Alessandro Manzoni - Kihlautuneet

– Olenpa keksinyt keinon, minä, virkkoi Renzo, lyöden nyrkkinsä pöytään niin lujasti, että päivällistä varten siihen asetetut astiat hypähtivät ilmaan. Ja hän teki selkoa tuumastaan, jonka Agnese kaikin puolin hyväksyi.

– Tämä asia on sekava, eikä tunnu suoralta peliltä, huomautti Lucia. Tähän asti olemme menetelleet rehellisesti; jatkakaamme yhtä vilpittömästi, niin Jumala on meitä auttava. Näin on isä Cristoforo sanonut. Odottakaamme, kunnes kuulemme hänen mielipiteensä.

– Ota opastusta siltä, joka tietää enemmän kuin sinä, sanoi Agnese vakavan näköisenä. Mitä tarvitsee meidän kysyä toisten mielipidettä?

Jumala sanoo: "Auta itseäsi, että minä sinua auttaisin!" Isä Cristoforolle kerromme kaiken, sitten kun se on tapahtunut.

– Lucia, sanoi Renzo, tahdotko nyt minut hylätä? Emmekö me ole tehneet tehtäväämme kuin oikeiden kristittyjen sopii? Eikö meidän jo pitäisi olla mies ja vaimo? Eikö pastori jo ollut meille määrännyt päivää ja tuntia? Ja kenen on syy, että meidän nyt täytyy päästä pulasta turvautumalla vähäiseen juoneen? Et nyt saa minua hylätä. Poistun hetkeksi ja palaan tuoden vastauksen.

Ja tervehtien Luciaa rukoilevan näköisenä ja luoden yhteisymmärtämisen katseen hän poistui kiireisesti.

Hätä tekee kekseliääksi, Renzo, jonka siihen asti astumallaan suoralla ja helppokulkuisella elämänpolulla ei koskaan ollut tarvinnut sanottavasti älyänsä rasittaa, oli tässä tilaisuudessa keksinyt keinon, joka olisi tuottanut kunniaa lainoppineelle. Tuumansa mukaisesti hän meni suoraa päätä erään Tonio nimisen miehen majaan, joka oli vallan lähellä, ja tapasi hänet keittiöstä, missä hän nojaten toista polveaan lieden laitaan, toisella kädellä piti kiinni kuumille hiilille asetetun padan reunasta ja toisessa kädessään pitämällään käyrällä kauhalla hämmensi karkeista sisilialaisista jauhoista tehtyä harmaata puuroa. Tämän miehen äiti, veli ja puoliso istuivat ruokapöydän ääressä, ja kolme tai neljä pienokaista seisoi isän ympärillä katseet kiintyneinä pataan ja odottaen hetkeä jolloin sen sisällys oli kaadettava siitä ulos. Mutta siinä ei ollut havaittavissa tuota iloisuutta, minkä edessä oleva ateria herättää niissä, jotka sen ovat ansainneet vaivaloisella työllään. Puuron paljous oli huonon vuoden eikä aterioivien luvun ja ruokahalun mukainen. Jokainen heistä katseli kieroon ja rajun himokkaasti yhteistä ruokamäärää ja näytti arvioivan aterian jälkeistä nälkäänsä. Renzon vaihtaessa tervehdyksiä perheenjäsenten kanssa Tonio kaasi puuron pyökki-kaukaloon, joka varta vasten oli asetettu viereen; ja puuro näytti keskellä suurta utukehää olevalta pieneltä kuulta. Siitä huolimatta naiset sanoivat ystävällisesti Renzolle:

– Suvaitsetteko käydä ruoalle? – kohteliaisuus, mitä ei lombardialainen talonpoika koskaan jätä sanomatta kellekään, joka osuu tulemaan hänen syödessään, oli tulija sitten vaikka juuri ruoalta noussut rikas herkkusuu, ja vaikka tarjooja juuri nieli viimeistä palaa.

– Kiitos, vastasi Renzo; tulinhan vaan vähän puhumaan Tonion kanssa. Ja jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Tonio, voimme mennä aterioimaan ravintolaan, niin emme häiritse naisväkeäsi!

Tämä ehdotus oli vallan odottamaton ja senvuoksi Toniolle kahta tervetulleempi. Ja naiset, jopa lapsetkin, jotka tässä suhteessa aikaisin tulevat arvostelukykyisiksi, näkivät mielellään, että puurovadin äärestä katosi yksi syömäkilpailija, ja lisäksi kaikkein vaarallisin. Kutsun saanut ei vitkastellut, vaan poistui Renzon seurassa.

He saapuivat kylän ravintolaan ja saivat siellä istua kahden kesken täydelleen häiriintymättä, huono aika kun oli totuttanut pois tästä virkistyspaikasta kaikki kävijät. Tilattuaan mitä vähäistä talo saattoi tarjota ja tyhjennettyään yhdessä pikarin viiniä Renzo virkkoi salaperäisen näköisenä Toniolle:

– Jos sinä tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, teen minä sinulle suuren.

– Sano pois, mitä haluat; voithan käskeä mitä tahdot, sanoi Tonio kaataen itselleen viiniä. Tänään saattaisin mennä tuleen sinun edestäsi.

– Sinä olet herra pastorille velkaa kaksikymmentä viisi liiraa viime vuonna viljelemästäsi vuokramaasta.

– Oh, Renzo, Renzo! pilaatpa minulle osottamasi hyvän teon. Miksi rupeatkaan nyt tuollaista puhumaan! Oletpa tärvellyt koko iloni.

– Puhunpa sinulle tuosta velasta, koska aion, jos niin tahdot, hankkia sinulle keinon maksaa sen.

– Puhutko tosissasi?

– Vallan tosissani. No olisitko tyytyväinen?

– Tyytyväinen? Totta mar minä olisin tyytyväinen! Ainakin senvuoksi, että pääsisin näkemästä noita irveitä ja päännyökkäyksiä, joilla herra pastori minua tervehtää joka kerta kuin tavataan. Ja sitten saa aina heti kuulla: Tonio, muistatteko; Tonio, milloinka tulette puhumaan tuosta asiasta? Ei siinä vielä kyllin, vaan kun hän saarnatessaan kiinnittää minuun tuijottavat katseensa, seison siinä peloissani, että hän kaikkien kuullen voisi huutaa minulle: Entä nuo kaksikymmentä viisi liiraa! – Hiisi vieköön nuo rahat! Ja sitten voisin ainakin lunastaa vaimoni kultaisen kaulakoristeen ja vaihettaisin sen puurojauhoihin. Mutta…

– Mutta, mutta – jos tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, niin saat nuo kaksikymmentä viisi liiraa tuossa paikassa.

– No sano pois asiasi!

– Mutta, sanoi Renzo, painaen etusormeaan huuliansa vastaan.

– Eihän tuollainen tule kysymykseen meidän välillämme, huomautti Tonio. Tunnethan minut.

– Herra pastori on kaivanut esiin naurettavia syitä vitkuttaakseen minun naimisiin-menoani. Minä taaskin tahtoisin panna toimeen sen mitä pikimmin. Minulle on vallan varmasti vakuutettu avioliiton olevan pätevän, jos molemmat kihlautuneet kahden todistajan seurassa ilmestyvät papin luo ja sanovat: Tämä on minun vaimoni ja: Tämä on minun mieheni! Ymmärrätkö, Tonio?

– Tahdotko, että minä tulen todistajaksesi?

– Sitä juuri tahdon.

– Ja maksatko minun edestäni nuo kaksikymmentä viisi liiraa?

– Se on konna, joka sinut jättää pulaan. Mutta täytyypä löytää toinen todistaja.

– Se on jo löydetty. Veljeni Gervasio, tuo yksinkertainen miesparka tekee mitä hänelle vaan sanon. Tarjoothan hänelle viiniä?

– Ja ruokaakin, vastasi Renzo. Tuomme hänet tänne pitämään hauskaa kanssamme. Mutta luuletko, että hän ymmärtää asian.

– Kyllä minä häntä neuvon, miten on meneteltävä. Tiedäthän, että minä olen saanut hänen osansa ymmärrystä.

– Siis huomenna.

– Hyvä.

– Illan suussa.

– Sopii vallan mainiosti.

– Mutta! virkkoi Renzo painaen uudelleen etusormen huulilleen.

– Pyh! huudahti Tonio, kallistaen päänsä oikealle olalleen ja kohottaen vasenta kättään sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: Sinä loukkaat minua.

– Mutta jos vaimosi rupeaa utelemaan, kuten on jotenkin varmaa…

– Keksinpä verukkeita; mitä valheisiin tulee, on hänellä minulta saatavia, enkä tiedä, saanko koskaan velkaani maksetuksi. Kyllä kai jonkun tarinan keksin, millä saan hänen uteliaisuutensa rauhoitetuksi.

– Huomenna, sanoi Renzo, juttelemme asiasta enemmän ja sovimme kaikesta tarkemmin.

Näin puhuen he läksivät ravintolasta. Tonio meni kotiansa tuumien sitä juttua, mikä hänen oli kerrottava naisväelleen, ja Renzo riensi omalle taholleen tekemään selkoa tehdystä sopimuksesta.

Tällävälin Agnese turhaan oli väsyttänyt itseään koettaessaan taivuttaa tytärtään. Tämä asetti kutakin todistusperustetta vastaan milloin toisen, milloin toisen puolen pulmaansa: Joko yritys oli huono, ja siis siihen ei pitäisi ryhtyä; tai ei se ollut huono, mutta miksi ei siinä tapauksessa virkkaa sitä isä Cristoforolle?