Leo Tolstoy - Sota ja rauha II

Kaikki hänessä itsessään ja hänen ympärillään näytti sekavalta, järjettömältä ja vastenmieliseltä. Ja tässä kaiken ympäröivän ällättävyydessä oli Pierren mielestä jonkinlaista kiihoittavaa nautintoa.

– Rohkenen pyytää teidän jalosukuisuutenne tekemään hieman tilaa tälle vieraalle, – sanoi kievarin isäntä tullen huoneeseen matkustajan seurassa, jonka myös oli täytynyt jäädä odottamaan hevosia.

Matkustaja oli tanakka, suuriluinen vanhus, jonka kurttuinen naama oli aivan keltainen, ja jonka epämääräisen harmahtavia, loistavia silmiä varjostivat riippuvat, tuuheat, harmaat kulmakarvat.

Pierre laski jalkansa pöydältä, nousi sohvalta ja heittäytyi pitkälleen häntä varten valmistetulle vuoteelle, vilkuen silloin tällöin matkustajaan, joka synkän ja väsyneen näköisenä riisuutui palvelijansa avustamana. Matkustaja jätti ylleen nankinikankaalla päällystetyn kuluneen puoliturkin ja laihoihin, luiseviin jalkoihinsa huopasaappaat, istuutui sitten sohvalle, nojaten lyhyeksi leikatun, mahdottoman suuren, ohimoilta ylen leveän päänsä sohvan selkämystään ja katsahti Besuhoviin. Pierreä kummastutti vieraan ankara, viisas ja läpitunkeva katse. Hänen teki mieli ruveta vieraan kanssa juttusille, mutta juuri kun hänen piti ruveta puhumaan tiestä, matkustaja sulki silmänsä, asetti kurttuiset kätensä ristiin rinnalle, istui liikkumattomana ja näytti joko lepäävän tai vaipuneen syvään, rauhalliseen mietiskelyyn. Vieraan sormessa oli suuri, rautainen, pääkallolla koristettu sormus. Matkustajan palvelija oli myös kurttunaamainen, keltahipiäinen vanhus, jolla ei ollut viiksiä eikä partaa. Ajelluilta eivät hänen leukansa ja huulensa näyttäneet, varmaankaan ei niissä koskaan ollut partaa ollutkaan. Vanhus oli vielä aika ketterä ja pian kaiveli hän matkalippaasta teekojeet, valmisti pöydän ja toi sille kiehuvan teekeittiön. Kun kaikki oli valmiina, avasi matkustaja silmänsä, kaatoi itselleen lasin teetä, sitten parrattomalle palvelijalleen ja ojensi lasin hänelle. Pierre kävi rauhattomaksi, hänestä tuntui tarpeelliselta, vieläpä välttämättömältäkin ryhtyä keskusteluun vieraan kanssa.

Palvelija toi takaisin kumolleen kaadetun tyhjän lasinsa, jonka pohjalle hän oli asettanut säästyneen sokerimurun, ja kysyi, onko jotain tarvis.

– Ei mitään. Anna kirja, – sanoi matkustaja.

Palvelija toi kirjan, joka Pierrestä näytti hengelliseltä, ja vieras syventyi lukemaan. Pierre katseli häntä. Yhtäkkiä vieras taukosi lukemasta, pisti merkin lehtien väliin ja sulki kirjan. Sitten sulki hän silmänsä, nojautui sohvan selkämystään ja asettui entiseen asentoonsa. Pierre katseli yhä häntä eikä kerinnyt kääntämään hänestä katsettaan, kun matkustaja äkkiä avasi silmänsä ja suuntasi vakavan, ankaran katseensa suoraan Pierren silmiin.

Pierre tunsi hämmentyvänsä ja tahtoi välttää tuota katsetta, mutta loistavat vanhuksen silmät vetivät vastustamattomasti häntä puoleensa.

– Minulla on kunnia puhua kreivi Besuhovin kanssa, jollen erehdy, – sanoi matkustaja harvalleen ja äänekkäästi.

Pierre katseli kysyvästi lasiensa läpi matkustajaa ja oli vaiti.

– Olen kuullut teistä, – jatkoi matkustaja, – ja teitä kohdanneesta onnettomuudesta, herraseni. Tuntui kuin olisi hän erityisellä painolla lausunut sanan onnettomuus, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "niin, onnettomuus, sanokaa mitä tahansa; tiedän, että se, mitä teille Moskovassa on tapahtunut, on onnettomuus". Surkuttelen suuresti sitä, herraseni.

Pierre punastui, kohoutui istumaan vuoteelle, kumartui vanhuksen puoleen ja hymyili luonnottoman arasti.

– En ole uteliaisuudesta ottanut tätä puheeksi, herraseni, syyni ovat paljoa tärkeämmät.

Hän vaikeni hetkeksi, tarkastellen yhä Pierreä, siirrältihe hieman sohvalla, aivan kuin pyytäen tällä siirtymisellään Pierreä istumaan viereensä. Pierrestä tuntui ikävältä ryhtyä keskustelemaan tämän vanhuksen kanssa, mutta tahtomattaan hän totteli vanhuksen viittausta, astui sohvan luo ja istuutui hänen viereensä.

– Te olette onneton, herraseni, – jatkoi vanhus puhettaan. – Olette nuori, minä olen vanha. Tahdon voimaini mukaan auttaa teitä.

– Ah, niin, – sanoi Pierre, luonnottomasti hymyillen. – Olen sangen kiitollinen… Mistä olette matkalla?

Matkustajan kasvojen ilme ei ollut suinkaan hyväilevä, päinvastoin kylmä ja ankara, mutta siitä huolimatta vaikuttivat sekä hänen puheensa että kasvojensa ilme vastustamattoman puoleensavetävästi Pierreen.

– Jollette jostakin syystä halua mielellänne kanssani puhella, niin sanokaa suoraan, herraseni, – huomautti vanhus.

Ja aivan odottamatta ilmeni vanhuksen kasvoille isällisen hellä hymy.

– Ah, eihän minulla, ei mitenkään, päinvastoin olen ylen iloinen tutustumisesta, – sanoi Pierre ja katsahti vielä kerran vieraan käteen. Nyt eroitti hän selvästi pääkallosormuksen, vapaamuurarien merkin.

– Suvaitkaa minun kysyä, – Pierre sanoi, – oletteko vapaamuurari?

– Olen, kuulun vapaiden muurarien veljeskuntaan, – vastasi matkustaja, tunkeutuen katseellaan yhä syvemmälle Pierren silmiin. – Ja omasta ja heidän puolestaan ojennan teille veljen käden.

– Pelkään, – sanoi Pierre, hymyillen. Vapaamuurari herätti hänessä tosin luottamusta, mutta olihan hän aina tottunut laskemaan leikkiä heidän opistaan ja uskostaan. – Pelkään, – hän toisti, – että minun on mahdoton käsittää, tai miten sanoisin, pelkään, että ajatustapani koko maailman rakenteesta on niin vastakkainen teidän käsityskannallenne, että meidän on mahdoton toisiamme ymmärtää.

– Tunnen teidän ajatustapanne, – sanoi vapaamuurari, – tuon ajatustapanne, jonka luulette olevan syvällisen ajatustyön hedelmän, mutta joka onkin vain suuren yleisön ajatustapa ja suoranainen hedelmä ylpeydestä, laiskuudesta ja tietämättömyydestä. Suokaa anteeksi, herraseni, jollen olisi tuntenut tuota ajatustapaanne, en olisi ryhtynyt kanssanne puhelemaan. Teidän ajatustapanne on surullinen erehdys.

– Aivan samoin kuin teidänkin ajatustapanne minun mielestäni, – sanoi Pierre, hymyillen hillitysti.

– En milloinkaan rohkene väittää, että tunnen totuuden, – sanoi vapaamuurari, ihmetyttäen yhä enemmän Pierreä puheensa täsmällisyydellä ja vakavuudella. Kukaan ei saata yksinään käsittää totuutta; ainoastaan kivi kiveltä, miljoonain sukupolvien yhteistyöllä, kantaisämme Aatamin ajoista näihin päiviin saakka on nousemassa se temppeli, joka on oleva kyllin arvokas Suuren Jumalan asunnoksi, – sanoi vapaamuurari ja sulki silmänsä.

– Minun täytyy teille sanoa, en usko, en … usko Jumalaan, – sanoi Pierre vaivoin ja surkeasti, tuntien välttämättömyyden lausua koko totuuden.

Vapaamuurari katsahti tarkkaavasti Pierreen ja hymähti, kuten hymähtäisi miljoonien omistaja köyhälle mierolaiselle, jos tämä hänelle kertoisi, ettei ole hänellä viittä ruplaa, joista hänen onnensa riippuu.

– Niin, ette tunne Häntä, herraseni, – sanoi vapaamuurari. – Ette voi Häntä tuntea. Ette Häntä tunne, siksi olettekin onneton.

– Niin, niin, olen onneton, – vahvisti Pierre; – mutta mitä on minun tekeminen?

– Ette tunne Häntä, herraseni, ja siksipä olettekin kovin onneton. Ette tunne Häntä, mutta Hän on täällä, Hän on minussa, Hän on minun sanoissani, Hän on sinussa, vieläpä juuri lausumissasi, herjaavissa sanoissakin! – sanoi vapaamuurari ankarin, väräjävin äänin.

Sitten hän hetkeksi vaikeni, huoahti, haluten nähtävästi rauhoittua.

– Jollei Häntä olisi olemassa, – jatkoi hän hiljaa, – niin emme tässä nyt puhuisi Hänestä, herraseni. Mistä, kenestä puhuimme? Kenen kielsit? – sanoi hän äkkiä juhlallisen ankaralla ja hallitsevalla äänellä. – Kuka on Hänet keksinyt, jollei Häntä ole olemassa? Miksi olet ruvennut olettamaan tuollaisen käsittämättömän olennon olemassaoloa? Miksi sinä ja koko maailma olette ruvenneet olettamaan, että on olemassa tuollainen järjelle käsittämätön, kaikkivoipa, ikuinen ja kaikissa ominaisuuksissaan ääretön olento?..