Alexandre Dumas - Myladyn poika

" Per Baccho !" virkkoi Mazarin, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, "enhän ole kokonaiseen tuntiin pyytänyt teiltä mitään muuta, senkin rautakallo!"

"On muuan, josta voin tässä suhteessa mennä takuuseen, mikäli hän tahtoo ilmaista tietonsa."

"Hänen suostuttamisensa jää minun huolekseni."

"Monseigneur, ei ole aina kovinkaan helppoa suostuttaa ihmisiä ilmaisemaan, mitä he eivät tahdo sanoa."

"Kah, kun on vain kärsivällisyyttä, niin se kyllä onnistuu. No niin, se mies on…"

"Kreivi de Rochefort."

"Kreivi de Rochefort!"

"Pahaksi onneksi on hän kadonnut neljä tai viisi vuotta takaperin, ja minä en tiedä, mihin hän on joutunut."

"Sen tiedän kyllä minä", huomautti Mazarin.

"Minkätähden valitti siis teidän ylhäisyytenne äsken tietämättömyyttänne?"

"Luulette siis", sanoi Mazarin, "että Rochefort…"

"Hän oli kardinaalin sokea välikappale, monseigneur. Mutta sanon teille ennakolta, että se maksaa teille paljon; kardinaali oli antelias apureitansa kohtaan."

"Niin, Guitaut", myönsi Mazarin, "hän oli suuri mies, mutta se vika hänellä oli. Kiitos, Guitaut, käytän neuvoanne, ja vielä tänä iltana."

Kun puhekumppanukset olivat samassa saapuneet Palais-Royalin pihalle, jätti kardinaali kädenliikkeellä Guitautille hyvästi ja lähestyi upseeria, jonka näki astelevan edes takaisin.

Tämä oli d'Artagnan, käskyn mukaan odottamassa kardinaalin paluuta.

"Tulkaa, herra d'Artagnan!" lausui Mazarin suloisimmalla huiluäänellään; "minulla on määräys annettavana teille."

D'Artagnan kumarsi, seurasi kardinaalia ylös salaportaita ja joutui tuotapikaa jälleen työhuoneeseen, josta he olivat äskettäin lähteneet liikkeelle. Kardinaali istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, otti paperiarkin ja kyhäsi muutamia rivejä.

D'Artagnan seisoi hievahtamattomana ja odotti ilman vähäisintäkään maltittomuutta tai uteliaisuutta. Hänestä oli tullut sotilaallinen automaatti, joka toimi tai oikeammin vain totteli koneellisesti.

Kardinaali taittoi kokoon kirjeen ja painoi päälle sinettinsä.

"Herra d'Artagnan", hän käski, "te viette tämän asiapaperin Bastiljiin ja tuotte sieltä mukananne sen henkilön, jota kirjelmä koskee. Otatte vaunut ja muutamia miehiä saattueeksi, ja vartioitsette vankia huolellisesti."

D'Artagnan otti kirjeen, kohotti kätensä hatun reunaan, kiepahti kannoillaan kuin taitavin opetuskersantti, astui ulos ja kuului parin silmänräpäyksen kuluttua määräävän lyhyeen tapaansa ja yksitoikkoisella äänellään:

"Neljän miehen saattue, vaunut ja hevoseni!"

Viittä minuuttia myöhemmin kuultiin vaununpyöräin ratinaa ja hevosenkenkäin kopsetta pihakivitykseltä.

Vanhat kiistakumppanukset

D'Artagnan saapui Bastiljiin juuri kun kello löi puoli yhdeksän.

Hän ilmoittausi kuvernöörille, joka kuultuaan hänen olevan ministerin asialla tuli häntä vastaan ulos porrassiltamalle asti.

Bastiljin kuvernöörinä oli siihen aikaan herra du Tremblay; tämän veli oli kuuluisa kapusinimunkki Joseph, tuo Richelieun peloittava suosikki, jota sanottiin "Harmaaksi ylhäisyydeksi."

Silloin kun marski de Bassompierre istui Bastiljissa, minne hän jäi kerrassaan kahdeksitoista vuodeksi, ja kun hänen kumppaninsa haaveksiessaan vapaudesta sanoivat toisilleen "minä pääsen pois silloin, ja minä silloin", huomautteli Bassompierre: "Ja minä, hyvät herrat, saan vapauteni, kun herra du Tremblay joutuu pois täältä." Hän tahtoi sillä sanoa, että du Tremblay ei kardinaalin kuollessa voisi olla menettämättä paikkaansa Bastiljissa ja Bassompierre saamatta jälleen sijaansa hovissa.

Hänen ennustuksensa olikin vähällä käydä toteen, vaikka toisella tavoin kuin Bassompierre oli odottanut, sillä kardinaalin kuoltua jatkuivat asiat vastoin luuloa ennallaan. Herra du Tremblayta ei eroitettu, ja Bassompierre oli jäädä tyrmään edelleenkin.

Herra du Tremblay oli siis vielä Bastiljin kuvernöörinä, kun d'Artagnan ilmestyi sinne panemaan toimeen ministerin määräystä. Kuvernööri otti hänet vastaan erinomaisen kohteliaasti, ja aikoen juuri istuutua pöytään pyysi hän d'Artagnania illastamaan kanssansa..

"Sen tekisin mitä mieluimmin", vastasi d'Artagnan, "mutta ellen erehdy, on kirjeen osoitteessa: hyvin tärkeä ".

"Aivan oikein", myönsi herra du Tremblay. "Majuri hoi, toimittakaa alas numero 256."

Bastiljiin tultua lakattiin olemasta ihminen; esiinnyttiin pelkkänä numerona.

D'Artagnania värisytti avainten kalina; hän istuikin yhä satulassa eikä suostunut laskeutumaan ratsailta, vaan tarkasteli rautatelkiä, syviä ikkunoita ja paksuja muureja, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt muutoin kuin vallikaivantojen toiselta puolen ja jotka parikymmentä vuotta takaperin olivat herättäneet hänessä suurta pelkoa.

Kuului kellon kilahdus.

"Minä jätän teidät", virkkoi hänelle herra du Tremblay; "minua kutsutaan vahvistamaan vangin lähtöpassitus. Näkemiin, herra d'Artagnan!"

"Hiisi minut periköön, jos vastaan toivotukseen!" jupisi d'Artagnan itsekseen, säestäen sadatustaan mitä herttaisimmalla hymyllä; – "minua tympäisee vain viisi minuuttia odoteltuani pihalla. Mieluummin kuolen oljilla, niinkuin luultavasti koituu kohtalokseni, kuin keräisin kymmenentuhannen livren vuosikorot Bastiljin kuvernöörinä."

Hän oli tuskin lopettanut yksinpuhelunsa, kun vanki ilmestyi esiin. Hänet nähdessään teki d'Artagnan kummastuneen liikkeen, jonka hän kuitenkin heti hillitsi. Vanki astui vaunuihin näköjään tuntematta d'Artagnania.

"Hyvät herrat", huomautti d'Artagnan neljälle saattolaiselleen, "minut on velvoitettu visuun valppauteen vangin suhteen, ja kun vaununovissa ei ole lukkoa, asetunkin hänen viereensä. Herra de Lillebonne, olkaa hyvä ja ottakaa hevoseni."

"Kernaasti, herra luutnantti!" vastasi puhuteltu.

D'Artagnan hyppäsi maahan, jätti hevosensa ohjakset muskettisoturille, nousi vaunuihin, istuutui vangin viereen ja käski äänellä, joka ei ilmaissut vähäisintäkään liikutusta:

"Ajakaa ravia Palais-Royaliin."

Vaunut vierivät pois; d'Artagnan käytti hyväkseen porttiholvin pimeyttä ja heittäysi vangin kaulaan.

"Rochefort!" huudahti hän. "Te! Te siinä tosiaankin olette! Minä en erehdy!"

"D'Artagnan!" ihmetteli vuorostaan Rochefort.

"Ystävä-parka!" jatkoi d'Artagnan; "kun en ole nähnyt teitä neljään, viiteen vuoteen, luulin teitä kuolleeksi."

"Minusta tuntuu", virkkoi Rochefort, "että eroitus ei ole suuri kuolleen ja haudatun välillä, ja minä olen jotenkin haudattu."

"Mistä rikoksesta istutte te Bastiljissa?"

"Tahdotteko, että sanon teille toden?"

"Tietysti."

"No niin, se kun on minulle ihan tietymätöntä."

"Te epäilette minua, Rochefort?"

"En, niin totta kuin olen aatelismies! Sillä ihan mahdotonta on, että istun siitä rikoksesta, josta minua syytetään."

"Mistä niin?"

"Yöllisestä katuryöstöstä."

"Katuryöstöstä, Rochefort! Laskettehan vain leikkiä?"

"Kyllä ymmärrän. Se vaatii selitystä, eikö niin?"

"Vaatii tosiaan."

"No niin, tapaus oli tällainen. Olimme eräänä iltana olleet juomingeissa Reinardin luona, Tuileries-palatsissa; mukana oli Harcourtin herttua, Fontrailles, de Rieux ja joitakuita muita. Herttua ehdotti, että lähtisimme tempomaan viittoja ihmisten yltä Pont-Neufille; se huvitushan on, kuten tiedätte, Orleansin herttuan ajanviettona tullut suuresti muotiin."

"Olitteko hupsu, Rochefort! Teidän iällänne?"

"En, vaan päissäni; ja kun minusta se huvi tuntui varsin keskinkertaiselta, esitin ritari de Rieuxille, että me toimivien henkilöiden sijasta lyöttäytyisimme katselijoiksi ja nousisimme pronssihevosen selkään, voidaksemme etuaitiosta silmäillä kohtausta. Sanottu ja tehty. Käytimme kannuksia jalustimina ja istuimme tuokion kuluttua hevosen lautasilla; meillä oli oivallinen paikka, ja näimme erinomaisen hyvin. Oli jo neljä tai viisi viittaa siepattu verrattoman näppärästi ja riistettyjen uskaltamatta mukista sanaakaan, kun joku vähemmän kärsivällinen tolvana alkoi hoilata vartiota ja toimitti niskaamme kaupunginvartion patrullin. Harcourt, Fontrailles ja muut vilistivät käpälämäkeen; de Rieux tahtoi myös hiipiä pois, mutta minä pidättelin häntä sanoen, että meitä ei voitaisi äkätä tältä paikaltamme. Hän ei noudattanut neuvoani, vaan laski jalkansa kannukselle, astuakseen alas; kannus taittui, hän putosi, katkaisten toisen säärensä, ja sen sijaan että olisi pitänyt suunsa kiinni alkoi hän vimmatusti kirkua. Minä tahdoin nyt vuorostani hypätä alas, mutta liian myöhään; hyppäsin kaupunginvartijain syliin. He veivät minut Chatelet-tyrmään, missä vaivuin rauhallisesti uneen vakuuttuneena siitä, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään. Mutta päivä kului, vielä toinenkin, niin kahdeksan päivää meni siten; kirjoitin kardinaalille. Samana päivänä tultiin minua noutamaan, minut siirrettiin Bastiljiin, ja siellä olen nyt istunut viisi vuotta. Luuletteko sen johtuneen siitä, että jumalattomana ratsastin hevosen lautasilla Henrik neljännen takana?"