Ivan Goncharov - Tavallinen juttu II

Aleksander oli ääneti.

– Etkö tarvitse rahaa? kysyi Piotr Ivanitsh taaskin.

– En, setä…

– Ei hän pyydä koskaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannessaan ovea kiinni.

– Mitähän setä ajattelee minusta? kysyi Aleksander oltuansa hetken ääneti,

– Samaa mitä ennenkin, vastasi Lisaveta Aleksandrowna. Luuletteko, että hän puhuu tätä kaikkea Teille sydämmestään, oikein sielustaan.

– Kuinkas muuten?

– Vielä mitä! Ei! Uskokaa, että hän tahtoi olla olevinaan. Näettekö, kuinka hän teki tämän metodin tapaisesti? Levitti järjestyksessä syytökset Teitä kohtaan: ensiksi heikommat ja sitten voimakkaammat; tiedusteli ensin syyn miksi niin ankarasti arvostelitte ihmisiä… mutta sitten jo… kaikessa on metodi! Luulen, että hän on jo nyt unhoittanut.

– Miten paljon järkeä! Mikä elämän, ihmisten tunteminen, mikä itsensä hillitseminen!

– Niin paljon järkeä ja liian paljon taitoa osata itseään hillitä, sanoi ajatuksissaan Lisaveta Aleksandrowna.

– Mutta Te, ma tante, Te varmaan ette enää kunnioita minua? Mutta uskokaa, semmoiset mullistukset, kuin minulla on ollut, voivat houkutella…

– Jumalani! Äiti raukkani!

Lisaveta Aleksandrowna ojensi hänelle kätensä.

– Aleksander, minä en lakkaa kunnioittamasta Teidän sydäntänne, sanoi hän. – Tunne viettelee Teitä tekemään virheitä, siksi minä annan aina Teille anteeksi.

– Ah, ma tante! Te olette nais-ihanne!

– Olen pelkkä nainen vaan.

Sedän torat vaikuttivat kovasti Aleksanderiin. Hän vaipui tässä tätinsä kanssa istuessaan kiusallisiin aatoksiin. Näytti siltä, kuin se rauhallisuus, jonka Lisaveta Aleksandrowna niin suurella vaivalla ja niin taitavasti sijoitti hänen sydämmeensä, saisi hänet yht'äkkiä asettumaan. Turhaan odotti hän jonkinlaista pahan tuulen puuskaa, itse koki hän tuoda esille pistäväisyyttä ja hartautta Piotr Ivanitshin nuotin mukaan; Aleksander oli sekä kuuro että mykkä. Tuntui kuin hän olisi saanut ylitsensä saavillisen kylmää vettä.

– Mikä Teidän on? Miksi Te olette tuommoinen, kyseli täti.

– Ilman vaan, ma tante, sydän tuntuu raskaalta: Setä antoi minun ymmärtää itseään! hän selitti minulle oivallisesti!

Älkää kuunnelko häntä: hän puhuu välistä valhettakin.

– Ei, älkää lohduttakokaan minua. Nyt olen omasta mielestänikin iljettävä. Ihmisiä voi mennä pakoon, mutta niihin voi paeta omaa itseään? Kaikki on arvotonta: kaikki nämät hyvyydet, koko elämän tyhjyys, ihmiset, minä itse…

– Ah, tuo Piotr Ivanitsh! lausui Lisaveta Aleksandrowna syvästi huoaten, – hän saattaa vaikka kenelle ikävyyksiä!

– Yksi ainoa lohdutus minulla on jäljellä. En ole ketään pettänyt, en ole ollut petollinen rakkaudessa, enkä ystävyydessä…

– Teille eivät ole osanneet antaa oikeata arvoanne, sanoi täti, mutta uskokaa, löytyy vielä sydän, joka osaa antaa Teille arvonne; minä takaan sen Teille. Te olette vielä niin nuori, unhoittakaa kaikki tämä, ryhtykää työhön: Teillä on luonnon lahjoja: kirjoittakaa… Kirjoitatteko nykyään mitään?

– En.

– Kirjottakaapas.

– Minä pelkään, ma tante…

– Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia, puhelkaa hänen kanssaan politiikista, maanviljelyksestä, mistä vaan tahdotte, mutta älkää vaan runollisuudesta. Hän ei sano Teille koskaan siitä totuutta. Yleisö antaa Teille kyllä arvon – saattepas nähdä… Alatteko kirjoittaa?

– Kyllä.

– Aloitatteko pian?

– Niin pian kuin voin. Nyt on ainoastaan enää turvaa…

Maattuaan kylliksi, tuli Piotr Ivanitsh heidän luokseen täydellisesti pukeutuneena ja hattu kädessä. Hän neuvoi Aleksanderia myöskin ryhtymään työhön virastossa ja samoin lehden maanviljelys-osastossa.

– Minä tahdon koettaa parastani, vastasi Aleksander, mutta minä lupaan tädille…

Lisaveta Aleksandrowna antoi hänelle merkin vaitiolemiseen, mutta

Piotr Ivanitsh huomasikin sen. – Mitä, mitä olet luvannut? kysyi hän.

– Tuoda minulle uusia nuotteja, vastasi täti.

– Ei, se ei ole totta, mitä Aleksander?

– Kirjoittaa novellin tahi jotakin…

– Etkö ole vielä luopunut kaunokirjallisuudelta? kysyi Piotr Ivanitsh, nyppien vaatteistaan pölyä pois. Sinä, Liisa, panet hänet turhaan pyörälle!

– Minulla ei ole oikeutta luopua siitä, huomautti Aleksander.

– Kuka sinua pakoittaa?

– Miksi minä vapaehtoisesti ja kiittämättömästi hylkäisin arvokkaan kutsumuksen, johon olen määrätty. Yksi ainoa kirkas toivo on jäljellä elämässäni, ja minä menetän senkin. Jos minä kadotan sen, mitä korkeammalta on minuun pantu, silloin kadotan itsenikin…

– Mitä sinuun sitten on pantu, selitä minulle, ole niin hyvä?

– Setä, en minä voi sitä itse selittää. Ovatko hiukset Teidän päässänne nousseet koskaan muun kuin kamman vaikutuksesta?

– Ei! vastasi Piotr Ivanitsh.

– No, näettekö. Ovatko intohimot riehuneet Teissä, onko mielikuvitus kiehunut ja luonut Teille ihania haamuja, jotka tahtovat miehistyä? Onko sydämmenne erilailla sykkinyt?

– Outoa, outoa! No mitä sitten! kysyi Piotr Ivanitsh.

– Sitä, että kenelle niin ei ole tapahtunut, sille ei voi selittää, minkä vuoksi tekee mieli kirjoittaa, kun kerran joku rauhaton henki käskee… yöllä ja päivällä, unessa ja valveilla: kirjoita, kirjoita… – Mutta ethän sinä osaa kirjoittaa.

– Ole tuossa jo, Piotr Ivanitsh. Kun itse et taida, niin minkätähden hämmennät muita? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

– Suokaa anteeksi, setä, jos huomautan, ettette ole tuomari tässä asiassa.

– Kuka on tuomari? hänkö?

Piotr Ivanitsh osoitti vaimoaan.

– Hän sanoo – leikillä ja sinä uskot, lisäsi hän.

– Neuvottehan itsekin tänne tultuani minua kirjottamaan, koettamaan itseäni…

– No mitä siitä? Sinä koetit, – ei tullut mitään. Olisit silloin jättänyt.

– Ettekö todellakaan koskaan ole tavannut minulla järjellistä ajatusta, ettekö onnistunutta runoa?

– Kuinkas en olisi löytänyt? olen kyllä. Et sinä ole tyhmä, kuinkas sitten ei järjellisen miehen muutaman puudan painavissa kirjoituksissa löytyisi onnistunutta ajatusta? Eihän siinä olekaan mitään lahjoja, vaan järkeä.

– Ah! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, kääntyen harmissaan tuolilla.

– Sydämmen lyöntiä, värähdyksiä, lemmen hurmausta ja muuta semmoista – kenelle ei sitä tapahdu?

– Luulen sinulle ensimmäiseksi? huomautti Lisaveta.

– Kas niin! Mutta muistatko, kun minä ennen ylistin…

– Mitä? En muista…

– Kaikki kokevat näitä asioita, jatkoi Piotr Ivanitsh, kääntyen veljensä pojan puoleen, ken kehen ei liikutuksella koskisi, hiljaisuus tahi yön pimennys siellä, vai mitä, salot, puutarhat, lammet, meri? Jos sitä tuntisivat ainoastaan maalarit, niin ei kukaan heitä ymmärtäisi. Mutta kuvata kaikki nuo tunteet omissa teoksissaan – se on eri asia: siihen tarvitaan lahjoja, mutta sinulla ei niitä luullakseni ole. Niitä ei voi peittää; ne välähtelisivät joka rivissä, joka siveltimen vedossa…

– Piotr Ivanitsh! Sinun on aika lähteä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

– Paikalla.

– Tahdot saada mainetta? jatkoi hän. Sinä voit kyllä saada mainetta. Sanomalehden toimittaja kiittää sinua, sanoo että pätkät maatalouden hoidosta ovat oivallisesti tehdyt, niissä on ajatusta – kaikki osoittaa, sanoo hän, sivistynyttä tekijää eikä käsityöläistä. Minä oikein iloitsin. Niin! ajattelin, Adujewilla on kaikilla järkeä päässä! huomaatkos: minullakin on itserakkautta! Sinä voit saada mainetta palveluksessakin ja saada kirjailijan maineen…

– Kaunis maine, luonnan kirjailija.