Ivan Goncharov - Tavallinen juttu II

Toisena iltana kun Aleksander oli lopettamaisillaan viimeistä sivua, niin Piotr Ivanitsh soitti. Palvelija astui sisään.

– Valmista vaatteet, sanoi hän. – Suo anteeksi, Aleksander, että keskeytin: minulla on kiire, – minä myöhästyn klupin vistipelistä. Aleksander lopetti. Piotr Ivanitsh läksi nopeasti tiehensä.

– No, näkemään asti! sanoi hän vaimolleen ja Aleksanderille. En minä enää poikkea tänne.

– Malta! malta! huudahti vaimo: – miksi et sano mitään novellista.

– Sopimuksen mukaan ei tarvitse, vastasi hän ja alkoi mennä.

– Se on itsepintaisuutta! sanoi vaimo. Oh, hän on niin itsepintainen – kyllä minä hänet tunnen! Älkää huoliko siitä Aleksander:

"Se on pahansuopaisuutta!" ajatteli Aleksander. Hän tahtoo polkea minut lokaan, raastaa omaan ilmapiiriinsä. Kumminkin hän on viisas virkamies, tehtailija – eikä mitään muuta, mutta minä olen runoilija…

– Tuo ei kelpaa mihinkään, Piotr Ivanitsh! sanoi vaimo kyyneleet melkein silmissään. Sano edes jotakin. Minä näin, että sinä hyväksymisen merkiksi nyökäytit päätäsi, varmaan sinua miellytti. Et tahdo vaan itsepintaisesti myöntää. Kuinka sopisi myöntää, kun novelli miellyttää meitä! Meillä on liiaksi järkeä huomaamaan. Tunnusta vaan, että on hyvä.

– Minä nyökäytin päätä sentähden, että novellista näkyy, että Aleksander on viisas, mutta hän ei tehnyt viisaasti, kun kirjoitti sen.

– Kuitenkin, setä, arvostelu on sitä laatua…

– Kuule minua: ethän sinä minua kumminkaan usko; ei ole siis mitään riitelemistäkään; valitaan ennen välittäjä. Teenpä vielä senkin, että lopettaisimme väliltämme tämän riidan ainiaaksi: minä nimitän itseni tämän novellin kirjoittajaksi ja lähetän sen ystävälleni lehden aputoimittajalle: katsotaan mitä hän sanoo. Sinä tunnet hänet ja varmaankin luotat hänen tuomioonsa. Hän on kokenut mies.

– Hyvä, katsotaan.

Piotr Ivanitsh istui pöydän ääreen ja kirjoitti pikimmältään muutaman rivin, antoi sitten kirjeen Aleksanderille.

Vanhoilla päivilläni olen antautunut kirjailijatoimeen, kirjoitti hän, minkä sille tekee: mieli himoaa kunniaa ottaa tässäkin, – olen tullut hulluksi! Siis olen kyhännyt tämän tarjoomani novellin. Tarkastakaa sitä ja jos se kelpaa, niin painakaa se lehteenne, tietysti maksun edestä: tiedättehän sen, etten minä tee työtä ilmaiseksi. Te kummastutte, ettekä usko minua, minä annan luvan panna sukunimenikin alle, varmaan siis en valehtele.

Ollessaan vakuutettu novellin kiittävästä arvostelusta, odotti Aleksander rauhallisesti vastausta. Hän oli iloinen siitäkin, että setä muistutti kirjelapussa maksustakin.

"Hyvin, hyvin viisaasti", ajatteli hän. – "Mamma valittaa, että vilja on huokeaa: ehk'ei hän lähetäkään kohta rahaa, mutta tässä hän saisikin paraasen aikaan puoli toista tuhatta kenties."

– Kului viikkoa kolme, mutta vastausta ei tullut! Vihdoinkin eräänä aamuna tuotiin Piotr Ivanitshille iso paketti.

– Aha! takaisinpa lähetettiin, sanoi hän viekkaasti vilahtaen vaimoonsa.

Hän ei aukaissut kirjettä eikä näyttänyt vaimolleen, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt. Saman päivän iltana, ennen klupiin menoaan, läksi hän itse veijensäpojan luo.

Ovi oli lukitsematta. Hän astui sisään. Evsei kuorsasi viruessaan eteisessä lattialla poikkipäin. Kynttilän sydän oli himmeästi palanut ja riippui alas kynttiläjalasta. Hän katsahti toiseen kamariin: siellä oli pimeä.

"Oh, pikkukaupunkilaisuus", mutisi Piotr Ivanitsh.

Hän potkasi Evseitä, näytti hänelle ovea, kynttilää ja uhkasi kepillä. Kolmannessa kamarissa istui Aleksander pöydän ääressä, kädet pöydällä, mutta pää nojaten käsiä vasten, hän makasi myöskin. Hänen edessään oli paperi. Piotr Ivanitsh katsoi – runoja. Hän otti paperin ja luki seuraavata:

– Mutta itse mies on nukkunut! Rukoile kultaseni, äläkä laiskistele! sanoi Piotr Ivanitsh ääneen. – Omat runosi, ja kuinka ne ovat sinut sokaisseet! Miksi muuta arvostelua? Itse olet tuominnut itsesi.

– Aha! sanoi Aleksander venyttäen itseään, olette yhä vielä kyhäelmiäni vastaan! Setä, sanokaa suoraan, mikä Teitä pakoittaa niin itsepäisesti vainoamaan lahjoja, kun niitä kerran ei voi olla tunnustamatta…

– Kateus, Aleksander. Tuomitse itse: sinä saavutat mainetta, kunniaa, kenties kuolemattoman nimen, mutta minä jään varjoon ja minun täytyy tyytyä hyödyllisen ahkeroitsijan nimeen. Olenhan minäkin Adujew! Kuinka tahdot, minua harmittaa! Mitä minä olen? Olen elänyt ikäni hiljaan, tuntemattomana, tein vaan työni ja olin vielä onnellinen ja ylpeä siitä. Eikö tämä ole surkuteltava osa? Kun kuolen, niin en tiedä enkä tunne mitään, tietäjäin ennustavat kielet eivät puhu minusta, kaukaiset vuosisadat, tulevat sukupolvet, maailma ei tule minun nimelläni täytetyksi; eivät tiedä, että maailmassa oli elänyt kaupungin-neuvos Piotr Ivanitsh Adujew, minä en voi lohduttaa itseäni sillä haudassa, jos minä ja hauta säilymme jollain tavalla sukupolveen asti. Mikä ero sinun ja minun välilläni: kun sinä levität suhisevat siipesi, lennät pilven alla, saan minä lohduttaa itseäni sillä, että ihmisen vaivojen seassa löytyy pisara minunkin mettäni, niinkuin sinun lempikirjailijasi sanoo.

– Jättäkää hänet Jumalan tähden rauhaan; mikä lempikirjailija hän on! Hän tekee ainoastaan pilkkaa lähimmäisistään.

– Vai niin! Vai pilkkaa! Etköhän siitä hetkestä lakannut pitämästä Krilowista, kun näit hänellä oman kuvasi? Mutta apropos! tiedätkö että sinun tuleva maineesi, kuolemattomuutesi on taskussani? minä toivoisin ennemmin, että siellä olisivat sinun rahasi: se oli luotettavampaa.

– Mikä maine?

– Vastaus sinun kirjeesesi.

– Ah! antakaa Jumalan nimessä pian. Mitä hän kirjoittaa?

– En minä ole lukenut; lue itse mutta ääneen.

– Ja Te voitte pidättää itseänne.

– Mitä se minua liikuttaa?

– Kuinka, mitä! Olenhan minä Teidän veljenne poika: miten sitten ette olisi utelias? Mikä kylmäkiskoisuus! Se on itsekkäisyyttä, setä.

Ehkä? Minä en kiellä. Sitä paitsi minä tiedän, mitä siinä on kirjoitettu. Tuossa on, lue!

Aleksander alkoi lukea ääneen, mutta Piotr Ivanitsh koputteli kepillään saappaitaan.

Kirjeessä oli näin:

"Mitä kumman uskottelemista tämä on, rakkahin Piotr Ivanitsh? Te kirjoitatte novelleja! Mutta kuka Teitä uskoo? Te aiotte pettää minua vanhaa varpusta! Jos tämä olisikin totta, josta Herra varjelkoon, jos olisittekin kaapannut kynänne kalleista, sananmukaisessa merkityksessä, riveistä, joista jokainen maksaa enemmän kuin ainoastaan tukaatin ja lopetettuanne tekemästä kunnioitettavia yhteenlaskuja, jos olisittekin kirjoittanut edessäni olevan novellin, niin silloinkin sanoisin Teille, että kehnot tehdas-teokset ovat paljon arvokkaampia, kuin tämä tekeleenne."

Äkkiä painui Aleksanderin ääni.

"Mutta minä en usko niin loukkaavaa Teistä", jatkoi hän arasti ja hiljaan.

– Minä en kuule, Aleksander, lue kovemmin! sanoi Piotr Ivanitsh.

"Suosien novellin kirjoittajaa, tahdotte varmaan tietää minun mielipiteeni. Se on tässä: Kirjoittaja on varmaan nuori mies. Hän ei ole tyhmä, mutta on jotenkin syyttä suuttunut koko maailmaan. Mikä vihan henki vallitsee kirjoituksessa. Varmaan on hänen ihan teensä haihtunut. Jumalani! Milloin senlaiset ihmiset loppuvat olemasta? Säälittää suuresti, kun väärästä katsantotavasta elämään, hukkuu meillä paljon lahjakkaita ihmisiä, tyhjissä, hedelmättömissä unelmissa, turhissa pyrinnöissä siihen, johon heillä ei ole kutsumusta."