Leo Tolstoy - Sota ja rauha II

"Pyhäköissämme emme tiedä muita portaita", – luki suurmestari, – "paitsi ne, jotka ovat hyveen ja paheen välillä. Varo tekemästä minkäänlaista erotusta, joka rikkoo yhdenvertaisuuden. Riennä apuun veljelle kuka hyvänsä hän onkin, ojenna harhailevia, nosta lankeavia äläkä koskaan haudo pahoja aikeita tai vihaa veljeä kohtaan. Ole nöyrä ja kohtelias. Herätä jokaisessa sydämessä hyveen tuli. Ja'a onni lähimäistesi kanssa, älköönkä koskaan kateutta syntykö tästä puhtaasta nautinnosta. Anna anteeksi vihollisellesi, älä hänelle kosta, paitsi tietysti hyvää tekemällä. Täytettyäsi näin korkeimman lain, sinä löydät muinaisen, sinulta hukkaan menneen suuruuden jäljet."

Hän lopetti ja noustuaan syleili ja suuteli Pierreä. Ilon kyyneleet silmissä katseli Pierre ympärilleen tietämättä, mitä vastaisi onnen toivotuksiin ja uusille tuttavilleen, jotka hänet ympäröivät. Hän ei hyväksynyt mitään tuttavuuksia; kaikkia ihmisiä hän piti ainoastaan veljinään, joiden kera kärsimättömyydestä palaen halusi ryhtyä työhön.

Suurmestari koputti vasaralla, kaikki istuutuivat paikoilleen ja eräs luki saarnan nöyryyden tarpeellisuudesta.

Suurmestari ehdotti, että täytettäisi viimeinen velvollisuus, ja arvokas, ylhäinen virkamies, jota kutsuttiin almujen kerääjäksi, alkoi kiertää veljestä veljeen. Pierreä halutti merkitä almulistalle kaikki mukanansa olevat rahat, mutta hän pelkäsi osottavansa tällä ylpeyttä ja kirjoitti vain niin paljon kuin muutkin.

Istunto päättyi ja kotimatkalla näytti Pierrestä kuin olisi hän palannut joltakin kaukaiselta matkalta, jolla oli viettänyt kymmeniä vuosia, muuttunut perinpohjin ja luopunut entisistä elämäntavoistaan ja tottumuksistaan.

Seuraavana päivänä veljeskuntaan ottamisensa jälkeen Pierre istui kotona lukien ja koettaen perusteellisesti saada selville sen neliön merkitystä, jonka yksi sivu kuvasi Jumalaa, toinen siveys- ja kolmas luonnonlakeja sekä neljäs kaikkea sekaisin. Tuon tuostakin irtaantui hän ajattelemasta kirjaa ja neliötä ja muodosteli mielikuvituksessaan uuden elämän suunnitelmaa. Eilen oli hänelle veljeskunnassa sanottu, että hallitsijan kuuluviin oli ehtinyt huhu kaksintaistelusta ja että Pierren olisi viisainta jättää Pietari. Pierre päättikin matkustaa eteläisille tiloilleen ja toimia siellä talonpoikiensa hyväksi. Hän paraillaan riemumielin ajatteli tätä uutta elämää, kun odottamatta astui huoneeseen ruhtinas Vasili.

– Ystäväni, mitä olet tehnyt Moskovassa? Miksi jouduit riitaan Helenan kanssa, rakkaani? Olet hairahtunut, – puheli ruhtinas Vasili astuessaan huoneeseen. – Olen saanut kaikki tietää, voin sinulle sanoa varmaan, että Helena on edessäsi viaton kuin Kristus juutalaisten edessä.

Pierre tahtoi vastata, mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet.

– Ja miksi et kääntynyt suoraan ja yksinkertaisesti minun puoleeni kuin ystävän? Tiedän kaikki, ymmärrän kaikki, – sanoi hän, – käyttäydyit kuin sopiikin miehen, jolla on herkkä kunniantunto, mutta ehkä liian hätäisesti, mutta tätä emme tuomitse. Mutta muista, millaiseen asemaan saatat hänet ja minut koko seurapiirin silmissä, niin ja vieläpä hovinkin, – lisäsi hän alentaen ääntään. – Helena asuu Moskovassa, sinä täällä. Tiedä, rakkaani, – hän veti hänet kädestä istumaan, – tässä on joku väärinkäsitys; luullakseni tunnet sen itsekin, Kirjoita heti minun kanssani kirje, ja hän saapuu tänne, kaikki selviää, ja sen sanon sinulle, voit hyvin helposti tämän kärsiä, rakkaani.

Ruhtinas Vasili katsahti kehoittavasti Pierreen.

– Luotettavista lähteistä olen kuullut, että leskikeisarinna alusta alkain mielenkiinnolla on seurannut tätä juttua. Tiedäthän, hän on hyvin suosiollinen Helenalle.

Jonkun kerran oli Pierre aikonut avata suunsa, mutta toisaalta ei ruhtinas Vasili antanut tähän aikaa ja toisaalta Pierre itse pelkäsi ruveta puhumaan niin päättävän kieltävästi ja myöntymättömästi kuin hän kumminkin lujasti oli päättänyt vastata apelleen. Sitä paitsi muistuivat hänen mieleensä vapaamuurarien sääntöjen sanat: "ole nöyrä ja kohtelias". Hän rypisteli kasvojaan, punehtui, nousi ja istuutui, taistellen sielussaan elämänsä vaikeinta taistelua – pitikö hänen sanoa ikävyyksiä, sanoa toista kuin tuo mies odotti, olipa hän ken tahansa. Hän oli niin tottunut tottelemaan ruhtinas Vasilin leväperäisen itsetietoista ääntä, että hän nytkin tunsi olevansa voimaton sitä vastustamaan; mutta hän tunsi myös, että siitä, mitä hän ensi hetkenä sanoo, riippuu hänen koko vastainen kohtalonsa: lähteekö hän kulkemaan vanhaa, entistä polkua, vaiko tuota uutta, jonka niin houkuttelevana vapaamuurarit olivat hänelle näyttäneet, ja jolla hän lujasti uskoi löytävänsä syntymisen uuteen elämään.

– No, rakkaani, – sanoi ruhtinas Vasili leikkisästi, sanoppa minulle: "suostun", ja minä kirjoitan hänelle omassa nimessäni, ja mepä vedämme ison apajan.

Mutta ruhtinas Vasili ei ennättänyt lausua sukkeluuttaan loppuun, kun Pierre, kasvot raivosta vääntyneinä, jolloin hän muistutti isäänsä, seuralaisensa silmiin katsomatta, kuiskaten lausui:

– Ruhtinas, en ole käskenyt teitä luokseni, poistukaa, olkaa hyvä, poistukaa! – Hän hypähti ylös ja avasi hänelle oven. – Menkää nyt, – hän toisti itseään uskomatta ja oli iloinen nähdessään hämmentymisen ja pelon ilmeen ruhtinas Vasilin kasvoilla.

– Mikä sinun on? Oletko sairas?

– Menkää! – lausui vielä kerran vapiseva ääni. Ja ruhtinas Vasilin oli lähteminen tiehensä, saamatta minkäänlaista selvyyttä.

Viikon kuluttua, jätettyään hyvästi uudet vapaamuurari-ystävänsä ja jätettyään heille suuria summia almuihin, läksi Pierre maatiloilleen. Hänen uudet veljensä antoivat hänelle kirjeitä Kieviin ja Odessaan, sikäläisille vapaamuurareille vietäviksi ja lupasivat kirjoittaa Pierrelle ja ohjata häntä uudella toimialallaan.

Pierren ja Dolohovin jutun annettiin painua, ja huolimatta hallitsijan silloisesta ankaruudesta kaksintaisteluja kohtaan, ei kumpikaan taistelija eivätkä heidän sekundanttinsa joutuneet kärsimään. Mutta tieto kaksintaistelusta, jota Pierren ja hänen vaimonsa välinen eripuraisuus vahvisti, levisi yleisöön. Pierre, jota oli kohdeltu halveksuvasti, suojelevasti, silloin kun hän oli avioton poika ja jota oli imarreltu ja ylistelty silloin kun hän oli ollut Venäjän keisarikunnan parhaita sulhasmiehiä, kadotti paljon seurapiirien suosiota naimisiin mentyään, kun tyttärillä ja äideillä ei ollut häneltä mitään odotettavana, ja näin tapahtui sitä suuremmalla syyllä, kun hän ei osannut eikä halunnut etsiä seurapiirein mielisuosiota. Nyt syytettiin häntä yksin siitä, mitä tapahtunut oli, sanottiin että hän on mustasukkainen viiriöpää, samallaisten verenhimoisten raivon puuskien vallassa kuin isänsäkin. Ja kun Pierren lähdön jälkeen Helena palasi Pietariin, ottivat kaikki tuttavat hänet vastaan ilomielin, vieläpä tavalla, joka vivahti kunnioitukseen, omistaen tämän kunnioituksensa erityisesti hänen onnettomalle kohtalolleen. Kun keskustelu kääntyi hänen mieheensä, muuttui Helena arvokkaan näköiseksi. Tämän vakavan ilmeen merkitystä hän ei tosin käsittänyt, mutta hänelle ominaisella käytöstavan joustavuudella oli hän sen itselleen omistanut. Tämä ilme sanoi, että hän oli päättänyt valittamatta kantaa onnettomuutensa, ja että hänen miehensä oli Jumalan hänelle lähettämä risti. Avomielisemmin lausui ruhtinas Vasili mielipiteensä. Hän kohautti hartioitaan, kun tuli puhe Pierrestä, ja osoittaen otsaansa sanoi:

– Un cerveau fêlé – je le disais toujours . 13 13 Hieman hassahtanut, sen olen aina sanonut.