Leo Tolstoy - Sota ja rauha I

– Vähän toiveita, – ruhtinas vastasi.

– Ja minä niin tahtoisin vielä kerran kiittää setää kaikesta hyvästä, josta minä ja Borja olemme hänelle kiitollisuuden velassa. Borja on hänen ristipoikansa, – lisäsi hän sellaisella äänenpainolla aivan kuin olisi tämän tiedon pitänyt suurestikin ilahuttaa ruhtinas Vasilia.

Ruhtinas Vasili vaipui mietteisiinsä ja rypisti kulmiaan. Anna Mihailovna luuli käsittäneensä, että ruhtinas Vasili luulee häntä kilpailijakseen kreivi Besuhovin peruihin. Hän kiirehti rauhoittamaan ruhtinasta.

– Jollen niin syvästi ja todellisesti rakastaisi setää , – hän sanoi, erityisen vakuuttavasti ja samalla huolettomasti lausuen setä sanan: – tunnen hänen luonteensa, se on jalo ja suora, mutta ovathan vain ruhtinattaret hänen kuolinvuoteellaan… He ovat vielä nuoria… – Hän kallisti päänsä ja lisäsi kuiskaten: – onko hän täyttänyt viimeisen velvollisuuden, ruhtinas? Miten kalliita ovatkaan nämä viimeiset hetket! Kauheampaahan ei voi olla, häntä täytyy valmistaa, jos hän on niin huono. Me, naiset, ruhtinas (hän hymyili hellästi), aina tiedämme, miten on puhuttava näistä asioista. Pitäisi välttämäti tavata hänet. Joskin se minulle on raskasta, niin olenhan minä tottunut kärsimään.

Ruhtinas nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa ja käsitti myös, kuten Annette Schererin illanvietossakin, ettei Anna Mihailovnasta helpolla pääse.

– Eiköhän häntä rasita tämä kohtaus, rakas Anna Mihailovna, – hän sanoi. – Odottakaamme iltaan, lääkärit sanovat taudin selän silloin taittuvan.

– Mutta mahdoton on odottaa tällä hetkellä. Ajatelkaahan, että on kysymyksessä hänen sielunsa pelastus… Voi! On kauheata, kristityn velvollisuus…

Sisäsuojista johtava ovi avautui, ja saliin astui eräs kreivin sisarentyttäristä. Hän oli synkän ja kylmän näköinen, ja hänellä oli jalkoihin nähden ylettömän pitkä vartalo.

Ruhtinas Vasili kääntyi häneen.

– No, miten on hänen laitansa?

– Yhä ennallaan. Mutta mitä ajattelette tästä melusta… – sanoi hän tarkastaen Anna Mihailovnaa aivan kuin vierasta.

– Ah, rakkaani, en ollut teitä tuntea, – sanoi Anna Mihailovna, hymyillen onnellisen näköisenä ja mennä sipsutti kreivin sisarentyttären luo. – Olen vasta juuri saapunut, olen valmis auttamaan teitä sedän hoitamisessa. Käsitän, miten olette kärsineet, – hän lisäsi myötätuntoisesti, silmiään nostellen.

Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, eipä edes hymähtänyt, ja poistui samassa huoneesta. Anna Mihailovna otti hansikkaat käsistään, heittäytyi valloittamallaan asemalla nojatuoliin ja pyysi ruhtinas Vasilia istuutumaan vierelleen.

– Boris! – sanoi hän pojalleen hymyhuulin: – minä pistäydyn hetkiseksi kreivi-sedän luo, mene sinä, ystäväni, siksi aikaa Pierren luo, mutta älä vaan unohda ilmoittaa Rostovien kutsuja. He kutsuvat hänet päivällisille. Mahtaneeko hän lähteä? – kysyi hän ruhtinaaseen kääntyen.

– Aivan varmaan, – sanoi ruhtinas, joka nähtävästi oli käynyt kärttyiseksi. – Olen sangen iloinen, jos vapautatte minut tästä nuorukaisesta… Istua jököttää täällä. Kreivi ei kertaakaan ole häntä kysynyt.

Hän kohautti harteitaan. Palvelija kuletti Borista portaita alas, toisia ylös, ja he saapuivat lopulta Pietari Kirillovitshin luo.

Pierreltä jäi kun jäikin elämänuran valinta, ja hänet oli tosiaankin karkoitettu Pietarista Moskovaan hurjistelun tähden. Juttu, joka hänestä kerrottiin Rostovien nimipäivillä oli tosi. Pierre oli ollut mukana sitomassa poliisia karhun selkään. Hän oli saapunut jokunen päivä sitten ja asettunut, kuten tavallisesti, asumaan isänsä taloon. Vaikka hän arvasikin, että hänen urotyönsä Moskovassa jo tiedettiin, ja että hänen isäänsä ympäröivät naiset, jotka aina olivat häntä vihanneet, käyttäisivät tarkoituksiinsa tätä tapausta saadakseen kreivin häneen suuttumaan, lähti hän kuitenkin heti saavuttuaan isänsä suojiin. Astuttuaan vierashuoneeseen, missä ruhtinattaret tapansa mukaan istuivat ompelukehysten ääressä, hän tervehti naisia. Heitä oli kaikkiaan kolme, ja eräs heistä luki ääneen jotain kirjaa. Lukija oli vanhin sisarista, puhdaspintainen, pitkävartaloinen, ankarannäköinen neitonen, joka niin tylysti kohteli Anna Mihailovnaa; molemmat nuoremmat sisaret olivat sievosia, punaposkisia neitosia ja suuresti toistensa näköisiä, toisen eroitti sentään ylähuulessa olevasta luomasesta, joka häntä suuresti somisti. Pierre otettiin vastaan kuin kuolleista noussut tai ruttoinen. Vanhin ruhtinatar lopetti lukemisen ja katsahti häneen pelästynein silmin; luomittoman sisaren kasvoilla oli sama ilme; nuorin, luomihuuli, joka luonteeltaan oli iloinen ja leikkisä, kyyristyi ompelukehyksiin salatakseen hymyn, jonka varmaankin seuraavan kohtauksen hauskuus oli hänen huulilleen houkutellut. Hän kumartui yhä syvemmälle ja oli tutkivinaan mallin kuvioita, vaivoin pidätellen naurua.

– Terve, serkkuseni, – sanoi Pierre. – Ettekö tunne minua enää?

– Tunnen teidät liian hyvin, liian hyvin.

– Miten on kreivin terveyden laita? Voinko tavata hänet? – kysyi Pierre kömpelösti, kuten tavallisesti, mutta hämmentymättä.

– Kreivi kärsii sekä ruumiillisesti että siveellisesti, ja te tietääkseni olette tehneet voitavanne lisätäksenne hänen siveellisiä kärsimyksiään.

– Voinko tavata kreivin? – toisti Pierre.

– Hm! Jos tahdotte hänet tappaa, lopen tappaa, niin menkää hänen luokseen. Olga käyhän katsomaan, onko sedän lihaliemi valmis, pian on aika, – lisäsi hän, osoittaakseen Pierrelle, miten hyvää huolta he pitävät hänen isästään, kun hän taas osaltaan tuottaa hänelle pelkkää harmia.

Olga lähti huoneesta. Pierre seisoi hetkisen, katsahti sisaruksiin ja kumartaen heille sanoi:

– Lähden siis omaan huoneeseeni. Ilmoittakaa, milloin voin hänet tavata.

Hän lähti, ja hänen jälkeensä kuului luomihuulen kirkas, hillitty nauru.

Seuraavana päivänä saapui ruhtinas Vasili ja asettui asumaan kreivin taloon. Hän kutsutti Pierren luokseen ja puhui hänelle:

– Rakkaani, jos täällä elätte Pietarin tapaan, on loppunne ikävä; muuta sanottavaa minulla teille ei ole. Kreivi on sangen, sangen sairas: on viisaampaa, ettet häntä lainkaan tapaa.

Tämän jälkeen ei Pierreä enää häiritty, ja hän vietti päiväkaudet yksinään huoneessaan.

Kun Boris astui Pierren huoneeseen, asteli tämä pitkin huoneensa lattiaa, silloin tällöin pysähdellen nurkissa, tehden uhkaavia liikkeitä seinää vastaan, aivan kuin hän miekalla olisi lävistänyt näkymättömän vihollisensa. Hän katseli uhkaavana lasiensa yli, alkoi jälleen astua, mutisten epäselviä sanoja, kohautellen harteitaan ja levitellen käsiään.

– Englannista loppu, – hän puheli, rypistäen kulmiaan ja osoittaen jotakuta sormellaan. – Pitt kansakunnan ja kansain oikeuden kavaltajana tuomitaan…

Mielikuvituksissaan hän oli itse Napoleon ja oli tämän sankarinsa seurassa kulkenut jo vaarallisen Pas de Calais'n poikki ja valloittanut Lontoon, muttei ehtinyt vielä loppuun julistaa Pittin tuomiota, kun huomasi huoneessaan nuoren, solakan, kauniin upseerin. Hän pysähtyi. Pierre oli viimeksi nähnyt Boriksen tämän ollessa neljäntoista vuotias eikä häntä enää tuntenut; mutta siitä huolimatta tarttui hän hänen käteensä iloisen kiivaasti, joka oli niin ominaista hänen käytöstavalleen, ja hymyili ystävällisesti.

– Tunnetteko minut vielä? – kysyi Boris, hymyillen rauhallisen viehkeästi. – Saavuimme äidin kanssa kreiviä tervehtimään, mutta hän ei ole luullakseni aivan terve.

– Niin, hän lienee sairas. Häntä yhä häiritään, – Pierre vastasi, koettaen muistutella, ken tämä nuori mies olisi.