Ivan Goncharov - Tavallinen juttu II

Aleksander punastui kokonaan.

– Minä luulin, että heidän kohteliaisuutensa tuli siitä, että Te minua suosittelitte heille, vastasi Aleksander, mutta ilman mahtipontisuutta, jotenkin tyynesti. – Sitäpaitsi ne olivat seuraelämän suhteita…

– No hyvä; otetaan sitten ulkopuolelta seuraelämää. Olenhan minä jo vakuuttanut sinulle, mutta en tiedä olenko saanut vakuutetuksi, että olet ollut väärässä tuon, mikä hän nyt olikaan, Sashenkan suhteen. Sinä olit puolitoista vuotta heidän talossaan kuin omainen: asuskelit heillä aamusta iltaan, ja olit vielä tuon halveksittavan tytön rakastama, niinkuin sinä häntä kutsut. Luulisipa, ettei se halveksimista ansaitseisi…

– Mutta miksi hän petti minut?

– Se tahtoo sanoa rakastui toiseen? Olemmehan jo senkin selittäneet tyydyttävästi. Luuletko sinä tosiaan, että jos hän olisi rakastanut sinua edelleen, ettet sinä olisi lakannut häntä rakastamasta?

– Minä? En koskaan.

– No, sitten et sinä käsitä mitään. Mennään siis etemmäksi, ettei sinulla ole ystäviä, vaan minä olen aina arvellut, että sinulla niitä on kolme.

– Kolme? huudahti Aleksander. Oli kerran yksi, mutta sekin…

– Kolme, toisti Piotr Ivanitsh itsepäisesti. Ensimmäinen on, aloitetaan vanhuuden puolesta, tuo yksi. Oltuaan monta vuotta näkemättä, olisi toinen kohdatessaan kääntynyt pois sinusta, mutta tämä kutsui sinut luokseen ja kun sinä tulit happamen näköisenä, kyseli hän osaanotolla, oletko jonkin tarpeessa, tarjosi sinulle palvelustaan, apuaan; olen vakuutettu, että hän olisi antanut sinulle rahaakin – niin! meidän aikakautenamme kompastuu tähän koetuskiveen ei ainoastaan tunne… ei saata minut tuttavaksi hänen kanssaan: näen, että hän on kunnon ihminen… mutta sinun mielestäsi kavala.

Aleksander seisoi pää alaspäin.

– No mitä arvelet, kuka olisi toinen ystäväsi? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Kuka? sanoi Aleksander epäilyksellä. Ei kukaan…

– Häpeämätön! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mitä? Entäs Lisa! Etkö punastukaan! Mutta mikä minä olen sinulle, sallitko kysyä?

– Te… sukulainen.

– Tärkeä arvonimi! Ei, minä luulin toki enemmän. Tuo ei ole kiitettävää, Aleksander: tämä on semmoinen puoli, jota koulunkirjoituskaavoissakin nimitetään inhoittavaksi ja jota ei taida löytyä Krilowillakaan.

– Te olette aina työntänyt minua luotanne… sanoi Aleksander arasti, eikä nostanut silmiään.

– Niin, silloin kuin sinä tahdoit syleillä.

– Te olette nauranut minulle, minun tunteelleni…

– Mutta mitä varten, miksi? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Te seurasitte minua askel askeleelta.

– Ähä! Lopetitko puheesi! Vai seurasin! Ota itsellesi semmoisien kasvattaja! Mistä hyvästä minä olen kammonnut? Voisin vielä lisätä yhtä ja toista, mutta se olisi halpamaisen pilkkauksen kaltaista…

– Setä… sanoi Aleksander, lähestyen häntä ja ojentaen molemmat kätensä.

– Mene paikallesi: minä en ole vielä lopettanut! sanoi Piotr Ivanitsh kylmästi. – Kolmannen ja parhaan ystäväsi toivon itsesi nimittävän.

Aleksander katsoi taaskin, häneen ja näytti kun hän olisi kysynyt: "missä hän sitten on?" Piotr Ivanitsh osoitti vaimoansa.

– Tuossa hän on.

– Piotr Ivanitsh, keskeytti Lisaveta Aleksandrowna: älä ole olevinasi, Jumalan tähden heitä jo…

– En, älä häiritse.

– Kyllä minä osaan arvon antaa tädin ystävyydelle… mutisi

Aleksander epäselvästi.

– Ei, etpä osaakaan: jos osaisit, niin et olisi silmilläsi hakenut ystävää katosta, vaan olisit osoittanut häntä. Jos tuntisit häntä kohtaan ystävyyttä, niin pelkästä hänen arvonsa kunnioittamisesta et halveksisi ihmisiä. Hän yksin palkitseisi silmissäsi muiden vaillinaisuudet. Kuka kuivasi kyyneleitäsi ja nyyhki kanssasi? Kuka otti kaikkiin sinun hullutuksiisi osaa ja millaista osaa? Ainoastaan äiti olisi ehkä niin palavasti ottanut kaikki sydämmelleen, eikä sekään olisi aivan samalla tavalla taitanut tehdä. Jos sinulla olisi inhimillisiä tunteita, et olisi taanoin hymyillyt ivallisesti, olisit nähnyt, ettei tässä ole kettua, eikä sutta, vaan nainen, joka sinua rakastaa, kuin oma sisar.

– Ah, ma tante! sanoi Aleksander, hajamielisenä ja kokonaan kukistettuna tällä soimauksella, luuletteko tosiaankin, etten minä pidä Teitä arvossa ja loistavana poikkeuksena ihmislaumasta? Jumalani, Jumalani! Minä vannon…

– Uskon, uskon, Aleksander! vastasi tämä. Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia: hän tekee kärpäsestä elehvantin! Kun vaan on tilaisuutta, niin hän on olevinansa. Lopeta jo Herran nimessä, Piotr Ivanitsh.

– Paikalla lopetan, paikalla – vielä on viimeinen sana sanottavana. Sinä sanoit, että täytät kaikki, mitä velvollisuutesi niitä kohtaan vaatisi.

Aleksander ei vastannut enää sanaakaan eikä nostanut silmiään.

– No sano, rakastatko äitiäsi. Aleksander sai yht'äkkiä eloa.

– Mikä kysymys? sanoi hän. Ketä minä tämän jälkeen rakastaisin? Minä häntä jumaloin, antaisin henkeni hänen edestänsä…

– Hyvä! Varmaankin sinä sen tiedät, että hän elää, hengittää ainoastaan sinun tähtesi, että jok'ainoa sinun ilosi ja surusi on hänen ilonsa ja surunsa. Nyt hän ei laske aikaa kuukausittain, viikottain, tietoja sinusta ja sinulta… Sanopas milloinka hänelle kirjoitit?

Aleksander säpsähti.

– Kolme… viikkoa takaperin, mutisi hän.

– Ei! Neljä kuukautta! Miksi annat nimittää semmoista käytöstä? No mikä eläin sinä olet? Varmaan et nimitä sen vuoksi, ettei Krilowilla ole semmoista.

– Mitä sitten? kysyi Aleksander peljästyen.

– Sitä sitten, että mummo on surusta sairas.

– Onko se mahdollista, Hyvä Jumala!

– Ei se ole totta, se ei ole totta! sanoi Lisaveta Aleksandrowna ja juoksi heti paikalla piirongin luo, ottaen sieltä kirjeen, jonka hän ojensi Aleksanderille. – Ei hän ole sairas, mutta ikävöi kovin.

– Sinä pilaat hänet Liisa, sanoi Piotr Ivanitsh.

– Sinä taas olet liian ankara. Aleksanderin asianhaarat ovat olleet sitä laatua, että ovat ajaksi houkutelleet häntä.

– Tyttörievun tähden unhottamaan äitinsä – mainiot asianhaarat!

– Ole tuossa jo, Jumalan nimessä! sanoi vaimo vakaasti ja osoitti veljenpoikaa.

Luettuaan äidin kirjeen, peitti Aleksander sillä kasvonsa.

– Älkää häiritkö setää, ma tante; antaa hänen jyristä soimauksilla; minä olen ansainnut pahempaakin: minä olen hylkiö! sanoi hän epätoivoisena väännellen kasvojaan.

– No rauhoitu Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, sellaisia hylkiöitä löytyy paljon. Antausit hulluuksiin ja unhotit ajaksi äitisi – se on luonnollista; rakkaus äitiin on – rauhallinen tunne. Maailmassa on hänellä yksi vaan – sinä: luonnollisesti on hänen oleminenkin pahoillaan. Rangaista sinua ei ole vielä syytä, sanon ainoastaan lempikirjailijasi sanoilla:

"Miks' rupeat, kuoma, lukemaan,

Kun sulle parast' onpi vaan olla vanhoillaan?"

ja olla anteeksi antavaisempi toisten vioille. Tämä on senlainen sääntö, jota ilman ei käy itsensä eikä muiden eläminen. Siinä on kaikki. No, nyt minä menen nukkumaan.

– Setä! oletteko vihainen; sanoi Aleksander syvästi katuvaisella äänellä.

– Mistä sinä semmoisia luulet? Mitä varten rupeisin vertani tärvelemään? En ole ajatellutkaan olla vihainen. Minä tahdoin ainoastaan näytellä karhun osaa runossa: marakatti ja kuvastin. Mitä, enkö taitavasti näytellyt? Liisa mitä?

Hän tahtoi sivumennen suudella vaimoaan, mutta tämä kääntyi pois.

– Luullakseni olen pilkusta pilkkuun täyttänyt käskysi, lisäsi Piotr Ivanitsh. Mitä sinä?.. Niin tosiaan: unhotin yhden asian… Missä tilassa on sydämmesi, Aleksander? kysyi hän.