Leo Tolstoy - Jumalallista ja inhimillistä

Paljon oli hänen ystäviänsä teloitettu, suljettu vankihuoneisin jakarkoitettu; monet naisetkin olivat saaneet kovia kokea. Tämä saattoiSvjetlogubinkin tavoittelemaan marttyrin kruunua, ja siksipä hänvangitsemisensa ja kuulustelujen ensi hetkinä tunsi suurtamielenylennystä, jopa riemuakin.

Eikä tämä tunne haihtunut hänestä silloinkaan kuin hänet riisuttiin, tarkastettiin, suljettiin tyrmään ja rautainen ovi kumahti hänentakanansa kiinni. Mutta kului päivä, kului toinen, ja kolmaskin, kokonainen viikkokausi, toinen, ja viikko vieläkin. Koko tämän ajan hänoli viettänyt likaisessa, kosteassa kasematissa, jossa vilisieläväisiä. Aika oli vietettävä toimettomuudessa ja yksinäisyydessä,jota silloin tällöin keskeytti koputuksilla tapahtuva keskusteluvankien kanssa viereisissä kasemateissa. Mutta naapureiltakin saitietää pelkkiä huonoja ja surullisia uutisia. Hänen yksinäisyyttänsähäiritsivät vain tylyjen ja vihamielisten miesten pitämät kuulustelut: he koettivat saada häntä ilmiantamaan rikostoverit.

Sekä hengen että ruumiin voimat alkoivat hänessä heikkenemistäänheiketä, hän masentui ja etsi vain jotain pääsyä tästä sietämättömästätilasta. Mielen-ahdistus se kävi sitäkin suuremmaksi, koska joepäilyskin alkoi saada hänessä jalansijaa. Vankeutensa toisenakuukautena hän jo pelkäsi omaa itseänsä. Hän kauhistui omaaheikkouttaan. Ei siinä kyllä, että hän huomasi menettäneensä entisenlujuutensa, hän vihasi nyt ja halveksui omaa itseänsä, ja tämä se vainyhä enemmin hänen mieltänsä suretti.

Kauheinta kaikista se, että hän vankihuoneessa alkoi kaipauksellamuistella sitä nuoruuden voimaa ja elämän-iloja, jotka hän niinkeveästi oli uhrannut vapaudelle, ja joka nyt näytti hänestä niinviehättävältä, että hän pahoitteli kaiken sen kadottamista, mitä hän oli pitänyt hyvänä, ja mikä joskus oli kysynyt hänentoimeliaisuuttansa. Hän mietti välisti, kuinka herttaista olisikaanelää vapaudessa, maalla tai kaupungissa rakastettujen ja rakastavainihmisten parissa, naida hänet tai joku muu ja elää valoisata, hiljaista, hauskaa elämää.

Oli taas yksi noita murheellisia ja yksitoikkoisia päiviä hänenvankeutensa toisena kuukautena. Tavallisella tarkastuksella käydessään, vankilan inspehtori antoi Svjetlogubille pienen kirjan, kultaanpainettu risti ruskeassa kannessa, ilmoittaen samalla, että kuvernöörinrouva oli lahjoittanut muutamia Uusia Testamentteja, vangeillejaettaviksi. Svjetlogub kiitti ja myhähtäen laski kirjan pienelle, seinään kiinnitetylle pöydälle.

Inspehtorin mentyä, Svjetlogub ilmoitti koputuksella naapurilleenpäällikön käynnistä. Naapuri vastasi saaneensa hänkin UudenTestamentin.

Svjetlogub avasi sitten tuon pienen kirjan, jonka lehdet olivatkosteudesta takertuneet toisiinsa, ja rupesi lukemaan. Hän ei ollutmilloinkaan lukenut Uutta Testamenttia, se kun ei hänen mielestäänvarsinainen kirja ollutkaan. Sen verran hän siitä tiesi, mitä oliuskonnon-opettajalta kimnaasissa kuullut, ja mitä papit ja diakoniterityisellä lauluäänellä kirkoissa lukivat.

"Ensimmäinen luku. Jesuksen Kristuksen syntymäkirja, Davidin pojan,Abrahamin pojan… Abraham siitti Isakin, Isak siitti Jakobin, Jakobsiitti Judan…" Niin hän luki. "Ja Zorobabel siitti Abiudin", – jatkoi hän. Kaikki tuo oli sellaista, mitä hän oli luullut siitälöytävänsäkin: kummallista, sekavaa, jonninjoutavaa.

Ellei hän olisi ollut vankeudessa, ei hän olisi jaksanut lukea yhtäkäänsivua loppuun, mutta nyt hän jatkoi, itse lukemisen vuoksi. Hän lukiensimmäisessä luvussa, että neitsyt synnyttää, ja sellaisenennustuksen, että on syntyvä muuan "Emmanuel", se on niin paljonsanottu: "Jumala meidän kanssamme."

– Missähän tämä ennustus toteutuu? mietti hän ja jatkoi edelleen. Niinhän luki toisenkin luvun, tähden ilmaantumisesta, ja kolmannen,Johanneksesta, jonka ruokana oli heinäsirkat, sitten neljännenkin, perkeleestä, joka ehdottaa, että Kristus syöksyisi vuorelta alas.

Kaikki tuo tuntui hänestä niin epä-intressantilta, että hän oli jovähällä panna kirjan kiinni, vaikka pitkiä olivatkin päivätvankihuoneessa, ja ryhtyä tavalliseen puhdetyöhönsä: riisua paitansa jatappaa siitä eläväisiä. Mutta äkkiä muistui hänelle mieleen, että häntutkinnossa viidenteen luokkaan oli unohtanut yhden autuudenlajin, jonka tähden punaposkinen pappi, tukka käherrettynä, oli äkkiäsuuttunut ja antanut hänelle huonon arvonumeron. Hän ei muistanut nyt, mistä autuudesta silloin oli ollut puhe, ja rupesi lukemaan niitäkaikkia.

"Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän ontaivaan valtakunta." Niin siinä luki.

– Tuo saattaa koskea meitä, – arveli hän.

"Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä… Iloitkaatja riemukkaat, sillä näin he vainosivat propheetaita, jotka teidänedellänne olivat… Te olette maan suola… Jos siis suola tuleemauttomaksi, millä sitten suolataan? Ei se enää kelpaa mihinkään, muttaheitettää pois ja ihmisiltä tallattaa."

– Tämähän soveltuu meihin kaikin puolin, ajatteli hän ja lukiedelleen.

Päästyään viidennen luvun loppuun, hän pysähtyi.

– Älkää olko pahat, älkää huorintehkö, kärsikää pahaa, rakastakaavihollisianne… Niin, jospa kaikki eläisivät näin – mietti hän; – silloin ei vallankumouksia tarvittaisikaan.

Lukiessaan edelleen, hän syventyi niihin sivuihin, jotka hän käsitti.Mitä enemmän hän luki, sitä enemmän sai hänessä valtaa se ajatus, ettätästä kirjasta on saatavissa jotain erinomaisen suuriarvoista, jotainsellaista kerrassaan syvää, yksinkertaista ja liikuttavaa, jota hän eiollut tätä ennen lainkaan kuullut, mutta joka hänen mielestään oli joaikoja sitten ollut hänelle tuttua.

"Sitten sanoi Jesus opetuslapsillensa: Jos joku tahtoo minun perässänitulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoonminua."

"Sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta jokahenkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen."

"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi jasaisi sielullensa vahingon?"

– Niin, niin, kyllä se niin on, – mietti hän mielessänsä, ja kyyneletkiertyivät hänelle silmiin. – Tämä on juuri sitä, mitä minä aiointehdä, ja mikä oli minulle tarpeellista: antaa henkeni alttiiksi, eisäilyttää sitä, vaan antaa se pois. Siinä riemu, siinä elämä. Paljonminä olen tehnyt ihmiskunnian tähden, en kansan kunniaksi, vaan siksi, että ne minusta hyvää ajattelisivat, joita minä kunnioitin ja rakastin: Natásha, Dmitri Shelómow. Mutta sitten tuli epäilyksiä, ja minä jouduinymmälle. Minä tunsin rauhaa vasta silloin kuin rupesin toimimaan, koskasieluni vaati minua siihen, vasta silloin kuin tahdoin hukuttaa omanitseni, hukuttaa sen kokonaan.

Siitä pitäin Svjetlogub vietti suurimman osan aikaansa tämän kirjanääressä, punniten lukemaansa. Se sai hänen mielensä sellaiseennöyryytyksen tilaan, että se kohotti hänet ulkopuolelle ympäristöä,mutta samalla myös elähdytti hänen ajatusvoimansa niin vireääntoimintaan, ett'ei hän sellaista ennen ollut milloinkaan kokenut.

Hän ihmetteli, miksikä eivät ihmiset, kaikki ihmiset, elä niin kuintässä kirjassa lukee.

– Niin suloista on elää, ei ainoastaan yhtä ihmistä varten, vaankaikkia. Jos ihmiset näin eläisivät, eivät he muuta kaipaisi eivätkätarvitsisi. Onnekasta olisi heidän elämänsä silloin. Voi jos kaikestatästä tulisi loppu! Jospa minä pääsisin elämään jälleen vapaana! – Näin hän useinkin ajatteli. – Tai jos edes päästäisivät minut irtimuutamaksi päivää tahi lähettäisivät pakkotöihin! Yks kaikki, missäsitä sillä tapaa eläisi. Ja sillä tapaa minä olen elävä. Se onmahdollista ja välttämätöntä. Elää toisin – se on mieletöntä.