Leo Tolstoy - Jumalallista ja inhimillistä

"Kuolema ei minua pelota. Totta pulmakseni min'en käsitä, en usko sitä. Jos kuolemaa on, niin eikö sitten ole yhdentekevää, kuolenko kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentä päivää ennemmin tai myöhemmin?"

– Mutta mitäpäs minä tässä filosofioitsen? ajatteli hän. —

Kirjoitanpa niinkuin äskeiseenkin kirjeesen jotain hyvää loppuun. —

Hän jatkoi:

"Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä,

varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani

Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut."

Sitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.

– Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? – virkkoi hän. – Eikö mitään?

Toki sentään. Mutta mitä?

Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikäsaatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.

– Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Eisaa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätäkirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaasitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemuatäynnä… kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuotakirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidänpitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaanaja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.

Svjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssasydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä"kurkosta" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänenvahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hänpyysi häntä kutsumaan inspehtorin.

Tämä tuli ja kysyi, mitä Svjetlogub tahtoo.

– Minä olen kirjoittanut kirjeen äidilleni; toimittakaa se hänelle.

Äiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänensilmiinsä.

Inspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän olilähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.

– Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näinjulmaan toimeen? – virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.

Toinen myhähti epäluonnollisesti, loi silmänsä maahan ja vastasi:

– Omalla tavallaanhan kukin elää.

– Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa,ja tehän olette niin hyvä mies… Minä kenties…

Inspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan jariensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.

Hänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilonkyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan, tuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessamielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästämaailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta, kysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? – se näytti nyt olevanratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaantietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.

Ja hän muisti evankeliumin sanat: "Totisesti, totisesti minä sanonteille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää."

– Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti! – mietti hän.

– Jospa nyt voisi nukkua! – virkkoi hän sitten, – jott'ei voimatkokonaan pettäisi!

Hän heittäysi vuoteelleen, sulki silmänsä ja vaipui äkkiä uneen.

Hän heräsi kello kuusi aamulla valoisan, herttaisen unennäöntunnelmissa.

Hän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa, kumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiäkirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjatputoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä,kissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan jaottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, janauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa, itsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä.Svjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloinvati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovallahelinällä maahan.

Hän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää.Se tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita jakiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.

– Voi jospa voisin nukahtaa jälleen! – ajattelee Svjetlogub.

Mutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa.Svjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaenaukenee.

Sisään astuu santarmiupseeri, inspehtori ja sotamiehiä saattoväkenä.

– Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin – miettiiSvjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessamielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.

Samassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaistenlahkoa.

Hän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli "totisiauskoa." Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, ettähallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hänsanoi "tupakka-valtakunnaksi" ja toi häikäilemättä esiinmielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hänjoutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntäkuljetettu vankilasta toiseen.

Vähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijatkohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin, että toisetvangit häntä pilkkaavat, että he kaikki, niinkuin virkamiehetkin, kieltävät Jumalan ja tekevät vääryyttä toisilleen, kaikin tavoinsaastuttaen Jumalan kuvaa omassa itsessään. – Sellaistahan hän olinähnyt kaikkialla maailmassa, vapaana ollessaan. Kaiken tuon hän tiesiolevan seurausta siitä, että ihmiset olivat kadottaneet totisen uskonja eksyneet kuin sokeat penikat emästänsä. Mutta hän tiesi, ettätotinen usko on olemassa. Hän tiesi sen, sillä hän tunsi tämän uskonsydämessään ja etsiskeli sitä kaikkialla. Ja ennen kaikkea hän luulilöytävänsä sen Johanneksen ilmestyskirjasta:

"Joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoonvielä saastaiseksi, mutta joka vanhurskas on, se tulkoon vielähurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi."

"Ja katso, Minä tulen pian, ja Minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullenkin, niinkuin hänen työnsä on."

Ja hän luki myötäänsä tätä salaperäistä kirjaa, odotellen joka hetki"Hänen tulemustansa", joka ei ainoastaan "anna kullekin, niinkuin hänentyönsä on", vaan ilmoittaa ihmisille Jumalan koko totuuden.

Sinä aamuna, jolloin Svjetlogub oli teloitettava, tämä vanha mies, kuultuaan ulkoa rummunpärinää, kiipesi akkunaansa ja ristikon läpi näkirattaiden ajavan pihalle, näki kähärätukkaisen ja kirkassilmäisennuoren miehen hymysuin astuvan vankilasta pihalle ja nousevanrattaille. Pienessä, valkoisessa kädessään hän piteli kirjaa, puristaensitä sydäntänsä vasten. Lahkolainen tunsi sen Uudeksi Testamentiksi, januori mies, nyökytellen päätään akkunoista katseleville vangeille, myhähtäen kohtasi hänenkin katseensa.

Hevoset nykäsivät, ja rattaat nuoren kulkijansa kanssa vierivätvankilan portista ulos, sotamiesten ympäröiminä ja kolisten kadunkivityksellä.

Lahkolainen laskeutui alas akkunalta, istahti vuoteensa laidalle javaipui mietteisin:

– Tämä yksi se on löytänyt totuuden, – virkkoi hän itsekseen. – Antikristuksen palvelijat ne hirttävät hänet nyt, estääkseen häntä vainjulistamasta sitä jokaiselle.