Aleksey Tolstoy - Ruhtinas Serebrjani - Kertomus Iivana Julman ajoilta

– Ne ovat meidän kiikkumme, bojari, – lausui yksi heistä, osoittaen hirsipuuta: – ne näkyvät sinua miellyttävän, koska et ota niistä silmiäsi pois.

Miheitsh, joka ajoi takana, ei virkkanut mitään, vihelsi vain ja pudisti päätään.

Saavuttuaan vallin luo, ruhtinas ja hänen toverinsa astuivat alas hevosilta ja sitoivat ne paaluihin, joihin vartavasten oli ruuvattu renkaita. Tulijat menivät sitten avaraan pihaan, joka oli täynnä kerjäläisiä. Ne rukoilivat ääneen, lauloivat psalmeja ja paljastivat inhottavia haavojaan. Tsaarin hovimestari seisoi portailla ja jakeli heille Iivanan nimessä ravintoa ja rahalahjoja. Aika-ajoin käyskenteli pihassa opritshnikeita, toisia istui penkeillä ja pelasi shakkia tahi noppaa. Toiset olivat kokoontuneet piiriin ja leikkivät erästä leikkiä, heittäen rautapulttia; kovasti nauroivat, kun hävinneen moniaan kerran peräkkäin täytyi maasta kiskoa syvään lyötyä, räätikäksi sanottua vaajaa. Opritshnikkien puvut muodostivat jyrkän vastakohdan kerjäläisten ryysyille; tsaarin henkivartijat kiilsivät kullassa. Jokaisella heistä oli samettinen tahi kultakankainen, helmillä ja kalliilla kivillä koristettu patalakki, ja he kaikki näyttivät eläviltä koristeilta lumotussa linnassa, jonka kanssa muodostivat jonkunmoisen kokonaisuuden.

Yksi opritshnikeistä veti erittäinkin Serebrjanin huomion puoleensa. Se oli kahdenkymmenen vuotias nuori mies, tavattoman kaunis, mutta kasvoissaan oli vastenmielinen, julkea katsanto. Hän oli puettu rikkaammin kuin toiset, piti vasten tapaa pitkiä hiuksia, partaa ei hänellä ollut ensinkään, mutta hän osoitti liikkeissään jonkinlaista naismaista huolimattomuutta. Toverien käytös häntä kohtaan oli samoin hyvin kummallinen. He puhelivat hänen kanssaan kuten vertaisensa kanssa, eivätkä osoittaneet mitään erityistä kunnioitusta hänelle; mutta kun hän lähestyi jotakin piiriä, niin se hajaantui, ja penkillä istujat jättivät hänelle paikan. Häntä näyttiin varottavan, tahi kentiesi pelättävän. Huomattuaan Serebrjanin ja Miheitshin hän loi heihin pöyhkeän katseen, kutsui saattajat luokseen ja näytti tiedustelevan tulijain nimeä. Sitten hän tirkisti Serebrjania, hymähti nauruun ja kuiskasi jotakin tovereille. He naurahtivat myös ja erkanivat eri tahoille. Itse hän nousi portaille, nojasi kyynäspäänsä käsipuihin ja yhä katsoa tuijotti ivallisesti Nikita Romanovitshia. Äkkiä syntyi kerjäläisten kesken hälinä. Taaja lauma hyökkäsi suorastaan ruhtinaan päälle ja oli vähällä kaataa hänet jalkoihinsa. Kerjäläiset karkasivat kirkuen linnasta; kauhistus kuvautui heidän kasvoissaan. Ruhtinas kummasteli, mutta pian hän käsitti syyn yleiseen pelkoon. Tavattoman iso karhu ajoi loikaten kerjäläisiä takaa. Silmänräpäyksessä oli piha puhtaana, ja ruhtinas jäi yksin, silmä silmää vasten karhun kanssa. Pako ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Jo monasti oli Serebrjani ollut karhunpyynnillä ypöyksinään. Tämä metsästys oli hänen huvejaan. Hän jäi paikalleen, ja silloin kun karhu, korvat nujossa, tulla tuiverteli hänen tykönsä, tavoittaen häntä käpälillään, teki ruhtinas liikkeen, juuri kuin temmatakseen miekkansa tupesta. Mutta miekkaa ei ollutkaan! Hän oli unohtanut jättäneensä sen opritshnikeille ennen slobodaan tuloaan. Nuori mies, joka portailta katseli, rupesi nauraa hohottamaan. – Niin, niin! – hän sanoi: – hae miekkaasi!

Yksi isku karhun käpälästä kaasi ruhtinaan maahan, toisella olisi se ruhjonut hänen pääkallonsa, mutta ihmeekseen ruhtinas ei saanutkaan tätä toista iskua, vaan tunsi lämpimän verivirran huuhtelevan itseään.

– Nouse, bojari! – joku sanoi, ojentaen hänelle kättä.

Ruhtinas nousi ja näki noin seitsemäntoista vuoden vanhan opritshnikin, jota ei ennen ollut huomannut, veristetty miekka kädessä. Karhu makasi selällään halaistuin päin ja, liikuttaen kämmeniään, heitti henkensä hänen jalkainsa juuressa.

Opritshnikki ei näkynyt ylpeilevän voitostaan. Hänen lempeät kasvonsa ilmaisivat syvää surua. Tultuaan vakuutetuksi, ettei karhu ollut ruhtinasta ruhjonut, tahtoi hän, kiitosta odottamatta, poistua.

– Kunnon nuorukainen! – sanoi hänelle Serebrjani, – mainitse minulle sukunimesi, jotta tietäisin, kenenkä edestä rukoilen Jumalaa!

– Mitäpä sinä sukunimestäni tahdot, bojari! – vastasi opritshnikki.

– En rakasta sitä, ja vähät minusta, vaikka se vietäisiin.

Tällainen outo vastaus kummastutti Serebrjania, mutta hänen pelastajansa oli jo kadonnut.

– No, isäseni, Nikita Romanitsh, – sanoi Miheitsh pyyhkien kauhtanansa liepeillä karhun verta ruhtinaasta, – minäkös olin peloissani! Jo minä, isäseni, huusin karhulle: huu, huu! jotta jättäisi sinut ja kävisi minun kimppuuni, kun tämä uljas poika, Jumala hänelle terveyttä suokoon, halkasi siltä pääkallon. Mutta kaiken tämän on tehnyt tuo parraton tihrusilmä, joka tuolta portailta katselee, susi hänet syököön. Mutta mihin olemme joutuneet, – lisäsi Miheitsh kuiskaten! – Onko sellaista kummaa nähty, että keskellä tsaarin pihaa karhuja on päästetty kahleistaan?

Miheitshin muistutus oli paikallaan, mutta slobodassa oli omat tapansa, eikä mikään käynyt siellä tavallisessa järjestyksessä.

Tsaari rakasti petotaistelua. Muutamia karhuja syötettiin aina rautahäkeissä tätä tarvetta varten. Mutta ajottain Iivana, tahi hänen opritshnikkinsa päästivät pedot häkeistä ja revittivät niillä kansaa ja iloitsivat sen pelosta. Jos karhu teki jonkun raajarikoksi, niin palkitsi tsaari hänet rahalla. Mutta jos karhu repi jonkun kuoliaaksi, annettiin rahat hänen sukulaisilleen, ja hänen edestään käskettiin luostareissa pitämään sielumessuja, yhdessä muiden tsaarin huvin tahi tsaarin vihan uhrien edestä.

Pian tuli linnasta kaksi pöytäpalveliaa sanomaan Serebrjanille, että tsaari oli nähnyt hänet ikkunasta ja tahtoi tietää, kuka hän on. Saatettuaan tsaarin tietoon ruhtinaan nimen, pöytäpalvelijat palasivat jälleen ja sanoivat, että tsaari tiedustaa sinun terveyttäsi ja käskee sinut tänään aterioimaan hänen pöydässään.

Tämä armonosoitus ei ensinkään ilahuttanut Serebrjania. Iivana ei kenties vielä tiennyt hänen riidastaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä. Kenties tsaari myös (ja se tapahtui usein) palasi ajaksi virkaansa, teeskennellen suosiota, jotta äkillinen rangaistus kesken pitoja ja iloa näkyisi syylliselle sitä kauheammaksi. Oli miten oli, Serebrjani valmistautui kaikkeen ja luki äänettömän rukouksen.

Tämä päivä oli poikkeuksena Aleksandrovan slobodassa. Tsaari, joka valmistautui lähtemään Susdaliin toivioretkelle, oli aikaseen aamulla selittänyt syövänsä päivällistä yhdessä veljeskunnan kanssa ja käskenyt kutsua pöytään, paitsi kolmeasataa opritshnikkiä, jotka joka päivä olivat hänen seurassaan, vielä neljäsataa, niin että kaikkien kutsuttujen luku oli seitsemänsataa henkeä.

Suunnattoman suuressa salissa, johon valoa tuli kahtaalta päin, veistoksilla koristettujen pylväiden välissä seisoi pitkiä pöytiä kolmessa rivissä. Joka rivissä oli kymmenen pöytää, joka pöytä oli katettu kymmenelle hengelle. Tsaaria, tsarevitshia ja lähimmäisiä lemmikeitä varten seisoi eri pöytiä salin perässä. Vieraille oli valmistettu pitkiä, sametilla ja kultakankaalla päällystettyjä penkkejä; hallitsijalle korkea, veistetty nojatuoli, sirotettuna helmi- ja timanttikiehkuroilla. Tuolia kannatti jalkain asemasta kaksi leijonaa, mutta selkänojana oli kaksipäinen, kullattu ja maalattu kotka, siivet levällään. Keskellä salia oli suuren suuri pöytä, jonka kansi oli tehty tammisista laudoista. Lujat olivat paksut laudat, lujat sorvatut jalat, joilla pöytä lepäsi; niiden oli kannatettava kokonainen vuori hopea- ja kulta-astioita. Siinä oli sekä valettuja pesumaljoja, joita neljä miestä vaivoin nosti kalliisti koristetuista korvista, sekä raskaita kauhoja, helmillä sirottuja pikareita ja eri suuruisia siseleerattuja vateja. Siinä oli sekä karneolisia pokaleja, että kamelikurjen munista tehtyjä ruukkuja ja kullalla silattuja tarvashärän sarvia. Mutta vatien ja kauhojen välissä seisoi kummallisenmuotoisia pikareita, jotka kuvasivat karhuja, jalopeuroja, kukkoja, riikinkukkoja, kurkia, sarvikuonoja ja kamelikurkia. Ja kaikki nämä raskaat vadit, astiat, kauhat, pikarit, ammeet, pedot ja linnut olivat läjitellyt kartionmuotoiseen rakennukseen, jonka huippu melkein kosketti kattoa.