Leo Tolstoy - Sota ja rauha II

Hän herkesi puhumasta ja oli kauvan vaiti. Pierre ei voinut eikä tahtonutkaan katkaista äänettömyyttä.

Hän on olemassa, mutta vaikea on Hänet käsittää, – alkoi vapaamuurari taas puhua, katsoen suoraan eteensä ja käännellen kirjan lehtiä vapisevilla käsillään, joita mielenliikutuksesta ei saattanut pitää paikoillaan. – Jos Hän olisi ihminen, jonka olemassa olosta olisit epätietoinen, niin tarttuisin tuon miehen käteen, toisin hänet luoksesi ja näyttäisin sinulle. Mutta miten minä kuolevainen vaivanen saatan näyttää Hänen koko mahtavuutensa, koko iäisyytensä, koko hurskautensa sokealle tai sille, ken sulkee silmänsä, jottei Häntä näkisi eikä käsittäisi, ja jottei näkisi eikä käsittäisi omaa kehnouttaan ja saastaisuuttaan? – Hän vaikeni hetkeksi. – Ken olet? Mitä olet? Kuvittelet olevasi viisas sentähden että osasit lausua nuo herjaavat sanat, – jatkoi hän synkän pilkallisesti, – mutta todellisuudessa olet tyhmempi ja järjettömämpi kuin pieni lapsi, joka leikitellessään kellon rattailla sanoisi, ettei hän usko kellon tekijään sentähden vain, ettei hän käsitä kellon tarkoitusta. Vaikea on Hänet tuntea… Vuosisatoja, kanta-isästämme Aatamista näihin päiviin saakka, olemme pyrkineet tähän tuntemiseen, mutta silti olemme saavuttamattoman kaukana päämäärästämme; mutta tämä todistaa vain meidän heikkouttamme ja Hänen suuruuttaan.

Sydän kurkussa, loistavin silmin katsellen vapaamuurariin, kuunteli Pierre vieraan puhetta; hän ei puhujaa keskeyttänyt, ei mitään kysellyt, mutta hän uskoi täysin sydämin vieraan sanoihin. Uskoiko hän sitten vapaamuurarin järkeviin todistuksiin, vai uskoiko hän, kuten lapset, hänen sydämelliseen, vakuuttavaan puhetapaansa, tai hänen äänensä värinään, joka toisinaan oli katkaista häneltä puheen, vai uskoiko hän noihin vanhuksen loistaviin silmiin, jotka olivat vanhentuneet samassa vakaumuksessa, vai herättivätkö hänessä uskoa vapaamuurarin koko olennosta uhkuva rauhallisuus, varmuus ja tietoisuus elämän tarkoituksesta, joita hän omaan saamattomuuteensa ja toivottomuuteensa verratessaan suuresti ihmetteli, – joka tapauksessa hän tahtoi sydämensä pohjasta uskoa ja uskoikin, ja hän tunsi sydämensä täyttyvän rauhoittavasta riemusta, tunsi nuortuvansa ja palaavansa uudelleen elämään.

– Häntä ei käsitetä järjellä, vaan elämällä, – sanoi vapaamuurari.

– En käsitä, – sanoi Pierre, tuntien kauhukseen, miten epäilys taas hiipi hänen sydämeensä. Hän pelkäsi matkustajan todistelujen sekavuutta ja heikkoutta, hän pelkäsi menettävänsä uskonsa häneen. – En ymmärrä, – hän sanoi, – miten ihmisjärki ei käsittäisi sitä, mistä puhuitte.

Vapaamuurari hymähti isällisen lempeästi.

– Korkein viisaus ja totuus ovat kuin puhtain taivaitten utu, jota niin halajamme vetää keuhkoihimme. Voinko minä, saastainen astia, täyttyä tästä puhtaasta udusta ja arvostella sen puhtautta? Ainoastaan itse sisäisesti puhdistumalla saatan johonkin määrin puhdistaa hengittämäni udun.

– Niin, niin, niinhän se on! – sanoi Pierre iloisena.

Korkein viisaus ei perustu ainoastaan järkeen eikä niihin maallisiin tieteisiin, historiaan, fysiikkaan ja kemiaan, jotka ovat järkeistietoisuuden perustana. Korkein viisaus on yksi, ja siinä on ainoastaan yksi tiede – kaikkeuden tiede, tiede, joka selvittää luomistyön ja ihmisen aseman tässä luomistyössä. Omistaaksemme tuon tieteen täytyy meidän puhdistaa ja uusia sisäinen ihmisemme, ja siksipä onkin ensin uskottava ja tultava täydelliseksi ja sitten vasta hankittava tietoja. Ja näiden päämääräin saavuttamiseksi on meidän sydämiimme vuodatettu Jumalan valo, jota kutsutaan omaksitunnoksi.

– Niin, niin, – vahvisti Pierre.

Katsahda hengen silmillä sisäistä ihmistäsi ja kysy itseltäsi, oletko itseesi tyytyväinen. Minne olet tullut järkesi avulla? Mitä oikeastaan olet? Olette nuori, rikas, viisas, sivistynyt, herraseni. Mitä olette näillä kaikilla saamillanne lahjoilla tehnyt? Oletteko tyytyväinen itseenne ja elämäänne?

– En, vihaan elämääni, – vastasi Pierre, kulmiaan yrmistäen.

– Vihaat, elä siis toisin, puhdista itsesi, ja sikäli kun puhdistut olet myös käsittävä todellisen viisauden. Katsahtakaa elämäänne, herraseni! Miten se on kulunut? Hurjissa irstailuissa ja siveettömyydessä. Saaden kaikki yhteiskunnalta ja mitään sille antamatta saitte rikkautenne. Miten olette sitä käyttänyt? Mitä olette tehnyt lähimäisenne hyväksi? Oletteko ajatellut kymmeniä tuhansia orjianne, oletteko auttanut heitä heidän ruumiillisessa ja siveellisessä hädässään? Ette. Olette käyttänyt heidän työtään viettääksenne irstasta elämää. Siinä teidän työnne. Oletteko etsinyt tilaisuutta palvellaksenne hyödyllisellä tavalla lähimmäistänne? Ette. Joutilaisuudessa olette elämänne viettänyt. Menittepä sitten naimisiin, herraseni, otitte vastuullenne nuoren naisen tukemisen ja ohjaamisen, ja mitäs teitte? Ette auttanut häntä, herraseni, löytämään totuuden tietä, vaan syöksitte hänet valheen ja onnettomuuden kuiluun. Muuan mies loukkasi teitä, te tapoitte hänet, ja puhutte, ettette Jumalaa tunne ja että vihaatte elämäänne. Siinä ei ole rahtuakaan järkeä, herraseni!

Lausuttuaan nämä sanat nojautui vapaamuurari, ikäänkuin väsyneenä pitkästä keskustelusta, jälleen sohvan selustaan ja sulki silmänsä. Pierre katseli näitä ankaria, liikkumattomia, melkein elottomia vanhuksenkasvoja ja liikutti ääneti huuliaan. Hän tahtoi sanoa: "niin, inhoittava, joutilas, irstas elämä", – mutta ei tohtinut katkaista äänettömyyttä.

Vapaamuurari yskähti käheästi vanhan miehen tavoin ja kutsui palvelijan.

– Entä hevoset? – hän kysyi, katsomatta Pierreen.

– Kyytihevoset ovat saapuneet, – vastasi palvelija. – Ettekö aio levähtää?

– En, käske valjastamaan.

"Jokohan hän lähtee ja jättää minut yksin, puhumatta asioita loppuun ja lupaamatta minulle apua?" – arveli Pierre, nousi, katsahti tuon tuostakin alta kulmain vapaamuurariin ja alkoi käyskellä pitkin huonetta. – "Niin, en ole sitä ajatellut, mutta tosiaan olen viettänyt halveksittavaa, irstasta elämää. Mutta en ole rakastanut sitä, enkä ole tahtonut sitä, mutta tämä mies tietää totuuden ja jos hän tahtoisi, voisi hän sen minulle paljastaa."

Pierre tahtoi sanoa tämän vapaamuurarille, mutta ei rohjennut. Pakattuaan tamineensa tottuneilla, vanhoilla käsillään alkoi matkustaja napittaa turkkiaan. Nämä puuhat päätettyään hän kääntyi Besuhoviin ja sanoi hänelle välinpitämättömän kohteliaalla äänellä:

– Mihin nyt suvaitsette lähteä, herraseni?

– Minäkö?.. Menen Pietariin, – vastasi Pierre lapsellisella, epävarmalla äänellä. – Kiitän teitä. Olen kaikessa kanssanne yhtä mieltä. Mutta älkää ajatelko, että olisin ollut niin huono. Sydämeni pohjasta olen halunnut olla sellainen, jollaisen tahtoisitte minun olleen; mutta koskaan en ole keneltäkään apua löytänyt… Muuten, itse ennen muita olen syypää kaikkeen. Auttakaa minua, opettakaa minua, ehkä vielä tulen…

Pierre ei voinut jatkaa; hän nuhisti nenäänsä ja kääntyi matkustajasta.

Vapaamuurari oli kauvan vaiti, nähtävästi jotakin miettien.

– Kaikkinainen apu tulee yksin Jumalalta, – hän sanoi, – mutta sen määrän apua, joka veljeskuntamme vallassa on antaa, senkin teille suon, herraseni. Kun menette Pietariin, antakaa tämä kreivi Villarskille (hän kaivoi lompakon ja kirjoitti muutamia sanoja nelitaitteiselle paperilehdelle). Yhden neuvon annan teille, jos sallitte. Saavuttuanne pääkaupunkiin, vetäytykää ensi aikoina yksinäisyyteen, itsenne tutkistelemiseen, älkääkä palatko entisen elämänne poluille. Lisäksi toivotan onnellista matkaa, herraseni, – sanoi hän huomattuaan palvelijan tulleen huoneeseen, – toivon menestystä.