Aleksey Tolstoy - Ruhtinas Serebrjani - Kertomus Iivana Julman ajoilta

Jotakin epäluulon tapaista ilmaantui Iivanan silmissä.

– Miksikä mielesi niin tekisi sotia, poikani? Vai onko slobodan elämä ikävää?

– Ikävää, hallitsija.

– Miksikä niin? – kysyi Iivana, luoden terävän katseen Maksimiin.

Maljuta ei antanut pojan vastata. – Hallitsija, – hän sanoi, – hänen tekisi, näet, mieli palvella sinun armoasi. Tekisi mielensä tsaarin käsistä myöskin saada raha kultavitjoissa. Hänellä on kuuma veri. Sentähden hän pyytääkin päästä tatarilaisia ja saksalaisia vastaan.

– Ei hän sentähden pyydä päästä, – puuttui tsarevitsh puheesen, – vaan sentähden, että saisi pitää oman päänsä: en tahdo olla opritshnikkinä, siis en olekaan. Tapahtukoon minun tahtoni, eikä tsaarin tahdon mukaan!

– Kas niin vaan, – sanoi Iivana pilkallisesti: – vai sinä, Maksimushka, tahdot voittaa minut? Kas vaan, mikä sankari! Mitäpä minä kurja olisinkaan sinun rinnallasi! Mitäs, kun et enää tahdo opritshnikkinä olla, täytynee minun kai siirtää sinut tarkastajaksi!

– Oi, hallitsija! – kiirehti Maljuta sanomaan: – mihin vaan armosi tahtoo asettaa Maksimin, joka paikassa hän on valmis seuraamaan sinun käskyäsi! Mutta mene kotiin, Maksim, – on myöhäinen; sano äidillesi, ettei odota minua; meillä on vankihuoneessa tekemistä. Kolitsheveja pitää kiduttaa. Mene, Maksim, mene!

Maksim poistui. Tsaari käski kutsua Serebrjanin.

Opritsnikit toivat hänet, kädet sidottuina, ilman kauhtanaa, paidan kaulus avattuna. Ruhtinaan jälessä tuli ylipyöveli, Terjoshka, hihat käärittyinä, välkkyvä, kirves käsissä. Terjoshka tuli, kun ei tiennyt, antaako tsaari Serebrjanille anteeksi, vai tahtooko ainoastaan muuttaa rangaistuslajia.

– Tule tänne, ruhtinas! – sanoi Iivana. – Poikani olivat liiaksi kiirehtivät kanssasi. Älä siitä suutu. Heillähän on tapa sellainen: kalenteriin katsomatta, niin oitis kellot soimaan! Sitä eivät mieti, että aina ennättää ihmisen mestata, mutta kun pää on pudonnut, – ei saakkaan enää paikoilleen. Kiitos Borisille. Ilman häntä olisivat lähettäneet sinut toiseen maailmaan; myöhäistä olisi silloin ollut Homjakkia syyttää. Sanoppa, miksi hyökkäsit hänen päällensä?

– Siksi, hallitsija, että hän itse karkasi syyttömäin ihmisten kimppuun keskellä kylää. En tiennyt minä silloin, että hän on sinun palvelijasi, en siihen saakka ollut kuullut opritshninasta. Minä tein silloin palausmatkaa Litvasta Moskovaan, kun Homjak toverineen karkasi kylään ja alkoi surmata ihmisiä!

– Mutta jos olisit tiennyt heidän olevan minun palvelijoitani, olisitko silloin käynyt heidän kimppuunsa?

Tsaari katsoi terävästi Serebrjaniin. Ruhtinas mietti hetkisen.

– Olisin silloinkin, hallitsija, – hän sanoi suoraan, – en olisi uskonut, että sinun käskystäsi murhaavat!

Iivana loi ruhtinaasen synkän katseen, eikä pitkään aikaan vastannut.

Lopulta hän keskeytti äänettömyyden.

– Hyvin vastasit, Nikita! – hän sanoi, nyykäyttäen hyväksyvästi päätänsä. En sitävarten ole asettanut opritshninaa Venäjään, että palvelijani tappaisivat viattomia ihmisiä. Ne ovat asetettuina, juuri kuin hyvät koirat, varjelemaan lampaitani raatelevilta susilta, jotta Jumalan hirmuisena tuomiona voisin lausua profeetan sanoilla: tässä olen, ja ne, jotkas minulle annoit, Herra! Hyvin vastasit. Sanon koko mailman kuullen: sinä sekä Boris, te yksinänne olette minut tunteneet. Toiset eivät niin ajattele, nimittävät minua veren imijäksi, minä, vuodattaessani verta, kylven kyyneleissä! Veren näkevät kaikki, se on punanen, pistää jokaisen silmiin, mutta sydämmeni itkua ei kukaan näe, kyyneleet putoavat värittöminä sieluuni, mutta, juuri kuin palava pihka, syövät ja polttavat sitä joka päivä! (Ja näitä sanoja puhuessaan tsaari nosti ylös silmänsä syvän surun valtaamina). Niinkuin muinoin Rakel, – hän jatkoi, (ja hänen silmänsä piilottuivat otsan alle), – niinkuin muinoin Rakel itki lapsiaan, niin minä, suuri syntinen itken kavaltajoitani ja pahantekijöitä. Vastauksesi oli hyvä, Nikita. Minä annan sinulle rikoksesi anteeksi. Päästäkää hänen siteensä. Mene tiehesi, Terjoshka, sinua ei tarvita… Tahi älä, odota pikkasen!

Iivana kääntyi Homjakkiin.

– Vastaa, – hän sanoi tuimasti, – mitä te hurjaan tapaanne Medvedevkassa teitte?

Homjak katsahti kieroon Terjoshkaan, sitten Serebrjaniin, kynsi sitten korvallistaan.

– Ärsytimme pikkasen talonpoikia! – vastasi hän puolittain viekkaasti ja röyhkeästi; – ei ole mitään syntiä salattavana; siinä olemme rikkoneet, että ahdistimme niitä, jotka ovat sinun epäsuosiossasi. Sillä, hallitsija, kylä on bojari Morosovin!

Iivanan julma katse heltyi. Hän naurahti.

– Mitä, – hän sanoi, – oletko tyytyväinen ruhtinaan antamaan löylytykseen? Luulen sen riittävän sinulle? Oli miten oli, sinullekin annan anteeksi. Saat mennä, Terjoshka, näkyypä sattuneen sellainen päivä!

Iivanan armollinen käytös Serebrjania kohtaan herätti maalaisbojareissa mielihyvän kuiskeen. Tsaarin herkkä korva kuuli tämän kuiskeen, ja hänen epäluuloinen ymmärryksensä selitti sen omalla tavallaan. Homjakin ja Terjoshkan mentyä salista, Iivana heitti läpitunkevan katseen maalaisbojareihin.

– Älkää luulko, – sanoi hän ankarasti, – nähdessänne tuomioni, että olen ruvennut teitä pilaamaan! – Ja samassa hänen rauhattomassa sielussaan syntyi ajatus, että kenties Serebrjanikin pitää hänen laupeuttaan heikkoutena. Tällä hetkellä hän katui antaneensa hänelle anteeksi ja tahtoi parantaa virheensä.

– Kuule! – hän virkkoi, silmäillen ruhtinasta: – minä armahdin sinua tänään rehellisen sanasi tähden, enkä anteeksiantamustani peruuta. Mutta tiedä, että jos teet jonkun uuden rikoksen, rankaisen sinua vanhastakin. Silloin sinä, kun tunnossasi tunnet vääryytesi, älä yritä pakenemaan Litvaan tahi kaanin luo, kuten toiset tekevät, vaan vanno nyt minulle, että missä oletkin, sinä kaikkialla odotat sitä rangaistusta, jonka minä katson hyväksi sinulle määrätä.

– Hallitsija, sanoi Serebrjani, – henkeni on sinun kädessäsi. Piileskellä sinua, ei ole minun tapani. – Lupaan sinulle odottaa tuomiotasi enkä paeta sinun valtaasi, jos minä havaitaan johonkin rikokseen vikapääksi.

– Suutele sen vakuudeksi ristiä! – sanoi Iivana juhlallisesti, ja kohottaen rinnassaan riippuvaa siselloittua ristiä, ojensi sen Serebrjanille, vilkaisten sivulta maalaisbojareihin.

Kesken yleistä äänettömyyttä kuului kultaisten vitjain helinä, kun Iivana päästi käsistään Vapahtajan kuvan, jota Serebrjani, tehtyään ristinmerkin, oli suudellut.

– Mene nyt! – sanoi Iivana: – ja rukoile kaikkein armollisinta Kolminaisuutta ja kaikkia pyhiä, että varjelisivat sinua uudesta, vaikkapa helpostakin rikoksesta!

– Ja te, – lisäsi Iivana, katsoen maalaisbojareihin, – te, kuultuanne välipuheemme, älkää odottako uutta anteeksiantamusta Nikitalle, älkääkä luulko minun säälivän häntä, jos hän toisen kerran saa vihani syttymään!

Hankittuaan tällä tavoin ikäänkuin siveellisellä oikeudella itselleen mahdollisuuden tulevaisuudessa saada Serebrjanin valtaansa, ilmaisi Iivana kasvoissaan mielihyvää.

– Poistukaa kaikki, – hän sanoi, – jokainen toimeensa! Maalaisbojarit valvokoot lakeja ja asetuksia mutta opritshnikit, valitut vartijani ja palvelijani, muistakaat valaanne älköötkä närkästykö siitä, että tänään annoin Nikitalle anteeksi: sillä sydämessäni ei ole puolueellisuutta läheisiä eikä kaukaisia kohtaan!

Alettiin erota. Jokainen kulki kotiinsa, vieden mukanaan, mikä pelkoa, mikä surua, mikä vihaa, mikä erilaisia toiveita, mikä yksinkertaisesti pohmelon päässään. Sloboda peittyi pimeyteen, kuu nousi metsän takaa. Kauhealta näytti synkkä linna kupukattoineen, tornineen ja harjoineen. Kaukaa oli se hirviön näköinen, joka kokoonkyyristyneenä on valmis kavahtamaan pystyyn. Yksi ainoa ikkuna loisti ikäänkuin hirviön silmänä. Se oli tsaarin makuuhuone. Siellä hartaasti rukoili tsaari. Hän rukoili rauhaa pyhälle Venäjänmaalle, rukoili, että Herra antaisi hänen hävittää petoksen ja uppiniskaisuuden, sallisi hänen lopettaa hänen suurenmoisen työnsä: tehdä väkevät ja heikot yhdenkaltaisiksi, jotta Venäjällä ei toinen olisi korkeampi toistaan, jotta kaikki olisivat tasa-arvoisia, mutta hän yksinään kohoaisi yli kaikkien, kuni tammi aukealla kedolla.