Leo Tolstoy - Sota ja rauha II

– Il faut absolument que vous veniez me voir 21 21 Teidän täytyy välttämättä tulla minun luokseni. – sanoi hän sellaisella äänenväreellä, kuin olisi se muutamien painavien perusteiden vuoksi, joita Boris ei voinut tietää, aivan välttämätöntä.

– Tiistaina 8 ja 9 välillä. Tuotatte minulle suuren mielihyvän.

Boris lupasi täyttää hänen toivomuksensa ja aikoi ryhtyä hänen kanssaan keskustelemaan, kun Anna Pavlovna kutsui häntä luokseen sillä tekosyyllä, että täti muka halusi puhella hänen kanssaan.

– Tunnettehan hänen miehensä? – sanoi Anna Pavlovna, sulkien silmänsä ja surunvoittoisin liikkein osoittaen Helenaa. – Ah, hän on niin onneton ja ihastuttava nainen! Älkää vain hänen lähettyvillään puhuko hänen miehestään, älkää millään muotoa. Se koskisi häneen liian raskaasti.

Kun Boris ja Anna Pavlovna palasivat yhteiseen piiriin, oli ruhtinas Hippolyt yleisen huomion esineenä.

Hän kumartui etukenoon nojatuolissaan ja sanoi: Le Roi de Prusse 22 22 Preussin kuningas. ja tämän sanottuaan hän alkoi nauraa. Kaikki kääntyivät häneen.

– Le Roi de Prusse? – kysyi Hippolyt, alkoi taas nauraa ja painautui sitten vakavan rauhallisena nojatuoliinsa. Anna Pavlovna ajatteli vielä hetkisen, mutta kun Hippolyt lopullisesti näytti vaienneen, alkoi hän puhua siitä, miten jumalaton Bonaparte Potsdamissa oli anastanut Fredrik Suuren miekan.

– Tämä Fredrik Suuren miekka, jonka minä… – alkoi Anna Pavlovna, mutta Hippolyt keskeytti hänet sanomalla:

– Le Roi de Prusse … ja vaikeni taas saamattomana, niin pian kun häneen käännyttiin.

Anna Pavlovna nyrpisti nenäänsä. Mortemart, Hippolytin ystävä, kääntyi kiivaasti häneen:

– No, entäs mitä tahdotte sanoa tällä Roi de Prusse 'llänne?

Hippolyt naurahti, aivan kuin häntä olisi hävettänyt tämä ainainen nauramisensa.

– En mitään, enhän minä, tahdoin ainoastaan sanoa… (Hänellä oli aikomus toistaa eräs Wienissä kuulemansa sanansutkaus ja koko illan oli hän odottanut sopivaa tilaisuutta). Je voulais dire seulement, que nous avons tort de faire la guerre pour le Roi de Prusse . 23 23 Tahdoin ainoastaan sanoa, että me turhanpäiten käymme sotaa pour le roi de Prusse (s.o. turhista asioista) (Käännöksessä menettää sanaleikki merkityksensä).

Boris hymähti varovaisesti, niin että saattoi luulla hänen hymyilevän joko pilkallaan tai myöskin sanasutkaukselle. Kaikki alkoivat nauraa.

– Teidän sanaleikkinne on ilkeä, sangen terävä, mutta väärä, – sanoi Anna Pavlovna, häristäen kurttuisella sormellaan. – Me emme käy sotaa pour le Roi de Prusse , vaan oikeuden periaatteiden tähden. Ah, miten hän on ilkeä, tuo ruhtinas Hippolyt!

Keskustelu hyrisi kaiken iltaa, ja erittäin innokkaasti puheltiin valtiollisista uutisista. Lopulla iltaa kiihtyi keskustelu kuumimmilleen, kun tuli puhe keisarin suomista armon osoituksista.

– Saihan NN viime vuonna muotokuvalla varustetun nuuskarasian, – sanoi l'homme à l'esprit profond , – miksei SS voi saada samaa lahjaa?

– Suokaa anteeksi, keisarin kuvalla varustettu nuuskarasia on palkinto, muttei kunnian osoitus – sanoi valtiomies, – mieluummin sanoisin lahja.

– On ollut ennenkin esimerkkejä, mainitsen vain Schwarzenbergin.

– Mahdotonta, – intti eräs toinen.

– Lyökäämme veikka. Ritarinauha on toista… Kun kaikki olivat nousseet paikoiltaan lähteäkseen kotiinsa, kääntyi taas Helena, joka illan kuluessa oli puhunut sangen vähän, Borikseen, pyytäen häntä mielittelevän käskevästi luokseen tiistaina.

– Tulonne on välttämätön, – sanoi Helena hymyillen ja vilkasi Anna Pavlovnaan, joka myöskin, hymyillen tuota surunvoittoista hymyään, joka aina liittyi hänen sanoihinsa, kun mainittiin hänen korkean suojelijattarensa nimi, vahvisti Helenan toivomuksen.

Boriksen puhuessa Preussin armeijan tilasta, oli yhtäkkiä Helenan päähän pistänyt, että hänen välttämäti täytyi tavata tämä nuori mies kahden kesken. Hän aivan kuin lupasi tiistaina Borikselle selittää tämän tapaamisen välttämättömyyden.

Saavuttuaan sitten tiistai-iltana Helenan komeaan vierashuoneeseen, ei Borikselle selitettykään hänen käyntinsä välttämättömyyttä. Siellä oli muitakin vieraita, ja kreivitär puheli hänen kanssaan vain ohimennen, ja vasta kun Boris lähteissään kumartui suutelemaan hänen kättään, sanoi Helena kuiskaten hänelle kumman vakavana: Venez demain diner … le soir. Il faut que vous veniez… Venez . 24 24 Tulkaa huomenna päivälliselle … illalla. Tulkaa välttämäti … Tulkaa.

Koko oleskelunsa ajan Pietarissa oli Boris läheinen henkilö kreivitär Besuhovin talossa.

Sota syttyi, ja sen verilaineet lähenivät yhä Venäjän rajoja. Kaikkialla sadateltiin ihmiskunnan vihollista, Bonapartea; maaseudulta koottiin sotilaita ja rekryyttejä, ja sotanäyttämöltä saapui ristiriitaisia tietoja, valheellisia, kuten tavallisesti, ja siksipä niitä erilailla selitettiinkin.

Vanhan ruhtinas Bolkonskin, ruhtinas Andrein ja ruhtinatar Marian elämässä oli tapahtunut paljon muutoksia sitten vuoden 1805.

Vuonna 1806 oli vanha ruhtinas nimitetty erään maanpuolustuspiirin ylipäälliköksi. Tällaisia puolustuspiirejä oli perustettu kaikkiaan 8 Venäjän eri kulmille. Näihin aikoihin oli vanha ruhtinas käynyt sangen raihnaiseksi, erittäinkin sen johdosta, että oli luullut poikansa kuolleeksi, mutta siitä huolimatta piti hän velvollisuutenaan ryhtyä ylipäällikön toimeen, johon itse keisari oli hänet nimittänyt. Ja tämä uudelleen alkava toimeliaisuus herätti hänet uudelleen elämään ja antoi hänelle uusia voimia. Hän oli alati matkoilla kolmessa hänen piiriinsä kuuluvassa läänissä, hän oli pikkumaisuuteen saakka tarkka velvollisuuksiensa täyttämisessä, julmuuteen saakka ankara valtansa alaisille, ja otti itse selvän pienimmistäkin yksityisseikoista. Ruhtinatar Maria ei enää käynyt laskuoppi-tunneillaan, mutta pikku ruhtinas Nikolain (kuten vanha ruhtinas nimitti pojanpoikaansa) ja imettäjän seurassa kävi hän sentään vielä isänsä työhuoneessa joka aamu, kun vaan isä sattui olemaan kotosalla. Piskuinen ruhtinas Nikolai asui imettäjättärensä ja hoitajattarensa Savishnan kanssa äiti vainajansa suojissa, ja siellä oleskeli ruhtinatar Mariakin suurimman osan ajastaan ja koetti voimainsa mukaan olla äidin asemassa orpo rukalle. Neiti Bouriennekin näytti intohimoisesti rakastavan pienokaista, ja usein täytyi ruhtinatar Marian uhrautuen luovuttaa pikku enkeli (kuten hän nimitti veljensä poikaa), ystävättärensä hoidettavaksi, joka sydämestään nautti pojan kanssa leikkiessään.

Lisijagorin kirkon alttarin viereen oli rakennettu kappeli pikku ruhtinatar vainajan haudalle, ja kappeliin oli pystytetty Italiasta tuotettu marmorinen enkelin kuva, joka siivet levällään valmistautui kohoutumaan taivaaseen. Enkelin ylähuuli oli hieman kohollaan, aivan kuin hymyyn valmiina, ja kerran kun ruhtinas Andrei ja ruhtinatar Maria palasivat kotiin kappelista, tunnustivat he toisilleen, että enkelin kasvot heidän mielestään kummasti muistuttavat vainajan kasvoja. Mutta eräs seikka, josta ruhtinas Andrei ei maininnut edes sisarelleen, oli vielä kummallisempi: Hän oli enkelin ilmeestä lukevinaan nuo samaiset lempeän nuhtelevat sanat, jotka olivat olleet vainajan kasvoilla: "Ah, miksi olette tämän minulle tehneet?"…

Pian ruhtinas Andrein kotiin tulon jälkeen määräsi vanha ruhtinas poikansa perintö-osaksi Bogutsharovan suuren maatilan, joka sijaitsi 40 virstan matkalla Lisijagorista. Ruhtinas Andrei suostui isän määräykseen, sillä liittyihän Lisijagoriin hänelle niin ikäviä muistoja, ja kun hän usein tunsi vaivoin kestävänsä isän luonteen omituisuuksia ja tarvitsi toipuakseen ennen kaikkea yksinäisyyttä ja rauhaa, niin järjesti hän elämänsä uudessa kodissaan paraan mukaan, eikä sieltä usein minnekään poistunutkaan.