Oliver Goldsmith - Wakefieldin kappalainen

Minä ilmoitin hänelle sekä nimeni että äskeiset vastoinkäymiseni kuin myös seudun, minne olen siirtymässä.

– Sehän sopii paremmin kuin olisi osannut odottaakaan! – huudahti hän, – sillä minullakin on matka sinnepäin. Täällä olen viipynyt kaksi päivää tulvain tähden, mutta huomenna toivoakseni pääsemme kyllä kulkemaan.

Minä vakuutin olevani hyvilläni hänen seurastaan, ja minun sekä vaimoni ja tytärteni yhteisestä pyynnöstä hän suostui jäämään illalliselle meidän kanssamme. Vieraan puhelut olivat sekä hauskoja että opettavaisia, ja minä olisin kernaasti haastellut hänen kanssaan kauemminkin, mutta ilta oli jo kulunut myöhäksi, ja meidän täytyi käydä levolle, hankkiaksemme voimia huomispäivän matkan varalle.

Huomenissa lähdettiin yhdessä liikkeelle. Meikäläiset kulkivat ratsain, mutta mr Burchell – se oli matkakumppalimme nimi – astui jalan tienviereistä polkua, sanoen leikillään, että koska me olemme niin huonoja ratsastajia, niin hän ei tahdo jättää meitä jäljelle. Koska joki oli yhä vieläkin tulvillaan, täytyi meidän palkata opas. Hän kulki matkueen etunenässä, mr Burchell ja minä astuimme viimeisinä. Matkan vaivoja me koetimme lieventää filosofillisilla keskusteluilla, joihin hän näkyi olevan täysin perehtynyt. Kovin minua kummastutti se seikka, että hän, vaikka oli lainannut minulta rahoja, kumminkin puolusti mielipiteitään niin itsepintaisesti, ikäänkuin olisi ollut minun patronani.

Tuon tuostakin hän selitti, kenenkä oma mikin maatila tien varrella oli.

– Tuo tuolla, – sanoi hän, osoittaen erästä varsin komeata taloa jonkun matkan päässä, – on mr Thornhillin talo. Sen omistaja on muuan nuori gentleman, varsin rikas mies. Hän on tosin kokonaan riippuvainen sedästään, sir William Thornhillista, joka itse tyytyy sangen vähään ja elää enimmäkseen kaupungissa.

– Mitenkä? – huudahdin minä. – Onko minun nuoren patronani setä se mies, joka on niin laajalti tuttu hyvistä avuistaan, ylevästä mielestään ja omituisuuksistaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että sir William Thornhill on jaloimpia ja samalla kummallisimpia miehiä koko kuningaskunnassa, kauttaaltaan hyväntahtoinen herra.

– Kenties vähän liiaksikin, – arveli mr Burchell. – Nuorempana hän ainakin oli ylenmäärin hyväntahtoinen. Hänellä oli ankarat intohimot, ja koska ne kaikki olivat siveellistä laatua, niin liittyi niihin jotain hyvin romantillista. Aikaisin jo miellyttyänsä sekä sotilaan että tiedemiehen toimiin, hän ennen pitkää kunnostikin itsensä armeijassa ja sai jonkun verran mainetta oppineitten joukossa. Koska hännystely aina kulkee kunnianhimoisten ihmisten jäljissä, sellaiset kun juuri ovat ylistyksille herkät, niin oli hänelläkin alati ympärillään joukko miehiä, jotka toivat näkyviin ainoastaan yhden puolen luonnettansa, niin että hän myötätuntoisuudessansa muita kohtaan laiminlöi omat etunsa. Hän rakasti kaikkia ihmisiä, sillä onnelliset olot estivät häntä näkemästä, että joukossa on konniakin. Lääkärit kertovat sellaisesta taudista, jossa koko ruumis on niin sanomattoman hellä, että pieninkin kosketus tekee kipeätä. Mitä muut täten ruumiillisesti kärsivät, sitä hän kärsi henkisesti. Pieninkin hätä, joko todellinen tai luuloteltu, koski häneen ihan sisimpiä myöten, ja sairasmielisellä hellätuntoisuudella hän kärsi muitten tuskia. Tämä saattoi hänet hyvin auliiksi, ja niinpä on helppo ymmärtää, että hänen ympärillään oli yltä kyllin mankujoita. Anteliaisuus alkoi tehdä lovia hänen omaisuuteensa, vaikk'ei hänen hyväntahtoisuuteensa: tämä näytti yhä vaan lisääntyvän, mikäli omaisuus hupeni. Ajattelemattomuus kasvoi tasakättä köyhyyden kera. Hänen puheensa olivat viisaan miehen puheita, mutta työt hupsun töitä. Kun tunkeilevaisuus oli viimein käynyt kovin suureksi, niin ett'ei hän enää voinut täyttää kaikkia pyyntöjä, silloin hän rupesi rahan asemesta antamaan lupauksia . Siinä kaikki, mihin hän kykeni, eikä hän vieläkään saattanut pahoittaa kenenkään mieltä kiellollansa. Sillä tavoin hän sai niskoilleen koko joukon väkeä, joitten täytyi lopultikin joutua pettymykseen, niin mielellään kuin hän olisi heitä auttanutkin. Jonkun aikaa nämä riippuivat hänessä vielä kiinni, mutta hylkäsivät hänet sitten, sadatellen ja halveksien, niinkuin hän ansaitsikin. Samassa määrin kuin muitten kunnioitus häntä kohtaan väheni, samassa määrin hän rupesi halveksimaan omaa itseänsä. Heidän imartelunsa olivat tähän saakka kannatelleet hänen mielensä rohkeutta, mutta nyt, kun tämä tuki oli otettu pois, ei hänellä ollut iloa sydämensä hyväksymisestä, hän kun ei ollut koskaan oppinut sydäntänsä kunnioittamaan. Maailma alkoi esiintyä hänelle toisellaisena; ystäväin entinen mielistely rupesi kutistumaan pelkäksi myöntämiseksi, myöntäminen pukeutui pian ystävällisen kehoituksen muotoon, ja kun kehoitusta ei noudatettu, syntyi moitteita. Hän huomasi, että sellaiset ystävät, joita hyväntekeväisyys oli kerännyt hänen ympärilleen, ovat varsin vähän-arvoisia. Hän huomasi, että jos toisen sydäntä omakseen tahtoo, pitää hänelle antaa oma sydämensä. Minä huomasin nyt, että… että… niin, mitäs minä aioin kertoakaan?.. Sanalla sanoen, hyvä herra: hän päätti ruveta taas kunnioittamaan omaa itseänsä ja teki suunnitelman, millä saada rappeutunut omaisuutensa jälleen entiselleen. Siinä tarkoituksessa hän, omituinen kun oli, vaelsi jalkaisin halki Europan, ja vaikk'ei hän ole kuin kolmekymmentä vuotta vanha, on hänen taloudellinen asemansa parempi kuin koskaan ennen. Hänen anteliaisuutensa on nyt järkevämpää ja kohtuullisempaa; mutta yhä edelleenkin hän on luonteeltaan oikullinen, ja yhä vieläkin hänen suurimpana huvituksenaan on tehdä hyvää peräti omituisella tavalla.

Minä olin niin kokonaan kiintynyt mr Burchellin kertomukseen, että tuskin tulin katsoneeksi eteenpäin, kunnes äkkiä kuulin omaisteni huutoja. Katsahdettuani ympärilleni, huomasin nuorimman tyttäreni olevan keskellä vuolasta virtaa. Hän oli pudonnut hevosen seljästä ja taisteli parhaillaan virtaa vasten. Kahdesti hän jo vaipui veden alle, mutta minä olin niin hämmästynyt, ett'en kyennyt ajattelemaankaan hänen pelastamistansa. Ehdottomasti hän olisi ollut hukassa, ellei minun matkatoverini, vaaran huomattuansa, olisi silmänräpäyksessä syössyt veteen ja suurella vaivalla pelastanut häntä joen toiselle rannalle.

Hiukan ylempänä pääsimme me muutkin virran yli, jossa nyt yhdessä tyttäreni kanssa lausuimme sydämelliset kiitoksemme pelastajalle. Tyttäreni kiitollisuutta on helpompi kuvailla mielessään kuin sanoin kertoa. Hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla, yhä edelleen nojautuen hänen käsivarteensa, ikäänkuin vieläkin apua odotellen. Vaimonikin toivoi saavansa joskus tilaisuuden palkita häntä meidän omassa kodissamme.

Poikkesimme sitten lähimpään majataloon ja söimme siellä yhdessä päivällistä. Siitä kääntyi mr Burchellin tie toiselle suunnalle, ja hän sanoi meille jäähyväiset.

Me läksimme jatkamaan matkaamme. Tiellä minun vaimoni virkkoi minulle, että mr Burchell miellyttää häntä suuresti, ja vakuutti, että jos vaan se mies syntyperänsä ja varallisuutensa puolesta on mahdollinen pyytämään vaimoa meidän perheestä, niin ei hän puolestaan sen sopivampaa vävyä toista tiedä ketään. Minä en saattanut olla myhähtämättä, kuullessani vaimoni puhuvan noin korkealentoisesti, mutta enpä milloinkaan pannut kovin pahakseni moisia viattomia onnen haaveiluja.

Todistus siitä, kuinka vähissäkin varoissa saattaa olla onnea, joka ei riipu oloista, vaan mielentilasta.

Uusi olopaikkamme oli tienoossa, missä maalaiset asuivat omilla tiluksillaan. Yhtä outoa oli heille ylellisyys kuin puutekin. Kaikkia elintarpeita oli heillä itsellään riittävästi, jonka vuoksi he harvoin kävivät kaupungeissa ja kauppaloissa, noutamassa sellaista, jota ilmankin toimeen tulee. Asuen kaukana sivistyneestä maailmasta, he olivat pysyneet vanhan-aikuisissa yksinkertaisissa tavoissa. He olivat jo pienestä, pitäin tottuneet tyytymään vähään, ja siksipä he tuskin tiesivätkään, että kohtuullisuus on hyvä avu. Uutterasti he tekivät työtä arkina, mutta pyhäpäiviä he pitivät lomahetkinä, jotka on suotu lepoa ja huvitusta varten. Siellä veisattiin vielä vanhoja jouluvirsiä, läheteltiin Valentinin päivänä lempinauhoja talosta taloon, syötiin pannukakkuja laskiaisena, laskettiin pilaa ensimmäisenä huhtikuussa ja hurskaasti syödä naksuteltiin pähkinöitä Mikonpäivän aattona.