Leo Tolstoy - Sota ja rauha I

Nikolai istui kaukana Sonjasta, Julie Karaginin vieressä, ja taas oli hänen huulillaan tuo samainen teeskennelty hymy, kun hän puhui jotain Julielle. Sonja hymyili keikailevasti, mutta nähtävästi kalvoi häntä mustasukkaisuus: hän vuoroin vaaleni, vuoroin punastui ja koetti kaikin voimin kuunnella, mistä Nikolai ja Julie puhelivat. Kotiopettajatar vilkuili rauhattomana ympärilleen, aivan kuin olisi valmistautunut puollustautumaan, jos joku rohkenisi loukata lapsia. Saksalainen kotiopettaja koetti painaa mieleensä kaikkien ruokalajien, jälkiruokien ja viinien nimitykset, jotta sitten kirjeessään omaisilleen Saksaan voisi tarkasti kaikesta kertoa. Hän oli sangen loukkautunut, kun hovimestari lautasliinaan käärittyine pulloineen sivuutti hänet. Hän näytti yrmeältä ja tahtoi kasvojensa eleillä osoittaa, ettei hän tästä viinistä välittänytkään, vaan että hän on loukkautunut sentähden, kun kukaan ei häntä ollut ymmärtänyt: hän ei viiniä halunnut janoaan tyydyttääkseen, ei ahnehtiakseen, vaan puhtaasta tiedonhalusta.

Miesten puoleisessa pöydän päässä kävi keskustelu yhä vilkkaammaksi. Eversti kertoi, että sodan julistuskirje jo oli ilmestynyt Pietarissa, ja että kappaleen siitä, jonka hänkin oli nähnyt, kuriiri tänäpänä oli tuonut ylipäällikölle.

– Ja miksi saattaa paholainen meidät sotimaan Bonaparten kanssa? – sanoi Shinshin. – Il a déjà rabattu le caquet à l'Autriche. Je crains que cette fois ce ne soit notre tour . 23 23 Hän on jo taittanut Itävallalta harjan. Pelkäänpä, että nyt on meidän vuoromme.

Eversti oli kookas, vankkarakenteinen ja kuumaverinen saksalainen, nähtävästi uskollinen sotilas ja isänmaanystävä. Hän kiivastui Shinshinin sanoista.

– Siksi vain, herraseni, – hän sanoi, – murtaen tuntuvasti saksankieleen, – siksi, että keisari asian tietää. Hän on julistuskirjeessä lausunut, ettei hän välinpitämättömänä voi katsella Venäjää uhkaavia vaaroja, ja että valtakunnan turvallisuus, sen arvo ja liittojen pyhyys… – hän puhui, ties minkätähden erityisemmin koroittaen liittojen sanan, aivan kuin siihen sanaan sisältyisi asian koko ydin.

Ja hänelle ominaisella muistin erehtymättömyydellä ja virallisuudella eversti toisti julistuskirjeen alkusanat … "ja keisarin ainoa ja järkkymätön halu: rakentaa Europaan pysyväinen rauha – on saattanut hänet näissä oloissa siirtämään osan joukoista vieraalle maalle ja toimimaan tämän uuden ehdon toteuttamiseksi".

– Nähkääs miksi, herraseni, – hän lopetti opettavasti, juoden lasinsa pohjaan ja katsellen kreiviin aivan kuin olisi odottanut sanoilleen tämän hyväksymistä.

– Tunnetteko sananlaskun: Jerema, Jerema, nurkassasi kekottaisit, värttinääsi terottaisit, – sanoi Shinshin, hymyillen otsa rypyissä. – Cela nous convient à merveille . 24 24 Se sopii verrattomasti meihin. Onpas ollut meillä Suvorof, mutta hänetkin lyötiin, à plate couture , 25 25 Pataluhaksi. mutta missä ovat nykyään meidän Suvorovit? Je vous demande un peu , 26 26 Kysäsen teiltä. – hän puhui, käyttäen vuoroin venäjää, vuoroin ranskaa.

– Meidän on taisteltava viimeiseen veripisaraan, – eversti sanoi, lyöden nyrkillä pöytään: – ja kuol-l-ltava keisarimme edestä, ja silloin on kaikki hyvin. Mutta järkeiltävä on ma-a-hdollisimman (hän venytti erityisesti ääntään "mahdollisimman" sanassa) vähän, – hän lopetti, kääntyen taas kreiviin. – Näin me vanhat husaarit päättelemme, ja siinä kaikki. Mutta, mitä te arvelette, nuori mies ja nuori husaari? – hän lisäsi, kääntyen Nikolaihin, joka, kuultuaan, että puhuttiin sodasta, oli jättänyt vieruskumppalinsa ja silmät everstiin imeytyneinä kuunteli korvat höröllään hänen puhettaan.

– Yhdyn täydellisesti teihin, – vastasi Nikolai tulipunaisena kieritellen lautastaan ja siirrellen lasejaan niin päättäväisen ja huiman näköisenä, aivan kuin olisi ollut suurimmassa vaarassa, – olen vakuutettu, että venäläisten on joko kuoltava tai voitettava, – hän sanoi. Heti nämä sanat lausuttuaan hän huomasi, samoin kuin kaikki muutkin, että ne olivat tähän tilaisuuteen liian juhlalliset ja pöyhkeilevät ja sentähden sopimattomat.

– Sangen kauniisti sanottu, – virkkoi Nikolain vierellä Julie.

Nikolain puhuessa Sonja vapisi kuin haavan lehti ja punastui korvia myöten, korvain takaa, niskasta, harteista.

Pierre kuunteli everstin puheita ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.

– Kas tämä on mainiota, – hän sanoi.

– Todellinen husaari, nuori mies, – huusi eversti, mäjäyttäen taas nyrkillään pöytään.

– Mitä siellä huudatte? kuului yhtäkkiä pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan karkea ääni. – Miksi pöytää taot? – kysyi hän everstiltä, – kenelle olet äkeissäsi? Varmaankin luulet ranskalaisia edessäsi näkeväsi?

– Puhun totta, – sanoi eversti, hymyillen.

– Yhä vaan sodasta, – huusi kreivi. – Lähteehän minulta poika, Maria Dmitrijevna; poika lähtee.

– Onhan minunkin neljä poikaani armeijassa, enkä sentään napise. Jumala kaikki säätää: uunille saatat kuolla, mutta sodassakin voi Jumala armahtaa, – jyrisi pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan miehekäs ääni, vaikkakin hän puhui rauhallisena ja korottamatta ääntään.

– Niinhän se on.

Ja keskustelu alkoi mennä taas entistä latuaan – naiset haastelivat omista asioistaan, miehet omistaan.

– Mutta etpäs kysy, – puhui pikku veli Natashalle, – mutta etpäs kysy!

– Kysynpäs, – Natasha vastasi.

Yhtäkkiä punastuivat hänen kasvonsa, ja niillä kuvastui huima, iloinen päättäväisyys. Hän nousi hieman tuoliltaan kehoittaen silmäyksillään vastakkaisella puolella istuvaa Pierreä kuuntelemaan, ja kääntyi äitiinsä:

– Äiti! – hän huusi kirkkaalla lapsen rintaäänellä.

– Mikä sinun on? – kysyi kreivitär pelokkaana, mutta huomattuaan tyttärensä silmistä, että tällä oli kujeet mielessä, hän uhkaavasti häristi kädellään, tehden samalla myöskin päällään uhkaavan ja kieltävän liikkeen.

Keskustelu katkesi.

– Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? – kajahti taas Natashan ääni entistään päättävämpänä ja rauhallisena.

Kreivitär koetti yrmistää kulmiaan, muttei voinut. Maria Dmitrijevna häristi etusormellaan.

– Kasakka, – hän lausui uhkaavasti.

Suurin osa vieraista vilkasi iäkkäämpiin henkilöihin, nähdäkseen miten olisi arvosteltava tätä päähänpistoa.

– Kyllä minä sinut! sanoi kreivitär.

– Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? – huusi Natasha jo aivan rohkeasti ja oikullisen iloisesti, ollen jo ennakolta varma, että hänen päähänpistonsa vieraita huvittaa.

Sonja ja lihava pikku Petja kyyristyivät nauramaan.

– Kysyinpäskin, – kuiskasi Natasha pikku veljelleen ja Pierrelle, johon hän samassa vilkasi.

– Jäätelöä, mutta sinulle ei anneta, – sanoi Maria Dmitrijevna.

Natasha oli huomannut, ettei ole vaaraa, eikä hän sentähden Maria Dmitrijevnaakaan pelännyt.

– Maria Dmitrijevna! minkälaista jäätelöä? En pidä kermajäätelöstä.

– Keltajuurikasjäätelöä.

– Eipäs, minkälaista? Maria Dmitrijevna, minkälaista? – intti Natasha, melkein huutaen. Tahdon tietää!

Maria Dmitrijevna ja kreivitär alkoivat nauraa, ja heidän jälissään melkein kaikki muutkin vieraat. Vieraat eivät nauraneet Maria Dmitrijevnan vastaukselle, vaan he nauroivat tämän tyttösen uhkarohkeudelle ja näppäryydelle, hän kun oli rohjennut ja taitanut näin käyttäytyä Maria Dmitrijevnan kanssa.