Leo Tolstoy - Sota ja rauha II

– Ja vihdoin, puhtaan sydämen tunnustukseksi pyydän teidän ilmaisemaan minulle suurimman intohimonne, – sanoi tämä.

– Intohimoni! – Niitä minulla on ollut niin paljon, – Pierre sanoi.

– Sen himon, joka enemmän kuin toiset on pakoittanut teidät horjahtelemaan hyveen poluilta, – sanoi vapaamuurari.

Pierre vaikeni epäröiden.

"Viinikö? Ylönsyöminen? Joutilaisuus? Laiskuus? Kiivaus? Häijyys? Naiset?" – luetteli hän paheitaan, ajatuksissaan kutakin punniten ja tietämättä, mille antaisi etusijan.

– Naiset, – Pierre lausui hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

Vapaamuurari ei hievahtanutkaan ja oli pitkän aikaa puhumatta tämän vastauksen kuultuaan. Vihdoin siirtyi hän Pierren luo, otti pöydällä olevan liinan ja sitoi hänen silmänsä.

– Viimeisen kerran sanon teille; kääntäkää kaikki huomionne itseenne, pankaa tunteenne kahleihin, älkääkä etsikö autuutta intohimoissa, vaan sydämessänne. Autuuden lähde ei ole ulkopuolella meitä, vaan sisässämme…

Pierre tunsi jo itsessään tämän virkistävän autuuden lähteen, joka nyt riemulla ja hartaudella kokonaan täytti hänen sielunsa.

Pian tämän jälkeen saapui pimeään kappeliin Pierreä noutamaan, ei enää äskeinen ritori, vaan toimitsija Villarski, jonka Pierre tunsi äänestä. Uusiin kysymyksiin hänen aikeensa lujuudesta Pierre vastasi: "Kyllä, kyllä, suostun", – ja kasvot loistavina lapsellisesta hymystä, lihava rinta avoinna, epätasaisesti ja arasti astellen, toisessa jalassa saapas, toisessa tohveli, läksi Pierre eteenpäin Villarskin asettama miekka paljaalla rinnallaan. Huoneesta lähdettiin häntä viemään käytäviä pitkin, kuljettiin milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, ja lopulta saatettiin hänet kokoushuoneen ovelle. Villarski yskähti, hänelle vastattiin vapaamuurarin tavallisilla vasaran koputuksilla, ovi heidän edessään avautui. Joku kyseli häneltä bassoäänellä (Pierren silmät olivat yhä peitetyt) kuka hän on, missä ja koska syntynyt? j.n.e. Sitten alettiin häntä taas viedä jonnekin, silmiä siteestä päästämättä, ja käydessä puhuttiin hänelle vertauskuvissa hänen vaelluksensa vaivoista, pyhästä ystävyydestä, iankaikkisesta maailman Luojasta, miehuullisuudesta, jolla hänen piti kestää vaivat ja vaarat. Tämän kulun kestäessä Pierre huomasi, että häntä kutsuttiin milloin etsijäksi , milloin ikävöiväksi , milloin vaatijaksi ja aina kolkutettiin eri tavalla vasaroilla tai miekoilla. Kun hänet oli kuljetettu jonkin esineen luo, hän huomasi, että tapahtui hämminkiä ja sekaannusta hänen taluttajainsa joukossa. Hän kuuli, miten kuiskaamalla riideltiin hänen ympärillään, ja miten eräs kiven kovaan intti, että hänet oli kuljetettava jonkin maton poikki. Tämän jälkeen otettiin hänen oikea kätensä ja asetettiin jollekin esineelle, vasemmalla käskettiin hänen kiinnittää harppi vasempaan rintaansa ja käskettiin hänen, toistamalla toisen lukemat sanat, tehdä uskollisuusvala veljeskunnan laeille. Sitten sammutettiin kynttilät ja sytytettiin väkiviinalamppu, kuten Pierre hajusta tunsi, ja sanottiin että hän saa nähdä pienen valon. Side poistettiin silmiltä, ja Pierre näki kuin unessa väkiviinaliekin heikossa valossa muutamia ihmisiä, jotka, samallaiset esiliinat vyöllä kuin ritorillakin, seisoivat hänen edessään, pitäen koholla hänen rintaansa suunnatuita miekkoja. Heidän keskellään seisoi mies, yllä valkea, vereen tahriitunut paita. Tämän nähtyään Pierre rinnoin liikahti eteenpäin, kohti miekkoja, haluten niihin syöksyä. Mutta miekat väistyivät hänestä, ja heti pantiin taas side hänen silmilleen.

– Nyt sinä näit pienen valon, – sanoi hänelle ääni. Sitten sytytettiin jälleen kynttilät, sanottiin että hänen täytyi nähdä täydellinen valo, otettiin taas side silmiltä, ja samalla toistakymmentä ääntä äkkiä lausui: sic transit gloria mundi . 12 12 Näin häviää maailman kunnia.

Pierre alkoi vähitellen tointua ja selvemmin nähdä huoneen, jossa hän oli, ja siinä olevat ihmiset. Pitkän, mustalla peitetyn pöydän ääressä istui arviolta kaksitoista miestä, kaikki puettuina samallaisiin pukuihin kuin nekin, jotka Pierre oli ennen nähnyt. Muutamat olivat hänelle tuttuja Pietarin seurapiireistä. Puheenjohtajan paikalla istui tuntematon nuori mies erikoinen risti kaulalla. Oikealla istui italialainen abotti, jonka Pierre kaksi vuotta sitten oli nähnyt Anna Pavlovnan luona. Vielä oli siellä eräs sangen arvokas, ylhäinen virkamies ja muuan sveitsiläinen kotiopettaja, joka ennen oli palvellut Kuragineilla. Kaikki olivat juhlallisen vakavat ja kuuntelivat vaiti ollen puheenjohtajaa, jolla oli kädessä vasara. Seinään oli tehty palava tähti, pöydän toisella puolella oli pieni erilaisilla kuvioilla koristettu matto, toisella oli jokin alttarin tapainen raamattuineen ja pääkalloineen. Pöydän ympärillä oli 7 suurta kynttiläjalkaa, jotenkin samallaisia kuin kirkoissa käytetyt. Kaksi veljistä vei Pierren alttarin luo, asetti hänen jalkansa suorakulmaiseen asentoon ja käski hänen laskeutua pitkälleen selittäen, että hän täten heittäytyy temppelin porteille.

– Hänen pitää ensin saada lapio, – sanoi kuiskaten muuan veli.

– Ah! olkaahan, älkää sekoittako, – sanoi toinen.

Pierre katseli ympärilleen ällistyneillä, lyhytnäköisillä silmillään, tottelematta käskyä, ja äkkiä valtasi hänet epäilys. "Missä olen? Mitä teen? Eikö minusta tehdä pilkkaa? Enkö sittemmin häpeä tätä muistellessani?" Mutta tämä epäilys kesti vain silmänräpäyksen. Pierre katseli häntä ympäröivien henkilöiden vakavia kasvoja, muisti kaikki, mitä hän jo oli läpikäynyt ja ymmärsi, ettei puolitiehen voi pysähtyä. Hän kauhistui epäluuloaan ja saadakseen takaisin entisen hartauden tunteen laskeutui temppelin ovelle. Ja tosiaan valtasi hänet vielä entistä voimakkaampi hartauden tunne. Kun hän oli siinä jonkun aikaa maannut, käskettiin hänen nousta ja puettiin hänen ylleen samallainen valkea nahkaesiliina kuin oli muillakin, annettiin hänelle lapio käteen ja kolme paria hansikkaita, ja nyt kääntyi suurmestari häneen. Suurmestari kehoitti häntä huolehtimaan, ettei mikään tahraisi tämän esiliinan valkeutta, esiliinan, joka kuvasi lujuutta ja puhtautta, sitten puhui hän arvoituksenalaisesta lapiosta, jolla hän kehoitti Pierreä puhdistamaan sydämensä paheista ja suopeasti tasoittamaan lähimäistensä sydämiä. Ensimäisistä miesten hansikkaista hän sanoi, ettei Pierre niiden merkitystä voi tietää, vaan on hänen ne säilytettävä, toisista miesten hansikkaista hän sanoi, että Pierren piti ne panna käsiinsä kokouksiin ja vihdoin kolmansista, naisten hansikkaista hän lausui: "Rakas veli, nämäkin naisen hansikkaat kuuluvat teille. Antakaa ne sille naiselle, jonka paraimmaksi katsotte. Tällä lahjalla vakuutatte sydämenne puhtautta sille, jonka valitsette itsellenne ansiokkaaksi muurarittareksi." Ja oltuaan hetken aikaa vaiti hän lisäsi: – "Mutta varo, rakas veli, etteivät kaunista nämä hansikkaat likaisia käsiä". Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan näytti suurmestari Pierren mielestä hämmentyneen. Pierre joutui vielä enemmän hämilleen, punehtui kyyneliin saakka, niinkuin lapset punehtuvat, alkoi levottomasti katsella ympärilleen, ja syntyi kiusallinen hiljaisuus.

Tämän hiljaisuuden keskeytti eräs veljistä, joka vieden Pierren matolle, alkoi vihosta lukea hänelle selityksiä kaikista maton kuvioista: auringosta, kuusta, vasarasta; lyijyluodista, lapiosta, möhkäle- ja kuutiokivestä, pylväästä, kolmesta ikkunasta j.n.e. Sitten määrättiin Pierrelle paikka, näytettiin hänelle veljeskunnan tuntomerkit, ilmaistiin tunnussana ja käskettiin lopuksi istumaan. Suurmestari alkoi lukea ohjesääntöjä. Säännöt olivat sangen pitkät, eikä Pierre ilon, liikutuksen ja häpeän vuoksi kyennyt ymmärtämään mitä luettiin. Hän tajusi vain viimeiset sanat, jotka painuivat hänen muistiinsa.