Wilkie Collins - Sisar Rosa

Veli tunsi hänen kyyneleitä kasvoillansa hänen puhellessa, ja koetti lohduttaa häntä.

"Sinun pitää opettaman mua, Rosa – sinun pitää todellakin. Älä nyt ole milläsikään; meidän täytyy mieltämme virkistää, tahi miten voit sinä saada parhaimman näkösi huomiseksi?"

Hän irroitti hänen kätensä kaulastaan ja talutti häntä lempeästi tuolille istumaan. Samassa koputti joku ovea; Rosan palvelija-neitsyt tuli emännältään kysymään jotakin häämenoja koskevaa asiata. Ei mikään keskeyttäminen olisi voinut olla enemmän tervetullut kuin tämä tällä hetkellä. Se pakoitti Rosaa ajattelemaan hetken vaatimia toimia; ja soi hänen veljelleen tilaisuutta mennä työhuoneesensa.

Hän istuutui pulpettinsa ääreen, epäilevänä ja murheellisena, ja asetti Tiede-Akatemialta tulleen kirjeen avattuna eteensä. Jättäen lukematta ne sievistelevät lauseet, joita se sisälti, pysähtyi hän tarkastamaan ainoastaan seuraavia rivejä lopussa: – "Professorivirkanne ensimmäisinä kolmena vuotena teidän tulee asua Parisissa tahi sen läheisyydessä yhdeksän kuukautta vuodessa, luentojen pitämistä varten ja laboratorioissa toimitettavien kokeiden tarkastusta varten".

Kirje, jossa nämä rivit löytyi, tarjosi hänelle viran, jommoista hän, vaatimattomassa itsensähalveksimisessaan, ei ollut koskaan voinut uneksiakaan saavansa: kirje lupasi hänelle tilaisuutta täydellä vapaudella harjoittaa mielikokeitaan, joita hän ei koskaan voinut toivoa aikaan saavansa omassa pikku työhuoneessaan, omilla vähäisillä apukeinoillaan; ja siinä hän nyt istui kuitenkin epäillen ottaisiko hän vastaan hänelle tarjottua kunniapaikkaa ja etuja – epäillen sisarensa onnen vuoksi!

"Yhdeksän kuukautta vuodesta Parisissa", sanoi hän itsekseen murheellisesti; "ja Rosa on asuva naineena Lyonissa. Voi! jos voisin luoda sydämestäni murheeni hänestä ja voisin karkoittaa mielestäni aavistukseni hänen tulevaisuudestaan – kuinka iloisesti enkö vastaisi tähän kirjeesen ottaen vastaan sen luottamuksen, joka minua kohtaan osoitetaan!" Hän pysähtyi hetkeksi ja mietiskeli. Millaiset hänen ajatuksensa olivat näkyivät hänen kasvoistaan, jotka kävivät yhä vaaleimmiksi, ja silmistään, joiden kiilto kävi yhä tummemmaksi. "Jos tuo kalvava epäluulo, josta en voi vapauttaa itseäni, kävisi todeksi, tuo mykkä ennustus tulevasta onnettomuudesta toteutuisi – en tiedä milloin – jos niin kävisi (josta Jumala varjelkoon), kuinka kohta eikö hän kaipaisi ystävää, suojelijaa läheisyydessään, valmista turvaa onnettomuuden hetkenä! Mistä hän on silloin löytävä suojaa tahi turvaa? Tuon kiihkeän vaimon seurassa? Miehensä sukulaisten ja ystävien seurassa?"

Häntä kauhistutti tuo mieltä särkevä ajatus; ja avaten puhtaan paperi-arkin, kastoi hän kynänsä musteessa. "Ole hänelle kaikki, Louis, mitä minä olen ollut", mutisi hän itsekseen, kertoen äitinsä viimeisiä sanoja ja aloittaen kirjettä niitä lausuessaan. Se oli pian valmis. Se lausui, mitä kunnioittavimmilla sanoilla, hänen kiitollisuutensa hänelle tehdystä tarjouksesta, vaan samalla ilmoituksen ettei hän voinut sitä vastaanottaa perheellisten olojen tähden, joita oli tarpeetonta selittää. Päällekirjoitus oli kirjoitettu, kirje sinetissä: ei puuttunut muuta kuin panna se postilaukkuun, joka oli hänen vieressään. Tähän viimeiseen ratkaisevaan toimitukseen tultuaan, jäi hän epäilemään. Hän oli kertonut Lomaque'lle ja oli lujasti itsekin uskonut voittaneensa kaiken kunnianhimonsa sisarensa onnen tähden. Hän tunsi nyt, ensi kerran, että hän ainoastaan oli tuudittanut sen lepoon, – hän huomasi Parisista tulleen kirjeen saaneen sen hereille. Hänen vastauksensa oli kirjoitettu, hän piti kädessään postilaukkua; ja tällä hetkellä oli koko taistelu joutua uudestaan taisteltavaksi – taisteltavaksi hänen ollessaan vähimmin sopivana siihen! Tavallisissa oloissa hän ei ollut se mies, joka lykkäsi asiansa toistaiseksi; vaan hän teki sen nyt. "Yö neuvon tuo: minä odotan huomiseksi", sanoi hän itsekseen, pisti epäyskirjeen taskuunsa ja läksi nopeasti ulos laboratoriosta.

Armoa antamatta tuo tärkeä huomisaamu tuli: auttamattomasti, hyväksi tai pahaksi, tuo tärkeä aviovala tuli lausutuksi. Charles Danville ja Rosa Trudaine olivat nyt mies ja vaimo. Edellisen illan ihanaan auringon-laskuun perustuva ennustus ei ollut pettänyt. Pilvitön oli hääpäivä. Häämenot olivat kaikki käyneet miellyttävästi, ja olivat myös tyydyttäneet rouva Danvillea. Hän tuli hääjoukon kanssa Trudainen kotiin, paljaana hymynä ja kirkkautena. Nuorikkoa kohtaan hän oli itse ystävyys. "Hyvä tyttöseni", sanoi vanha rouva, mieltyneenä taputtaen häntä viuhkaimellaan poskille. "Hyvä tyttöseni! sinä olet ollut kaunis tänä aamuna – sinä olet hyvää todistanut poikani kauneuden aistista. Todellakin, sinä olet minua miellyttänyt, lapseni! käy nyt tuolla ylhäällä pukeutumassa jokapäiväiseen pukuusi; ja luota vaan äidilliseen rakkauteeni niin kauan kuin Charles'ia onnelliseksi teet".

Oli päätetty niin, että morsian ja sulhanen viettäisivät lempiviikkonsa Britanniassa ja sitten palaisivat Danville'n lähellä Lyon'ia olevalle maatilalle. Matkalle kiiruhdettiin, niinkuin ainakin semmoisille matkoille. Vaunut olivat lähteneet – Trudaine, kauan seistyään niiden lähtöä katsellen, palasi nopeasti huoneisin – pyörivien rattaiden nostama pöly oli tykkänään kadonnut – siinä ei ollut niin mitään katseltavaa – enää – vaan tuossa seisoi herra Lomaque huoneen editse kulkevalla tiellä; toimettomana, ikäänkuin hän olisi ollut vapaa mies – levollisena, ikäänkuin semmoiset huolet kuin rouva Danville'n vaunujen – esille kutsuminen ja rouva Danville'n saattaminen takaisin Lyon'iin eivät olisi voineet olla jätettyinä hänen niskoilleen.

Toimetonna ja levollisna, hiljaa käsiään nykertäen, hiljaa nyykyttäen päätään siihen suuntaan, minne morsian ja sulhanen olivat ajaneet, seisoi haaveksiva vouti maantiellä. Äkkiä näytti talosta päin lähestyvän astunnan kohta häntä herättävän. Vielä kerran katsoi hän tietä pitkin ikäänkuin hän olisi odottanut näkevänsä vieläkin vastanaineen pariskunnan vaunuja. "Tyttö parka! – voi tyttö parkaa!" sanoi herra Lomaque hiljaa itsekseen, ja kääntyi katsomaan kuka häntä lähestyi huoneesta päin.

Oli vaan postimies kirje kädessä ja postilaukku kainalossa.

"Onko mitään uutisia Parisista, ystäväni?" kysyi Lomaque.

"Hyvin huonoja uutisia, herraseni", vastasi postimies. Camille Desmoulins on vedonnut kansaan Palais Royalissa – siellä peljätään kapinaa".

"Ainoastaan kapinaa!" matki Lomaque ivallisesti. "Mikä kunnon hallitus, joka ei pelkää pahempaa! Onko kirjeitä?" lisäsi hän äkkiä muuttaen puheen ainetta.

"Ei ole taloon ", sanoi postimies, – "ainoastaan yksi talosta , jonka herra Trudaine antoi. Sitä tuskin kannattaa", lisäsi hän, käännellen kirjettä kädessään, "pistää postilaukkuun, vai mitä?"

Lomaque katseli hänen olkapäittensä yli, hänen näin puhellessa, ja näki kirjeen olevan Tiede-Akatemian Presidentille Parisissa.

"Tahtoisin mielelläni tietää onko hän ottanut vastaan paikan, vai kieltäynyt", ajatteli vouti, nyökyttäen päätään postimiehelle ja jatkaen matkaansa taloon päin.

Ovella tuli Trudaine häntä vastaan, joka sanoi hänelle pikaisesti: "te lähdette Lyon'iin takaisin rouva Danville'n kanssa, arvaan minä?"

"Tänä päivänä vielä", vastasi Lomaque.

"Jos sattuisitte kuulemaan jostakin nuorenmiehen huoneuksesta Lyonissa tahi sen läheisyydessä", jatkoi toinen, alentaen ääntään ja puhuen entistä nopeammin, "niin te tekisitte minulle hyvän työn jos antaisitte tiedon siitä minulle".

Lomaque lupasi; vaan ennenkuin hän ennätti lisätä kysymyksen, joka hänellä jo oli kielellään, oli Trudaine kadonnut huoneesen.