Alessandro Manzoni - Kihlautuneet

Tällävälin oli Lucian majassa keksitty ja punnittu tuumia, jotka meidän on saattaminen lukijan tietoon. Munkin lähdettyä nuo kolme henkilöä pysyivät hetken aikaa ääneti. Lucia valmisteli surullisena päivällistä. Renzo yritti moneen kertaan lähteä pois ja päästä näkemästä masentunutta lemmittyään, mutta ei kuitenkaan hennonnut poistua; Agnese oli näennäisesti kokonaan kiinnittänyt huomionsa vyyhdinpuuhun, jota pyöritti. Mutta itse teossa hän hautoi tuumaa; kun se oli kypsynyt, hän keskeytti vaitiolon näillä sanoin:

– Kuulkaapa lapset! Jos voitte olla tarpeeksi rohkeat ja taitavat, jos teillä on luottamusta teidän äitiinne (tämä teidän sana saattoi Lucian vavahtamaan), niin minä otan pelastaakseni teidät tästä pulasta ehkä paremmin ja pikemmin kuin isä Cristoforo, vaikka hän onkin niin etevä mies.

Lucia pysähtyi ja loi äitiin katseen, joka ilmaisi enemmän hämmästystä kuin luottamusta näin suuremmoiseen lupaukseen; ja Renzo virkkoi nopeasti:

– Rohkeutta? Taitavuutta? Sanokaa toki mitä pitää tehdä.

– Eikö ole totta, jatkoi Agnese, että jos olisitte naimisissa, niin olisi siten jo voitettu melkoisesti. Ja että kaikesta muusta sitten helposti suoriuduttaisiin?

– Kuka sitä epäilee? sanoi Renzo. Kunhan vaan olisimme olleet vihillä, niin … voihan sitä asua missä muualla maailmassa tahansa, ja vallan lähellä, Bergamon seuduilla, silkin valmistajia vastaanotetaan avosylin. Tiedättehän kuinka monasti serkkuni Bortolo on kehoittanut minua tulemaan sinne hänen luoksensa asumaan sanoen, että siellä saavuttaisin varallisuutta niinkuin hän itse. En kuitenkaan koskaan ole noudattanut hänen kutsuaan, ja se on tapahtunut – miksi sitä salaisin? sentähden, että sydämeni on ollut täällä. Kun olemme naimisissa, muutamme sinne kaikki, perustamme siellä kodin ja elämme siellä pyhässä rauhassa, turvissa tuon konnan kynsiltä ja kaukana koettelemuksesta yrittää jotain huonoa pelastuskeinoa, Eikö niin, Lucia?

– Niin, virkkoi Lucia; mutta miten…?

– Kuten jo sanoin, vastasi äiti. Rohkeutta ja taitavuutta vaan, ja asia on helppo.

– Helppo! sanoivat molemmat nuoret henkilöt, joiden mielestä asia oli tullut niin eriskummaisen ja surullisen vaikeaksi.

– Helppo, jos oivaltaa oikean menettelytavan, huomautti Agnese. Kuunnelkaa tarkoin, niin koetan sen teille selvittää. Olen kuullut asiantuntijoiden sanovan, jopa itsekin olen siitä nähnyt esimerkin, että nimittäin avioliiton solmimiseen vaaditaan luonnollisesti pappi, mutta ettei hänen suostumisensa ole välttämätön; riittää, että hän vaan on läsnä.

– Miten tämä on ymmärrettävä? kysyi Renzo.

– Kuulkaa, niin ymmärrätte. On tarpeellista hankkia kaksi vierastamiestä, jotka ovat hyvin älykkäät ja yksimieliset. Mennään papin luo. Pääasia on, että hänet äkkiä yllättää, niin ettei hän ehdi pötkiä tiehensä. Mies sanoo: herra pastori, tämä on minun vaimoni; tyttö sanoo: herra pastori, tämä on minun mieheni. Välttämätöntä on, että pappi sen kuulee, ja että todistajat sen kuulevat, ja silloin avio on solmittu ja yhtä pyhä kuin jos itse paavi olisi sen vahvistanut. Niinpian kuin on lausuttu nuo sanat, pappi saa huutaa, meluta, näyttää taivaanmerkit; se ei auta mitään, sillä te olette aviomies ja – vaimo.

– Onko se mahdollista? huudahti Lucia.

– Kuinka? kysyi Agnese. Luuletteko ehkä että minä niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka olen elänyt tässä maailmassa ennen teitä, en ole mitään oppinut! Asianlaita on tarkalleen niin kuin teille sanoin. Todisteena siitä on eräs ystävättäristäni, joka tahtoi vastoin vanhempiensa tahtoa mennä miehelle ja joka tuota keinoa käyttäen sai tuumansa toteutetuksi. Pappi, joka aavisti pahaa, oli varuillaan; mutta nuo kaksi veitikkaa olivat niin viekkaita, että yllättivät hänet sopivalla hetkellä, lausuivat sanansa, ja heistä tuli mies ja vaimo; tosin vaimo parka kolmen päivän kuluttua katui kauppojaan.

Asianlaita oli todella niin kuin Agnese oli kertonut. Avioliittoja, jotka solmittiin mainitulla tavalla, pidettiin siihen aikaan, jopa aina meidän päiviimme asti, täysin laillisina. Kuitenkaan ei turvauduttu tällaiseen poikkeuskeinoon muulloin kuin esteiden ja epäyksien esiinnyttyä, ja sentähden papit ponnistivat kaiken voimansa välttääkseen tuollaista pakollista avioon-auttamista. Ja jos jonkun tuollaisen parin ja sen todistajien kuitenkin oli onnistunut yllättää pappi, tämä pani parastaan päästäkseen pälkähästä, vallan kuin Proteus koetti vapautua niiden käsistä, jotka tahtoivat pakoittaa häntä ennustamaan.

– Jospa tuo olisi totta, Lucia! virkkoi Renzo katsoen häneen samalla odottaen ja rukoillen.

– Kuinka, jos se olisi totta! huomautti Agnese. Luuletteko tekin, että minä teille kerron joutavia! Minä kiusaan itseäni ja vaivaan päätäni teidän tähtenne, ja palkaksi vaivoistani ette minua usko. No hyvä. Suoriutukaa pulastanne miten voitte. Minä puolestani pesen käteni.

– Älkäähän toki! Ette saa meitä hylätä, pyysi Renzo. Sanoinhan niin vaan senvuoksi, että tuo tuuma tuntui minusta liian kauniilta. Olen kokonaan teidän ohjattavananne; katson teitä vallan kuin omaksi äidikseni.

Nämä sanat haihduttivat Agnesen kevyen vihastumisen ja saattoivat hänet unhoittamaan päätöksen, joka itse teossa oli ollut pelkkää puhetta.

– Mutta miksi, äiti, sanoi Lucia kunnioittavan nöyränä kuten tavallisesti, miksi tämä tuuma ei ole johtunut isä Cristoforon mieleen?

– Miksikä ei ole johtunut hänen mieleensä? sanoi Agnese. Varmaankin se on johtunut hänen mieleensä, mutta hän ei ole tahtonut siitä puhua.

– Minkä vuoksi? kysyivät molemmat nuoret samalla kertaa.

– Sentähden … no niin, koska tahdotte sen tietää, niin papit sanovat, ettei tuon seikan laita ole oikein niin kuin olla pitäisi.

– Kuinka on mahdollista, ettei tuon seikan laita ole niin kuin olla pitää, koska sillä on lain voima, niin pian kuin se on tapahtunut.

– Mitä pitää minun teille sanoa? vastasi Agnese. Toiset ovat tehneet lain oman mielensä mukaan; ja me, ihmisparat, emme siitä ymmärrä mitään. Ja kuinka paljo muita seikkoja onkaan… Nähkääs, se on jotenkin samanlaista, kuin löisi joku kristittyä nyrkillä. Se ei totisesti olisi mikään hyvä teko; mutta jos joku sellaisen saa osakseen, ei edes paavi voi sitä ottaa häneltä pois.

– Jos se ei ole mikään hyvä teko, on parasta olla sitä tekemättä, sanoi Lucia.

– Kuinka? huomautti Agnese, luuletko ehkä minun antaneen sinulle neuvon, joka sotii jumalanpelkoa vastaan? Jos vastoin vanhempiesi tahtoa aikoisit mennä naimisiin heittiön kanssa … mutta minähän olen tyytyväinen, ja sinä tahdot mennä tälle kelpo miehelle; ja kaikkien vaikeuksien aiheuttaja on konna; ja herra pastori…

– Sehän on päivänselvää, huomautti Renzo.

– Ei ole tarpeellista puhua asiasta isä Cristoforolle, ennenkuin se on tapahtunut, jatkoi Agnese, Mutta kun se on ohi ja hyvin onnistunut, niin mitä luulet munkin sanovan: "Tyttöseni, olipa se sangen ajattelematon teko, minkä teitte!" Hengellisten miesten tulee puhua niin. Mutta voit olla varma siitä, että hänkin sydämensä pohjasta on tyytyväinen.

Vaikka Lucia ei löytänyt perusteita vastatakseen tähän todisteluun, ei hänen vakaumuksensa kuitenkaan ollut horjumaton. Mutta Renzo oli täydelleen rohkaistunut ja virkkoi:

– Jos niin on asianlaita, on se jo vallan kuin ratkaistu.

– Maltahan, huomautti Agnese. Entä todistajat? Ja miten yllättää pastori, joka jo kaksi päivää on pysynyt piilossa lukkojen takana kodissaan. Miten saada hänet pysymään alallaan? Vaikka hän luonnostaan onkin hidasliikkeinen, voin vakuuttaa että hän, nähdessään teidän ilmestyvän tuota tarkoitusta varten, muuttuu ketteräksi kuin kissa, pötkii tiehensä kuin piru vihkivedestä.