Leo Tolstoy - Jumalallista ja inhimillistä

Oli sumuinen syys-aamu. Aurinko ei tullut näkyviin, ja kostea, lämmintuuli puhalsi mereltä.

Raitis ilma, kartanot, hevoset ja uteliaasti katselevaiset ihmiset, – kaikki tuo veti Svjetlogubin huomiota puoleensa. Istuen penkillä,seljin hevosiin, hän vasten tahtoansakin tuli tarkastelleeksi perässäastuvain sotamiesten ja ohitse kulkevain kaupunkilaisten kasvoja.

Varhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkeinautioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita, tahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä,katsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättäänhuiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tulivastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen.Ajajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseenvankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevallauteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. – Muuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä,astui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat,pyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Jasitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmättaarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. – Mies huonoissavaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotainportinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellenSvjetlogubia. – Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaitakohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssakatukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen, pikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan jakauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyiperässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaanpoikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liiketuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poikaparan niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suuauki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänellelentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasihänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.

Tietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällämatkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.

Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, jaSvjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niittenpäässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta sillointuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni jakääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavanedustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotkaliikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemäänrattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hänsäikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissaistui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.

Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hänmuisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, jasilloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitähän nyt tietää… – Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen, mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat jatahtovat olla onnellisia, en minä yksin…

Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, jaupseeri luki luonnottomalla äänellä – joka rummunpärinän perästäkuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä – luki tuontyperän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossapuhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedääntapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteentähtäävästä tarkoituksesta.

– Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? – ajatteliSvjetlogub. – Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitäheille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selveneejokaiselle.

Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astuiSvjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussakädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.

– Laupias Jumala… – alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmastakädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.

Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyätuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuulaupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä,mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:

– Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulleanteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!

Hän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä,puristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astuilavalta alas.

Rummut taas pärisemään, tukahduttaen kuulumattomiin kaikki muut äänet.

Papin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinenmies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hänastui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaittenaskeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivanlähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua, tarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki, veti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyövelipysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubistamuutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuollapoikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveliastui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubialähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.

Samoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittääkaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleentajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellenkatseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti jahuolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivantavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteenkohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaavälttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.

– Hiukan eteenpäin, – sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntälähemmäksi laitaa.

Svjetlogub siirtyi.

– Herra, auta minua, armahda minua! – kuiskasi hän itsekseen.

Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotkauskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntäsanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi, että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä häntietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön jatärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.

Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihinja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerranajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?

Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänensilmäänsä.

– Eikö sinun ole sääli minua? – virkkoi hän, katsahtaen pyövelinvilkkaisin, harmaisin silmiin.

Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

– Näin se nyt käy! Älä törise! – mutisi hän, nopeasti kumartuen lavanlattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale, sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsintakaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alasvyötäisille.