Leo Tolstoy - Sota ja rauha I

– Niin, – sanoi kreivitär, sittenkun nuorten huoneeseen tuoma auringon säde oli kadonnut, ja aivan kuin hän olisi vastannut kysymykseen, jota kukaan ei ollut tehnyt, mutta joka häntä alituiseen vaivasi: kuinka paljon onkaan kärsitty vaivoja, kuinka paljon huolia, jotta heistä nyt saisimme iloita! Ja nytkin, toden totta, on enemmän huolta kuin iloa. Yhä vaan pelkään, yhä pelkään! Ovathan he siinä iässä, jolloin sekä tytöillä että pojilla on niin paljon vaaroja.

– Kaikki riippuu kasvatuksesta, – sanoi vieras.

– Tosiaan, olette oikeassa, – jatkoi kreivitär. – Näihin saakka olen, Jumalan kiitos, ollut lasteni ystävä, ja he luottavat minuun täydellisesti, – puhui kreivitär, ilmaisten näillä sanoillaan tuon useilla vanhemmilla niin tavallisen harhaluulon, ettei heidän lapsillaan muka ole mitään vanhemmiltaan salattavaa. – Tiedän, että aina olen oleva tytärteni ensimäinen uskottu, ja että joskin Nikoljenka kuumaverisyydessään hulluttelee (pojille se on välttämätöntä), niin ei ainakaan noiden Pietarin herrain tapaan.

– Niin, verrattomia, verrattomia lapsia, – vakuutteli kreivi, jolla oli tapana ratkaista hänelle epäselvät asiat pitämällä kaikkea verrattomana. – Siinä ollaan, tahtoo tulla husaariksi! Mitäpäs tehdä, ma chère !

– Miten suloinen olento onkaan nuorin tyttärenne, – sanoi vieras. – Ruutia.

– Niin, ruutia! kreivi sanoi. Hän on tullut minuun! Ja entäs hänen äänensä: vaikka puhunkin tyttärestäni, niin totuuden sanon, laulajatar hänestä tulee, toinen Salomoni. Olemme tuottaneet italialaisen häntä opettamaan.

– Eikö ole vielä aikaista? Sanotaan opintojen vahingoittavan ääntä tällä iällä.

– Oi, ei, joutavia! – kreivi sanoi. – Mitenkäs meidän äitimme kahden-kolmentoista vuotiaina menivät miehelään?

– Onpa Natashakin jo rakastunut Borikseen! Ei ole huonompia hänkään! – sanoi kreivitär hiljaa hymyillen ja katsellen Boriksen äitiin, ja hän jatkoi nähtävästi vastaten ajatuksilleen, jotka häntä viime aikoina yhä seurasivat: Siinä näette, jospa pitäisin häntä lujilla, jospa häntä kieltäisin… Jumala tietää, mitä he tekisivät salavihkaa (kreivitär ajatteli: he suutelisivat toisiaan), mutta nyt tiedän Natashan jokaisen sanan. Itse hän illalla piipahtaa luokseni ja kertoo kaikki. Kenties häntä hemmoittelen; mutta luulenpa tosiaan, että näin on parempi. Vanhinta tytärtäni pidin lujilla.

– Niin, minä olen aivan toisin kasvatettu, – sanoi hymyillen kaunis Vera.

Mutta hymy ei kaunistanut Veran kasvoja, kuten on laita muiden ihmisten; päinvastoin, hänen kasvonsa muuttuivat luonnottoman näköisiksi ja sentähden epämiellyttäviksi. Vera oli kaunis, hän ei ollut tyhmä, opintonsa olivat luisuneet hyvin, hän oli hyvin kasvatettu, hänellä oli miellyttävä ääni; hänen puheensa olivat tosia ja sattuvia; mutta kumma juttu; kun vieras ja kreivitär häneen vilkaisivat, tuntui heistä kummalta, miksi hän tämän sanoi, ja heistä tuntui epämiellyttävältä.

– Vanhimpain kanssa aina hullutellaan, heistä tahdotaan tehdä jotain tavatonta, – sanoi vieras.

– Miksi synnin salaisimme, ma chère ! Kreivitär rakkaani viisasteli liiaksi Veraa kasvattaessaan, – sanoi kreivi. Mutta mitäs siitä! tulipa hänestä sentään oiva tyttö, – hän lisäsi, iskien hyväksyvästi Veralle silmää.

Vieraat nousivat ja lähtivät, luvaten saapua päivällisille.

– Onpa nämäkin tapoja! Istutaan istumistaan! – sanoi kreivitär, saatettuaan vieraat.

Kun Natasha lähti juoksemaan vierashuoneesta, niin pysähtyi hän jo kasvihuoneeseen, alkoi kuunnella, mitä vierashuoneessa puheltiin ja odotteli Borista. Hän alkoi jo käydä kärsimättömäksi, polkasi jalkulaisellaan, ja itku kurkussa karvasteli, kun ei Borista heti kuulunut. Mutta samassa alkoi kuulua askelia. Ne eivät olleet nopeita, ei hiljaisia, kuuluihan vain tuollainen nuorukaisen säädyllinen astunta. Natasha hypähti vikkelästi kukkasammioiden väliin ja piiloutui.

Boris pysähtyi keskelle huonetta, katsahti ympärilleen, pyyhkäsi tomun virkanuttunsa hihasta ja astui kuvastimen luo, ihaillen siinä kauniita kasvojaan. Henkeään pidätellen tarkasteli Natasha piilopaikastaan, mitä Boris tekisi. Hän seisoi hetkisen kuvastimen edessä, hymähti ja lähti astumaan ovelle. Natasha aikoi huutaa häntä, mutta muuttikin sitten mieltään. "Etsiköön", hän sanoi itsekseen. Tuskin oli Boris lähtenyt huoneesta, kun vierashuoneesta tulla tupsahti Sonja tulipunaisena ja kiukkuisasti sopertaen jotain kyynelten keskitse. Natasha aikoi heti juosta hänen luokseen, malttoi kuitenkin mielensä ja jäi piilopaikkaansa, aivan kuin taikahatun alle, nähdäkseen, mitä maailmassa tapahtui. Tämä tuotti hänelle aivan ominaista, uutta nautintoa. Sonja supisi jotain itsekseen ja tähysteli vierashuoneen ovea. Nikolai astui huoneeseen.

– Sonja! mikä sinun on! onko mahdollista? – sanoi Nikolai, juosten Sonjan luo.

– Ei mikään, ei mikään, jättäkää minut rauhaan! – Hän alkoi itkeä.

– Ei, kyllä tiedän.

– Jos tiedätte, niin on hyvä, menkää sitten Julien luo.

– So-o-onja! yksi sana! Voitko näin kiusata itseäsi ja minua luulottelujen perustalla? – puhui Nikolai ja tarttui hänen käteensä.

Sonja ei irroittanut kättään ja herkesi itkemästä. Natasha ei liikahtanut, ei edes hengittänyt ja katseli loistavin silmin piilopaikastaan. "Mitähän nyt tapahtuu?" hän ajatteli.

– Sonja! maailma on minulle turhuus! Sinä olet kaikkeni, – puhui Nikolai. – Näytän sen sinulle.

– Minua ei miellytä tuollaiset puheet.

– En jatka, annahan anteeksi, Sonja! Hän veti tytön luokseen ja suuteli häntä.

"Voi, miten kaunista!" – ajatteli Natasha, ja kun Nikolai ja Sonja olivat lähteneet huoneesta, nousi hänkin piilopaikastaan, lähti heidän jälestään ja kutsui Boriksen luokseen.

– Boris, tulkaa tänne, – sanoi hän viekkaan merkitsevästi. – Minun täytyy puhua teille eräs asia. Tänne, tänne, – hän puhui ja vei Boriksen kasvihuoneeseen, siihen paikkaan, missä oli ollut kätkeytyneenä kukkasammioiden keskessä.

Boris kulki hymyillen hänen jälessään.

– Mikä on sitten se eräs asia ? – hän kysyi.

Natasha hämmentyi, katsahti ympärilleen ja huomattuaan kukkasammiolla nukkensa kumartui sitä ottamaan.

– Suudelkaa nukkea, – hän sanoi.

Boris katseli hellän tutkivasti hänen kiihtyneitä kasvojaan eikä vastannut mitään.

– Ettekö tahdo? Tulkaa sitten tänne, – hän sanoi, meni edemmäs kukkain keskeen ja heitti nuken kädestään. – Likemmäs, likemmäs! – hän kuiskasi.

Hän tarttui Boriksen hihankäänteeseen, ja hänen ihanilla kasvoillaan kuvastuivat juhlallisuus ja pelko.

– Tahdotteko sitten minua suudella? – kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, katsellen hymyhuulin Borista kulmainsa alta ja oli vähällä itkeä mielenliikutuksesta.

Boris punastui.

– Miten olette naurettava, Natasha, – hän sanoi, kumartui tytön puoleen, käyden yhä punasemmaksi, mutta ei tehnyt mitään, odottihan vain.

Natasha hypähti yhtäkkiä kukkasammiolle, niin että tuli Borista pitemmäksi, kiersi ohuet, paljaat kätösensä Boriksen kaulalle ja siuhtaistuaan päänheitolla hiukset niskalleen hän suuteli häntä keskelle suuta.

Samassa hypähti hän lattialle, puikahti sammioiden keskitse kukkain taakse ja jäi sinne seisomaan pää rinnoille vaipuneena.

– Natasha, – sanoi Boris, – te tiedätte, että teitä rakastan, mutta…

– Oletteko rakastunut minuun? – keskeytti hänet Natasha.

– Olen rakastunut, mutta älkäämme enää tehkö, mitä juuri… Vielä neljä vuotta… Sitten pyydän teidän kättänne.