Leo Tolstoy - Sota ja rauha I

Boris huomasi, ettei Pierre häntä tunne, muttei pitänyt sentään välttämättömänä mainita nimeään, katselihan vain häntä suoraan silmiin, vähääkään hämmentymättä.

– Kreivi Rostof pyytää teitä tänään luokseen päivällisille, – sanoi hän jotenkin pitkän ja Pierrelle tuskallisen vaitiolon jälkeen.

– Vai niin! Kreivi Rostof! – huudahti Pierre iloisena. – Te olette niin muodoin hänen poikansa Ilja. Ajatelkaahan, etten teitä heti ensi näkemältä tuntenut. Muistatteko, kun kävimme m – me Jaeqout'n kanssa Varpusvuorilla … siitä on jo kauvan.

– Te olette erehtynyt, – sanoi vitkaan Boris, avonainen ja jonkunverran pilkallinen hymy huulilla. – Olen Boris, ruhtinatar Anna Mihailovna Drubetskoin poika. Isä-Rostovin nimi on Ilja, pojan Nikolai. Ja ketään m – me Jacquot'a en tunne.

Pierre huitasi käsillään ja päällään aivan kuin olisi hyttysiä tai mehiläisiä torjunut.

– Voi kumminkin! olen aivan sekasin. Moskovassahan on minulla niin paljon sukulaisia! Te olette Boris … tosiaankin. Olemmehan nyt vihdoinkin selvillä. Mutta, mitä arvelette Boulognen retkestä? Englantilaisethan perii paha, jos Napoleon vain pääsee kanaalin poikki? Pidän retkeä sangen mahdollisena. Kunpa vain Villeneuve ei päästäisi sopivaa hetkeä käsistään!

Boris ei tiennyt mitään Boulognen retkestä, sillä hän ei lueskellut sanomalehtiä, ja Villeneuvin nimen hän kuuli ensi kerran eläessään.

– Meitä moskovalaisia huvittavat enemmän päivälliset ja jourut kuin politiikka, – hän sanoi rauhallisella, pilkallisella äänellä. – Tästä asiasta en mitään tiedä enkä siis myöskään mitään siitä voi lausua. Moskovaa huvittavat jourut enin, – hän jatkoi. – Nykyään puhutaan teistä ja kreivistä.

Pierre veti suunsa hyvänsuopaan hymyyn, aivan kuin olisi pelännyt puhekumppalinsa lausuvan jotain sellaista, jota sittemmin katuisi. Mutta Boris puhui täsmällisesti, selvästi ja kuivasti, katsellen suoraan Pierren silmiin.

– Moskovalaisilla ei muuta tehtävää olekkaan kuin jouruilla, – hän jatkoi. – Kaikki pohtivat nykyään kysymystä, kenelle kreivi jättää omaisuutensa, vaikka hän kenties jää viimeiseksi meistä eloon, jota sydämestäni toivon…

– Niin, tämä on sangen raskasta, – tarttui Pierre puheeseen, – sangen raskasta.

Pierre yhä vain pelkäsi upseerin huomaamatta ryhtyvän sopimattomia puhumaan.

– Mutta teistä varmaankin tuntuu siltä, – puhui Boris, hieman punastuen, mutta ääntään ja asentoaan muuttamatta, – teistä varmaankin tuntuu siltä, kuin ihmiset vain sentähden tätä asiaa pohtisivat, että heillekin jotain tipahtaisi pohatan aarteista.

"Tultiinpas siihen sittenkin", – ajatteli Pierre.

– Sentähden sanonkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että suuresti erehdytte, jos minut ja äitini luette näihin ihmisiin. Olemme sangen köyhiä, ja isänne on rikas, ja juuri tämän tähden en ainakaan minä ole pitänyt itseäni hänen sukulaisenaan enkä mitään häneltä pyydä enkä ota; ja samaa voin sanoa äidistänikin.

Pierre ei pitkään aikaan häntä käsittänyt, mutta kun sitten lopulta käsitti, niin hypähti hän sohvalta, tarttui hätäisen saamattomasti Boriksen käteen, lensi punasemmaksi kuin Boris olikaan, ja alkoi puhua häpeän ja suuttumuksen sekaisella äänellä.

– Tämäpä kummallista! Olenko minä sitten … ja kukapa olisi voinut ajatella… Minä hyvin tiedän…

Mutta Boris hänet taas keskeytti:

– Olen iloinen, että sanoin suuni puhtaaksi. Kenties tämä teitä ei miellytä, suonettehan minulle anteeksi, – hän puhui, rauhoitellen Pierreä, vaikka tämän olisi pitänyt häntä rauhoittaa, – mutta toivon, etten teitä ole loukannut. Tapani on aina puhua suoraan… Mitä vastaan Rostoveille? Tuletteko päivällisille?

Ja vieritettyään harteiltaan raskaan velvollisuuden ja päästyään ikävästä asemasta, johon hän vuorostaan saattoi Pierren, näytti Boris taas olevan sangen hyvällä tuulella.

– Ei, mutta kuulkaahan, – sanoi Pierre, rauhoittuen. – Te olette kummallinen mies. Mitä äsken sanoitte, on aivan oikein, aivan oikein. Luonnollistahan on, ettette minua tunne; emmehän ole tavanneet toisiamme pitkiin aikoihin … olimme silloin vielä lapsia… Te voitte luulla minusta… Minä teidät ymmärrän, sangen hyvin ymmärrän. Minä tätä en olisi tehnyt, ei olisi riittänyt rohkeutta, mutta onhan se oivallisesti tehty. Olen iloinen tuttavuudestamme. Kummallista, – hän lisäsi hymyillen, oltuaan hetkisen vaiti, – mitä te minusta luulitte! (Hän alkoi nauraa.) Mutta, mitäpäs siitä? Tutustumme vastaisuudessa paremmin. Niinhän. – Hän puristi Boriksen kättä. – Ajatelkaa, en vielä kertaakaan ole ollut kreiviä tapaamassa. Hän ei ole kutsunut… Surkuttelen häntä ihmisenä… Mutta mitäpäs sen tekee?

– Ja te luulette, että Napoleon ehtii viedä armeijan kanaalin poikki? – kysyi Boris hymyillen.

Pierre huomasi, että Boris tahtoi vaihtaa keskusteluaihetta, ja kun hän itsekin oli samaa mieltä, alkoi hän esittää Boulognen retken valo- ja varjopuolia,

Palvelija astui huoneeseen ja kutsui Borista ruhtinattaren luo, joka oli lähtöhommissa. Pierre lupasi tulla päivällisille tutustuakseen lähemmin Borikseen, puristi innokkaasti hänen kättään, ystävällisesti katsellen häntä lasiensa läpi… Kun Boris oli lähtenyt, asteli Pierre vielä kauvan huoneessaan. Ei hän enää lävistellyt miekalla näkymätöntä vihollistaan, hymyilihän vain muistellessaan tätä herttaista, viisasta ja lujaluontoista nuorukaista. Kuten nuorukaiset paraina vuosinaan ja vallankin yksinäisyydessä eläessään, samoin Pierrekin nyt tunsi aiheetonta hellyyttä Borista kohtaan ja päätti mielessään välttämäti liittyä häneen ystävyyden siteillä.

Ruhtinas Vasili saatteli ruhtinatarta. Tällä oli nenäliina silmillä, ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään.

– Tämä on kauheata! kauheata! – hän puhui: mutta miten raskaalta tuntuneekin, tahdon täyttää velvollisuuteni. Tulen tänne yöksi. Häntä ei voi näin jättää. Jokainen hetki on kallis. En käsitä, mitä ruhtinattaret vitkastelevat. Jumala kenties auttaa minua löytämään keinon, miten voin häntä valmistaa!.. Hyvästi, ruhtinaani, hyvä Jumala teitä vahvistakoon…

– Hyvästi, rakkaani, – sanoi ruhtinas Vasili ja käänsi hänelle selkänsä.

– Voi, miten surkeassa tilassa hän on, – puhui äiti pojalleen, kun he taas istuutuivat vaunuihin. – Ei hän juuri ketään tunne.

– En käsitä, äitiseni, minkälaisissa suhteissa hän on Pierreen? – kysyi poika.

– Testamentti kaikki selvittää, rakkaani; hänestä meidänkin kohtalomme riippuu…

– Mutta miksi arvelette, että hän jättää jotain meille?

– Voi, ystäväiseni! Hänhän on niin rikas, ja me olemme köyhät!

– Mutta eihän tämä vielä mitään todista, äitiseni…

– Voi, Jumalani! Jumalani! miten hän on heikko! – huudahti äiti.

Kun Anna Mihailovna oli lähtenyt poikineen kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovfin luo, istui kreivitär Rostof kauvan yksinään, pitäen nenäliinaa silmillään. Viimein hän soitti.

– Mitä ajattelette, armaani, – hän sanoi tytölle, joka ei saapunut heti ensi hetkessä. Ettekö tahdo palvella, vai kuinka? Siinä tapauksessa määrään teidät toiseen toimeen. Ystävättären suru ja nöyryyttävä köyhyys olivat saattaneet kreivittären pahalle tuulelle, ja pahantuulen merkkinä oli palvelijattaren "teititteleminen" ja "armaaksi" kutsuminen.

– Suokaa anteeksi, – sanoi palvelijatar.

– Käskekää kreivi luokseni.

Kreivi tulla tuupersi vaimonsa luo jonkunverran syyllisen näköisenä, kuten tavallisesti.