Oliver Goldsmith - Wakefieldin kappalainen

Emme olleet ennättäneet vielä paljoakaan päivitellä eläin paran hätää, niin jo näimme koirain ja ratsumiesten rientävän täyttä vauhtia sen perässä.

Aikomukseni oli heti siirtyä taloon takaisin, mutta uteliaisuudesta tai hämmästyksestä tai jostain salaisesta syystä vaimoni ja tyttäreni eivät liikahtaneet paikoiltaankaan. Etummainen metsästäjä ratsastaa karautti meidän ohitsemme, perässään neljä viisi muuta herraa hevosen seljässä. Vihdoin tuli esille muuan nuori gentleman, muita hienomman näköinen, silmäili meitä hetkisen ja pysähtyi sitten, jätti ratsunsa palvelijalle ja lähestyi meitä. Huoleton ryhti tiesi hänessä ylhäistä herraa. Hän ei näkynyt kaipaavan mitään esittelyä, vaan läheni tyttäriäni, suudellakseen heitä, niinkuin konsanaankin mies, joka on varma ystävällisestä vastaan-otosta, mutta tyttäreni olivat jo aikaisin oppineet pelkällä katseella saamaan hämille liiallisen rohkeuden. Silloin hän ilmoitti olevansa nimeltään Thornhill, ympärillä olevain tilusten omistaja. Senjälkeen hän uudestaan lähestyi suutelemaan perheen naispuolisia jäseniä, ja niin suuri oli rikkauden ja hienon puvun voima, ett'ei hän toista kertaa enää kieltoa saanutkaan.

Hänen käytöksensä kun oli luontevaa, vaikkapa itseensä luottavaakin, muuttui välimme pian tuttavallisemmaksi. Huomattuaan soittimia, hän pyysi, että hänelle suosiollisesti esitettäisiin joku laulu. Tuollaiset tuttavuudet erisäätyisten kesken eivät minua miellytä, ja senvuoksi annoinkin tyttärilleni epäävän merkin, mutta äiti oli ennättänyt antaa toisen viittauksen, joka teki minun yritykseni tyhjäksi. Ja niinpä he iloisesti hymyillen lauloivat erään Drydenin lempilauluista. Mr Thornhill näkyi olevan erittäin hyvillään laulun sekä valinnasta että suorittamisesta ja kävi sitten itsekin kitaraan. Hänen laulunsa oli varsin keskinkertaista, mutta siitä huolimatta maksoi vanhin tyttäreni hänen äskeiset kiitoksensa korkojen kanssa takaisin, vakuuttaen, ett'ei hänen laulun-opettajansakaan ääni ole niin voimakas kuin mr Thornhillin. Tämän mielistelyn kuultuansa, mr Thornhill kumarsi, ja tyttäreni vastasi siihen niiauksella. Vieras kiitteli hänen hyvää aistiansa, toinen taas mr Thornhillin hyvää käsitystä. Tuskin he kokonaisen ihmis-iän kuluessa olisivat saattaneet tulla sen paremmiksi tuttaviksi. Heikko äiti se oli yhtä onnellinen hänkin ja pyysi vierasta sisään, juomaan lasillisen karvikkoviiniä.

Koko perhe näkyi kaikin voiminsa tahtovan olla hänelle mieliksi. Tyttäret koettivat hänen huviksensa kääntää puhetta sellaisiin asioihin, jotka heidän mielestään olivat ajanmukaisia. Moses sitä vastoin teki hänelle pari kolme kysymystä vanhan ajan klassikoista ja sai palkakseen sen mielihyvän, että toinen nauroi hänelle vasten kasvoja. Toimessa olivat pienetkin pojat ja hierautuivat tuttavallisesti vieraan luokse. Tuskin sain parhaimmillakaan yrityksilläni estetyksi heitä koskettelemasta ja himmentämästä hänen takkinsa kalunoita ja nostelemasta hänen taskujensa läppiä, nähdäkseen, mitä taskuissa on.

Illan pimetessä hän sanoi jäähyväiset, pyydettyänsä lupaa saada tulla toistekin, ja sehän hänelle, meidän patronalle, mitä auliimmin annettiinkin.

Heti hänen lähdettyänsä, vaimoni kutsui perheen jäsenet neuvottelemaan päivän tapahtumista. Hänen mielestään se oli mitä onnellisin sattuma: on hän muka nähnyt kummallisempiakin asioita, ja selville vesille ne vaan ovat vieneet. Hän toivoi vielä sen päivän koittavan, jolloin me saatamme pitää päätä yhtä korkealla kuin mitkä ylhäissukuiset hyvänsä. Eikä hän saata käsittää – siihen loppupäätökseen hän tuli, – miks'eivät hänen tyttärensä saattaisi joutua rikkaisin naimisiin yhtä hyvin kuin molemmat miss Wrinkleritkin. Tämä viimeinen lause kun oli tarkoitettu minulle, vastasin minä, ett'en minäkään sitä saata käsittää enempää kuin sitäkään, miksikä mr Simpkins voitti arpajaisissa kymmenentuhatta puntaa ja me tyhjää kouran täyden.

– Charles! – huudahti vaimoni. – Sinun tapasi on aina masentaa lapsia ja minua, jos me kerrankin olemme iloisella mielellä. Sano, Sofia kulta, mitä sinä pidit uudesta vieraasta? Eikö hän sinun mielestäsi ole hyvänluontoinen mies?

– Kerrassaan, äiti! – vastasi toinen. – Hän pystyy puhumaan mistä hyvänsä eikä joudu ymmälle milloinkaan; mitä mitättömämpi asia, sitä enemmän on hänellä siitä sanomista, ja ennen kaikkea hän on varsin kaunis mies.

– Niin! – arveli Olivia. – Laatuun käypä mies kyllä, mutta ei hän minua puolestani sanottavaksi miellytä: hän on niin ujostelematon ja tunkeileva; kitaraa hän soittaa ihan kauheasti.

Molemmat viimeiset puheet minä tulkitsin ihan päinvastaisiin suuntiin. Huomasin näet, että Sofia häntä sisimmissään halveksii yhtä paljon kuin Olivia salaisesti ihailee.

– Mitä hänestä arvellettekaan, lapsi kullat, virkoin minä, – ei hän minuun edullista vaikutusta tehnyt. Epäsuhtainen ystävyys muuttuu lopulti aina vastenmielisyydeksi. Minusta tuntuu, että hän kaikessa luontevuudessaan kumminkin tiesi, kuinka suuri juopa hänen ja meidän välillämme on. Paras on hakea seuraa oman säädyn piirissä. Ei sen halveksittavampaa ihmistä kuin mies onnen-onkija, enkä ymmärrä, miksikä ei onnen-onkija nainenkin olisi yhtä halveksittava. Parhaimmassa tapauksessa me saamme halveksimista osaksemme, jos hänen aikomuksensa ovat rehellisiä, mutta elleivät ole? Minua kauhistaa jo ajatellessanikin tuota! Enhän minä tosin ole huolissani lasteni käytöksen tähden, mutta hänen luonteessaan on jotain huolestuttavaa.

Olisin vielä puhunut enemmänkin, mutta minut keskeytti muuan squiren palvelija, joka toi herraltansa terveisiä ja samalla palasen metsänriistaa, ilmoittaen sen ohella, että hänen herransa saapuu näinä päivinä meille päivällisille. Tämä otolliseen aikaan lähetetty lahja puhui hänen edukseen paljoa tehokkaammin kuin minä olisin osannut sanoa häntä vastaan. Siksipä en enää mitään virkkanutkaan, tyydyin vain siihen, että olin osoittanut heille, mikä vaara on uhkaamassa, toivoen heidän olevan niin ymmärtäväisiä, että osaavat sen välttää. Sellaiselle siveydelle, joka alituista valvomista vaatii, tuskin kannattaa vartijata ääreen asettaa.

Onnellisen kotilieden ääressä maalla.

Äskeinen väittely kun oli ollut jotenkin kiivasta, niin päätettiin, saadaksemme välit taas hyvälle kannalle, laittaa yksi osa metsänriistaa illalliseksi. Tyttäret ryhtyivätkin hilpeällä mielin toimiin.

– Mieleni on paha, – virkoin minä, – ett'ei meillä ole naapuria tai vierasta mukana tällaisen herkun ääressä, sillä vieraanvaraisuus tekee moiset ateriat kahta maukkaammiksi.

– Hyväinen aika! – huudahti vaimoni. Tuossahan tulee meidän hyvä ystävämme, mr Burchell, joka pelasti meidän Sofian ja pani sinut väittelyssä pussiin!

– Minutko, lapsi? – huudahtin minä. Erehdystä, kultaseni, erehdystä! Ei siihen monikaan pysty, luullakseni. Enhän minä milloinkaan kiellä sinun taitoasi hanhenmaksa-piiraitten paistamisessa; jätä sinäkin väitteleminen minun huolekseni.

Tätä puhuessani astui köyhä ystäväni mr Burchell sisään. Me tervehdimme häntä lämpimällä kädenpuristuksella. Pikku Dick siirsi hänelle kohteliaasti tuolin.

Tuon köyhän miehen ystävyys oli minulle mieluista kahdestakin syystä: tiesin hänen ensinnäkin tarvitsevan minun ystävyyttäni ja toiseksi osoittavan voimiansa myöten ystävyyttä minuakin kohtaan. Hän oli näillä seuduin tunnettu köyhänä gentlemanina, joka nuoruudessaan ei ollut tahtonut tehdä mitään hyvää, vaikk'ei hän vielä ollut kolmenkaankymmenen vanha. Väliin hän haasteli varsin järkevästi, mutta viihtyi enimmäkseen vaan lasten seurassa, joita hänen tapansa oli sanoa kiltiksi pikku väeksi. Lapset pitivät häntä, mikäli huomasin, kuuluisana ballaadien laulajana ja satujen kertojana, ja melkein joka kerta hänellä oli taskussaan jotain heitä varten, milloin palanen mesileipää, milloin puolen pennyn pilli.