Leo Tolstoy - Jumalallista ja inhimillistä

– Sinun käsiisi minä annan henkeni, – ajatteli Svjetlogub, muistaenevankeliumin sanat.

Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroisitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.

Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassasilmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta, tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja – kaikki oli kadonnut.

Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivatja laskivat.

Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laskikätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.

Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pääoli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilansukat näkyivät niissä.

Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nytsaa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.

Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaanhautausmaahan.

Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa eiollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääliminua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.

Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossahänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia.Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oliottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaanrahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseentilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltäsairaalaan.

Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, IgnátiiMezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksivallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinnimaaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuinhän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinkaSvjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittuvietäväksi ennen pitkää Siperiaan.

Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä jamitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan, muisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenutiloinen hymy huulillaan.

Kuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa jaheidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojaltaluvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.

Ankara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistuisittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vainodotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanuttsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamiaerikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansasuunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kunylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoittierään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoentämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsäkanssa.

– Kuka se on?

– Talonpoika.

– Mitä hänellä on asiaa?

– Hän tahtoo puhua uskosta.

Mezhenjétski myhähti.

– No antaa hänen tulla, – lausui hän. – Nuo lahkolaiset – arvelihän itsekseen – vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kentiesolla hyötyäkin.

Ylivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä ovenuudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuheatukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.

– Mitäs teillä on asiaa? – kysyi Mezhenjétski.

Vanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensihänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.

– Mitäs teillä on asiaa? – kysyi Mezhenjétski toistamiseen.

– Tahtoisin puhella teidän kanssanne.

– Mistä?

– Uskosta.

– Mistä uskosta?

– Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonkaantikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.

– Minkä nuorukaisen?

– No sen, joka hirtettiin Odessassa viime syksynä.

– Tarkoitatte kaiketi Svjetlogubia?

– Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko jokakerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään, laskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.

– Niin, hän oli minulle hyvin läheinen.

– Ja yhtä uskoa?

– Nähtävästi, – vastasi Mezhenjétski myhähtäen.

– Siitäpä juuri tahtoisin teidän kanssanne puhuakin.

– Mitäs te oikeastaan tahdotte?

– Saada tietää, mikä teidän uskonne on.

– Meidän uskomme… no niin… istukashan, – sanoi Mezhenjétski, olkapäitään kohauttaen. – Meidän uskomme on tämä: me uskomme, ettävalta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja pettävät kansaa, ja ettämeidän täytyy armotta taistella näitten ihmisten kanssa, vapauttaaksemme kansan, jota he eksploiteeraavat – totuttuun tapaansaMezhenjétski käytti vieraskielistä sanaa, mutta korjasi sen kohta: kettävät. Siksipä heidät pitää tuhota. He tappavat, ja heitä pitäätappaa, kunnas mielensä muuttavat.

Vanha lahkolainen loi silmänsä maahan ja huokasi.

– Meidän uskomme, – jatkoi Mezhenjétski on se, että meidän pitääkukistaa despootinen hallitus, omaa itseämme säästämättä, jaaikaansaada vapaa, kansallinen hallitus.

Ukko huokasi taaskin syvään, nousi ylös, oikoen takkinsa poimuja, heittäysi siten polvilleen ja syöksi Mezhenjétskin jalkain juureen, painaen otsansa likaiseen lattiaan.

– Mitäs te tuossa ryömitte?

– Älkää kierrelkö… sanokaa minulle, millainen teidän uskonne on, – sanoi ukko, nousematta ja päätään kohottamatta.

– Sanoinhan minä, millainen se on. Nouskaa ylös, muutoin en puhu enäänyhtään sanaa.

Ukko nousi.

– Semmoistako se oli sen nuorukaisenkin usko? – kysäisi lahkolainen, vilkaisten tuon tuostakin Mezhenjétskiin lempeillä silmillään ja luodenkatseensa taas maahan.

– Semmoista se oli, ja sen uskon tähden hänet hirtettiin, ja sen uskontähden minäkin olen joutunut koppivankeuteen.

Vanhus teki syvän kumarruksen ja läksi ääneti pois.

– Ei, ei tämä uskoa ole, – arveli lahkolainen itsekseen. – Se toinentiesi, mikä oikea usko on, mutta tämä joko vain kerskailee olleensasamaa uskoa kuin hänkin, tahi muutoin vain ei tahdo ilmaista sitä… Noniin, minun täytyy yhä edelleen etsiskellä sitä, hellittämättä…Jumala on kaikkialla, niin täällä kuin Siperiassakin, ja ihmisiäkin onkaikkialla. Kieli se vie vaikka Kijewiin.

Niin ajatteli vanhus, ottaen jälleen käsiinsä Uuden Testamentin. Seaukeni Ilmestyskirjan kohdalta. Hän pani silmälasit nenälleen, istahtiikkunan ääreen ja rupesi lukemaan sitä.

Kului vielä seitsemän vuotta. Mezhenjétski oli istunut koppivankeutensaajan Pietari-Paavalin linnassa ja lähetettiin sieltä pakkotöihin.

Paljon hän oli saanut kärsiä näitten seitsemän vuoden kuluessa, muttamielipiteitään hän ei ollut muuttanut, eikä ollut hänen tarmonsakaanmurtunut. Kuulusteluissa, joita hänen kanssaan oli pidetty ennenlinnaan sulkemista, hän oli hämmästyttänyt tutkijoitaan ja tuomareitaanlujalla ja halveksivalla esiintymisellä niitä kohtaan, joitten vallassahän oli. Sydämensä pohjassa hän tosin tunsi kovaa tuskaa, tietäessään, että hänen on täällä vankilassa mahdoton suorittaa loppuun sitätehtävää, jonka hän oli päällensä ottanut, mutta näyttänyt hän sitä ei.Muitten yhteyteen tullessaan hän tunsi sydämessään ylpeätä uhmailua.Kyseltäessä hän oli vaiti, vastaillen silloin vain kuin saattoi tehdäkiusaa ristikuulustelun pitäjille, niinkuin santarmiupseerille jatutkintatuomarille.