Alexandre Dumas - Monte-Criston kreivi

– Tuo hupsu ei ole vielä niin humalassa kuin näyttää, sanoi Danglars.

– Kaatakaa hänelle lisää viiniä, Fernand.

Fernand täytti Caderoussen lasin, ja juopporatti otti kätensä paperin päältä ja tarttui lasiinsa.

Katalonialainen seurasi tätä liikettä siksi, kunnes Caderousse tämän uuden ponnistuksen jälkeen laski tai oikeammin pudotti lasinsa pöydälle.

– No? jatkoi Fernand nähdessään, että Caderoussen järjen viimeiset rippeet katosivat tähän viimeiseen viinilasiin.

– No niin, sanoin siis, jatkoi Danglars, – että jos tällaisen matkan jälkeen, jonka aikana Dantès on poikennut Napoliin ja Elban saarelle, joku antaa hänet ilmi kuninkaalliselle prokuraattorille bonapartelaisena kätyrinä…

– Minä annan hänet ilmi, minä! sanoi nuori mies kiihkeästi.

– Niin, mutta silloin saatte kirjoittaa nimenne syytöksen alle tai kuulustellaan teitä vastakkain syytetyn kanssa. Voin hankkia teille ainekset syytteeseenne, sen tiedän. Mutta eihän Dantès voi ikiajoiksi jäädä vankilaan, jonakin päivänä hän pääsee sieltä pois, ja voi silloin miestä, joka hänet on sinne saattanut!

– En muuta toivokaan, sanoi Fernand, – kuin että hän etsii riitaa kanssani!

– Mutta entäs Mercedes! Mercedes vihaa teitä, jos vedätte naarmunkaan hänen rakkaan Edmondinsa ihoon!

– Se on totta! sanoi Fernand.

– Ei, ei, jos turvautuu sellaiseen keinoon, sanoi Danglars, – niin on parasta yksinkertaisesti pistää kynä tällä tavoin mustepulloon ja kirjoittaa vasemmalla kädellä, jottei käsialaa tunne kukaan, ja laatia seuraava ilmianto.

Ja Danglars pisti kynän mustepulloon ja kirjoitti vasemmalla kädellään ja taaksepäin kallistuvalla käsialalla, joka ei vähääkään ollut hänen tavallisen käsialansa näköistä, seuraavat rivit. Fernand luki ne puoliääneen:

Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès – niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

– Hyvä on, sanoi Danglars. – Sillä tavoin kostossanne on jotain järkeä, sillä siitä ei voi olla vahinkoa teille, ja kaikki menee aivan itsestään. Ei tarvitse enää tehdä muuta kuin taivuttaa kirje tällä tavoin ja kirjoittaa päällekirjoitus: "Herra kuninkaallinen prokuraattori." Siinä kaikki.

Danglars kirjoitti osoitteen aivan kuin leikillään.

– Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen ajatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti ymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. – Niin, siinä on kaikki, mutta se on halpamaista.

Ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.

– Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta kirjettä. – Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos Dantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen vuoksi, katsohan…

Hän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.

– Hyvä on, sanoi Caderousse, – Dantès on ystäväni, enkä minä salli hänelle tehtävän pahaa.

– Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand, sanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja salavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.

– Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. – Minä tahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.

– Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, – ja jos jatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää koivillasi.

– Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet ainakin. – Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä, että nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!

– Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. – Mutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja lähtekäämme.

– Lähtekäämme, sanoi Caderousse, – mutta en tarvitse sitä varten sinun käsivarttasi. Tuletko sinä, Fernand? Palaatko meidän kanssamme Marseilleen?

– En, sanoi Fernand, – minä palaan Catalansiin.

– Siinä teet väärin. Tule meidän kanssamme Marseilleen, tulehan.

– Minä en tarvitse Marseillea enkä tahdo sinne tullakaan.

– Mitä sanoitkaan? Et tahdo, no hyvä, olkoon jokaisella vapautensa. Tulehan, Danglars, ja annetaan herran palata Catalansiin, koska hän sitä tahtoo.

Danglars käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti viemään Caderoussea Marseilleen. Mutta päästääkseen Fernandin kulkemaan sinne lyhyempää ja mukavampaa tietä hän ei palannutkaan Rive-Neuve-rantakatua pitkin vaan Saint-Victorin sataman kautta. Nojautuen hänen käsivarteensa Caderousse seurasi häntä hoiperrellen.

Astuttuaan parikymmentä askelta Danglars kääntyi ja näki Fernandin sieppaavan paperin ja pistävän sen taskuunsa. Heti sen jälkeen hän riensi lehtimajasta ja kääntyi Pilloniin päin.

– No, mitä hän tekee? sanoi Caderousse. – Hän valehtelikin meille. Hän sanoi menevänsä Catalansiin ja lähteekin kaupunkiin! Hoi, Fernand, sinä menet väärään suuntaan!

– Sinä erehdyt, sanoi Danglars, – hänhän kulkee suoraan Vieilles-Infirmeries-katua.

– Se on totta, sanoi Caderousse. – Olisin voinut vaikka vannoa, että hän kääntyi oikealle. Viini toden totta panee pään sekaisin.

– Kas niin, kas niin, mutisi Danglars, – luulenpa, että asia on hyvällä alulla, ja parasta on nyt antaa kaiken kehittyä itsestään.

Seuraavana päivänä oli kaunis sää. Aurinko nousi kirkkaana ja säteilevänä, ja ensimmäiset purppuranhohtavat säteet kimaltelivat kuin rubiinit aaltojen harjalla.

Kihlajaiskemut pidettiin saman Réserven toisessa kerroksessa, jonka lehtimajaan jo olemme tutustuneet. Huone oli avara, ja siinä oli viisi kuusi ikkunaa, joiden yläpuolelle oli (miksi, arvatkoon ken voi!) kirjoitettu yhtä monen Ranskan suurimman kaupungin nimi.

Puinen parveke ulottui kaikkien ikkunoiden ohitse.

Vaikka kemut oli päätetty pitää kello kaksitoista, oli tällä parvekkeella jo joukko levottomia kävelijöitä. Ne olivat Pharaonin laivamiehiä ja muutamia sotilaita, jotka olivat Dantèsin ystäviä. Kaikki olivat kihlajaisten kunniaksi pukeneet parhaat vaatteet ylleen.

Vieraiden kesken kertoiltiin, että Pharaonin isäntä oli luvannut läsnäolollaan kunnioittaa perämiehensä kihlajaiskemuja. Mutta sehän oli niin suuri kunnia, että kukaan ei sitä vielä ottanut oikein uskoakseen.

Mutta Danglars, tullessaan paikalle Caderoussen kanssa, vakuutti uutisen todeksi. Hän oli samana aamuna tavannut herra Morrelin ja herra Morrel oli itse sanonut hänelle tulevansa aterioimaan Réserveen.

Vähän sen jälkeen herra Morrel tuli huoneeseen, ja Pharaonin miehistö otti hänet eläköön-huudolla vastaan. Laivanvarustajan läsnäolo vahvisti huhua, että Dantèsista tulee kapteeni. Ja kun laivassa paljon pidettiin Dantèsista, niin kunnon merimiehet halusivat osoittaa laivanvarustajalle kiitollisuutta siitä, että tämä oli valinnut heidän toivomustensa mukaisen kapteenin. Tuskin oli Morrel astunut sisään, kun kaikkien yhteisestä toivomuksesta lähetettiin Danglars ja Caderousse kiirehtimään sulhasta. Heidän tuli ilmoittaa, että juhlan kunniavieras oli jo saapunut.

Danglars ja Caderousse läksivät matkaan juoksujalkaa, mutta he olivat päässeet tuskin sataa askelta, kun näkivät pienen joukon saapuvan ruutikellarin kohdalla.