja näytti sitä aatelismiehelle: