Aleksey Tolstoy - Ruhtinas Serebrjani - Kertomus Iivana Julman ajoilta

Serebrjani näki paikaltaan, kuinka Vjasemski muuttui kasvoiltaan, ja kuinka hurja ilo loisti hänen piirteistään, mutta hän ei kuullut, mistä oli puhuttu ruhtinaan ja Iivana Vasiljevitshin välillä.

Jos Nikita Romanovitsh olisi aavistanut, mistä Vjasemski iloitsee, hän olisi unhottanut hallitsijan läsnäolon, siepannut seinästä terävän miekan ja halaissut Vjasemskilta rajun pään. Menettänyt olisi Nikita Romanovitsh oman päänsäkin, mutta hänet pelastivat tällä kertaa räikyvät guslit, linnan kellot ja opritsnikkien puheleminen. Ei hän saanut tietää mistä Vjasemski iloitsee.

Viimein Iivana nousi. Kaikki hovilaiset surisivat kuin mehiläiset, kun ovat tulleet häirityksi pesässään. Ken vain jaksoi, nousi jaloilleen, ja kaikki alkoivat vuorotellen lähestyä tsaaria, saadakseen häneltä kuivattuja luumuja, joita hän jakeli veljeskunnalle omista käsistään.

Silloin tunkeutui joukon läpi opritshnik, joka ei kuulunut pidoissaolijain lukuun, ja alkoi kuiskata jotakin Maljuta Skuratovin korvaan. Maljuta julmistui, ja vimma kuvastui hänen kasvoihinsa. Se ei jäänyt tsaarin terävälle silmälle salatuksi. Iivana vaati selitystä.

– Hallitsija! – huudahti Maljuta: – tavaton teko! Kavaluus, kapina sinun tsaarillista armoasi vastaan!

Kuultuaan sanan "kavaluus", tsaari kalpeni, ja hänen silmänsä alkoi säihkyä.

– Hallitsija, – jatkoi Maljuta: – taannoin lähetin Moskovan tienoille ratsaspatrullin tiedustelemaan, miten Moskovalaiset täyttävät sinun tsaarillista käskyäsi. Yhtäkkiä karkasi tuntematon bojari orjineen ratsastajaini kimppuun. Monta lyötiin kuoliaaksi ja ratsupalvelijaani kovin pahasti pideltiin. Hän on itse täällä, seisoo oven takana, kauheasti rääkättynä. Käsketkö kutsumaan tänne?

Iivana heitti silmäyksen opritshnikkeihin ja kaikkein kasvoissa näki hän vihaa ja harmia. Silloin hänen kasvoihinsa ilmaantui joku omituinen tyytyväisyyden tunne, ja hän sanoi tyynellä äänellä:

– Kutsu tänne!

Kohta joukko hajaantui, ja saliin astui Matvei Homjak, pää kääreissä.

Homjak ei ollut pessyt verta kasvoistaan, olipa sillä tahrannut sekä kääreet että vaatteensa: nähköön tsaari, kuinka hänen palvelijaansa on rääkätty!

Lähestyessään tsaaria lankesi hän maahan ja odotti polvillaan puhumisen lupaa.

Kaikki katsoivat uteliaasti Homjakkia. Tsaari katkasi ensiksi äänettömyyden.

– Kenen päälle valitat? – hän kysyi: – kuinka oli asia? Kerro järjestyksessä!

– Kenen päälle valitan, en itsekään tiedä, oikeauskoinen tsaari! Ei sanonut, koira, minulle sukunimeään. Mutta sinun tsaarilliselle armollesi vakuutan pääni kautta, että tuntematon mies on minua lyönyt.

Yleinen huomio kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Homjak jatkoi:

– Me saavuimme, hallitsija, ratsastusretkellämme Medvedevkan kylään, kun arvaamatta, tiesi mistä, ne kirotut karkasivat kimppuumme, tulla tuiskusivat kuin lumi pään päälle, pistivät ja löivät kuoliaaksi kymmenkunta miestä, loput sitoivat; mutta heidän bojarinsa, rosvo, tahtoi hirttää meidät kaikki, mutta kaksi metsäsissiä, jotka retkeltämme olimme ottaneet kiinni, käski hän vapauttaa ja päästää menemään.

Homjak vaikeni ja korjasi päässään verisiä kääreitä. Epäluuloinen nurina kulki miehestä mieheen.

Kertomus näytti uskomattomalta. Tsaari epäili.

– Kyllä, tottako sinä puhut, poikaseni? – hän sanoi, kotkan silmillään katsellen Homjakin läpi: – eiköhän pääsi ollut vähän pyörällä? Näinköhän et kähäkässä ole saanut vammoja?

– Minä olen valmis totuuden tähden suutelemaan ristiä, hallitsija; panen puheistani pääni pantiksi!

– Mutta sano, mintähden tuntematon bojari ei hirttänyt sinua?

– Lienee kenties asiaa miettinyt; ei ketään hirttänyt; antoi vaan ruoskilla suomia meidät kaikki.

Nurkumista kuului taaskin koko seurasta.

– Montako teitä oli ratsaspatrullissa?

– Viisikymmentä miestä, minä ensimäinen kuudetta!

– Mutta montako heikäläisiä oli?

– Eipä ole mitään syntiä salattavana, heikäläisiä oli pikkuista vähemmän: arviolta noin kaksikymmentä tahi kolmekymmentä miestä.

– Ja te annoitte sitoa ja suomia itsenne, kuin vanhat akat! Mikä kauhu teidät valtasi? Olivatko kätenne kuihtuneet, vai rohkeutenne siirtynyt kantapäihin? Sietääpä todellakin nauramista! Ja mikä se semmoinen bojari on: sydän päivällä hyökkäsi opritshnikkien kimppuun? Se on kerrassaan mahdotonta! Olkoon, että tahtoisivat kukistaa opritshninan, mutta näppiä polttaa! Olkoon, että minutkin tahtoisivat syödä, mutta hampaat eivät pysty! Kuule: jos tahdot, että uskoisin sinua, niin nimitä se bojari, – ellet, niin tunnusta valheesi. Jollet nimitä, etkä myönnä valhetelleesi, – niin paha sinut perii, poikaseni!

– Korkea hallitsija! – vastasi ratsupalvelija lujalla äänellä: – Jumala näkee, että puhun totta. Sinun vallassasi on rangaista minua! en pelkää kuolemata, pelkään valhetta; ja siitä taistelen vaikka koko sotajoukkoasi vastaan!

Nyt hän loi silmänsä opritshnikkeihin, ikäänkuin kutsuen heitä todistajakseen. Äkkiä hänen katseensa kohtasi Serebrjanin katsetta.

Vaikeata on kuvata mitkä tunteet Homjakin sielussa liikkuivat.

Hämmästys, epäilys ja vihdoin häijy ilo kuvastuivat hänen piirteissään.

– Hallitsija, – hän sanoi, nousten: – jos tahdot tietää, kuka hyökkäsi meidän päällemme, surmasi tovereitamme ja antoi ruoskia meitä, käske tuo bojari tuolla ilmaisemaan nimensä!

Kaikkein silmät kääntyivät Serebrjaniin. Tsaari rypisti karvattomia kulmiaan ja katseli häntä terävästi, mutta ei virkkanut sanaakaan. Nikita Romanovitsh seisoi liikkumattomana, tyynenä mutta kalpeana.

– Nikita, – sanoi viimein tsaari, vitkaan lausuen joka sanan: – tule tänne. Vastaa. Tunnetko tämän miehen?

– Tunnen hallitsija.

– Hyökkäsitkö sinä hänen ja hänen toveriensa päälle?

– Hallitsija, tämä mies tovereineen hyökkäsi itse kylän kimppuun…

Homjak keskeytti ruhtinaan. Tuhotakseen vihollisensa päätti hän olla itseään säästämättä.

– Hallitsija, – hän sanoi, – älä kuule bojaria! Hän valehtelee minusta puita heiniä, koska minä olen halpa mies, ja meidän kesken totuus ei tule ilmi; mutta käske kiduttamaan, ja silloinpa totuus meidän kesken tulee ilmi; mutta käske kuuluttamaan tovereita, tahikka käske kiduttamaan meitä molempia lujasti, ja silloin totuus meidän kesken tulee ilmi.

Serebrjani katsahti halveksivaisesti Homjakkiin. – Hallitsija, – hän sanoi: – minä en kiellä tekoani. Minä hyökkäsin tämän miehen päälle, käskin ruoskimaan hänet tovereineen, sentähden käskin…

– Kylliksi! – sanoi ankarasti Iivana Vasiljevitsh. Vastaa kysymykseeni. Tiesitkö, hyökätessäsi heidän kimppuunsa, että olivat minun opritshnikeitäni?

– En tiennyt, hallitsija.

– Mutta kun tahdoit hirttää heidät, sanoivatko sinulle?

– Sanoivat, hallitsija.

– Min tähden sitten luovuit hirttämästä heitä?

– Sentähden, hallitsija, että sinun tuomarisi ensin tutkisivat heitä.

– Miksi et heti alussa lähettänyt heidät tuomarien luokse?

Serebrjani ei löytänyt vastausta.

Tsaari loi häneen tutkistelevan katseen, ja koetti tunkeutua aivan hänen sielunsa sisimpään.

– Et sentähden, – hän sanoi, – et sentähden luopunut heitä hirttämästä, jättääksesi heidät tuomareille, vaan sentähden, että sanoivat itseään tsaarin miehiksi. Ja sinä, – jatkoi tsaari karttuvalla vihalla, – sinä tiesit, että olivat minun miehiäni, ja annoit ruoskia heitä?