Aleksey Tolstoy - Ruhtinas Serebrjani - Kertomus Iivana Julman ajoilta

Juhlallisesti astui hovilaisten loistava joukko saliin ja sijoittui penkeille. Pöydillä ei nyt vielä ollut muita astioita kuin suolakoppa, pippurisäiliö ja etikkapullo, mutta ruokalajeista oli ainoastaan kylmää lihaa paastovoissa, suolattuja kurkkuja, luumuja ja hapanta maitoa puisissa maljoissa.

Opritshnikit istuutuivat, mutta eivät alkaneet syödä vaan odottivat hallitsijaa.

Pian tulivat palvelijat parittain saliin ja asettuivat tsaarin tuolin luokse; palveliain jälestä astuivat hovimestari ja ylimäinen hovimarsalkka.

Vihdoin torvet toitottelivat, linnan kellot alkoivat soida, ja verkkaisesti astui saliin itse tsaari, Iivana Vasiljevitsh.

Hän oli pitkä, solakka ja leveäharteinen. Pitkä, koruompeluksilla kirjailtu kultakankainen pukunsa oli pitkin saumoja ja ympäri liepeitä koristeltu helmillä ja kalliilla kivillä. Hänen kallista kaulanauhaansa koristi Vapahtajan, Jumalanäidin, apostolien ja profeetain emaljoidut kuvat. Iso siselioittu risti riippui kultavitjoista hänen kaulassaan. Punasten sahviaanisaappaiden korkeat korot olivat varustetut hopeaisilla kantaraudoilla. Kauhean muutoksen huomasi Iivanassa Nikita Romanovitsh. Säännölliset kasvot olivat yhä vielä kauniit, mutta piirteet esiintyivät terävimpinä, kotkannenä oli käynyt ikäänkuin käyremmäksi, silmät paloivat synkällä tulella ja otsalla oli kurttuja, joita ei ennen ollut. Eniten hämmästytti ruhtinasta harmaat karvat parrassa ja viiksissä. Iivana oli nyt viidenneljättä vanha, mutta näytti olevan koko joukon viidettäkymmentä. Hänen kasvojensa ilme oli tykkänään muuttunut. Siten muuttuu rakennus tulipalon jälkeen. Vielä seisovat seinät, mutta koristukset ovat karisseet, mustuneet ikkunat silmäilivät turmiota ennustaen, ja tyhjiin suojiin on paholainen ottanut asuntonsa. Kuitenkin kaikitenkin, kun Iivana katsahti suopeasti, oli hänen katseensa vielä puoleensa vetävä. Hänen hymyilynsä lumosi yksin nekin, jotka hyvin tunsivat hänet, ja jotka inhosivat hänen pahoja tekojaan. Tähän onnelliseen ulkomuotoon yhdisti Iivana tavattoman puhelahjan. Tapahtui, että vilpittömät miehet, kuunnellessaan tsaaria, tulivat vakuutetuiksi hänen kauhistavain toimenpiteidensä välttämättömyydestä ja uskoivat, niin kauan kuin hän puhui, hänen rangaistuksensa oikeiksi.

Iivanan ilmaantuessa kaikki nousivat ja kumarsivat syvään hänelle. Tsaari kulki verkkaasti pöytärivien välitse paikalleen, pysähtyi ja, heitettyään silmäyksen kokoontuneihin, kumarsi kaikille tahoille; sitten luki hän pitkän rukouksen, risti itsensä, siunasi ruoan ja laskeutui tuolille. Kaikki, paitsi yksinäistä hovimarsalkkaa ja kuusi pöytäpalvelijaa, seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Joukko palvelijoita sinipunasissa, kultasaumaisissa ja kullalla ommelluissa kauhtanoissa seisahtui tsaarin eteen, kumarsi vyötäisiin saakka, ja läksi kaksittain ruokia tuomaan. Pian he palasivat, kantaen kultasissa vadeissa kaksisataa paistettua joutsenta.

Tällä päivällinen alkoi.

Serebrjani sattui istumaan lähellä tsaarin pöytää, yhdessä maabojarien kanssa, se on sellaisten keralla, jotka eivät kuuluneet opritshninaan, mutta korkean säätynsä vuoksi katsottiin arvoisiksi tällä kertaa syömään päivällistä hallitsijan kanssa. Muutamia heistä tunsi Serebrjani ennen Litvaan lähtöänsä. Hän saattoi paikaltaan nähdä sekä itse tsaarin, että kaikki hänen pöydässään istujat.

Surulliseksi muuttui Nikita Romanovitsh, vertaillessaan sitä Iivanaa, jonka viisi vuotta takaperin oli jättänyt, tähän Iivanaan, joka nyt istui uusien lemmikkiensä piirissä. Nikita Romanovitsh kääntyi erään naapuriinsa puoleen, jonka kanssa ennen oli ollut tuttava, kysyen:

– Kuka tuo poika on, joka istuu tsaarin oikealla puolella, semmoinen kalpea ja nurpea?

– Se on tsarevitsh 12 12 Perintöruhtinas. Ivan Ivanovitsh, – vastasi bojari, ja, vilkaistuaan sivulleen, lisäsi kuiskaten: – olkoon Jumala meille armollinen! Ei hän ole tullut isoisäänsä, vaan isäänsä, ja nuoruuteensa nähden on hänen sydämensä täynnä julmuutta; ei lähde hänen hallinnostaan meille huvia!

– Mutta tuo mustasilmäinen nuori mies pöydän päässä, jolla on niin miellyttävät kasvot? Hänen muotonsa on minulle tuttu, mutta en muista missä hänet olen nähnyt.

– Sinä olet nähnyt hänet, ruhtinas, viisi vuotta sitten, henkivartijana tsaarin hovissa; vaan kauaksi on hän niistä ajoin mennyt, ja kauaksi hän vielä menee; se on Boris Fjodorovitsh Godunov, tsaarin lemmitty neuvonantaja. Näetkö, – jatkoi bojari, alentaen äänensä, näetkö hänen vieressään tuota leveäharteista, punatukkaista ihmistä, joka ei katso kehenkään, vaan ahmasee joutsenta, rypistäen kulmakarvojaan? Tiedätkö, kuka se on? Se on Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bjelski, liikanimeltään Maljuta. Hän on tsaarin sekä uskottu ystävä että pyöveli. Täällä luostarissa on hän tehty paraklisiarkiksi, Jumala sen anteeksi antakoon. Tsaari ei näy ilman häntä ottavan askeltakaan: mutta jos Boris Fjodorovitsh virkkaa sanan, niin asia ei käy Maljutan mielen mukaan, vaan niinkuin Boris sanoo! Mutta tuo nuorukainen tuolla, vallan kuin kaunis tyttö, joka tsaarille viiniä kaataa, se on Fjodor Aleksejevitsh Basmanov.

– Sekö? – kysyi Serebrjani, tuntien naismaisen nuorukaisen, jonka ulkomuoto tsaarin pihalla herätti hänen huomionsa, ja jonka odottamaton ilveily oli vähällä maksaa ruhtinaan hengen.

– Juuri hän. Ja kuinka tsaari hänestä pitää: ei näy voivan elää hänettä; mutta jos koskee jotakin asiata, keltä silloin neuvoa kysytään? Ei häneltä, vaan Borisilta.

– Niin, – sanoi Serebrjani, silmäillessään Godunovia, – nyt muistelen häntä. Eikö hän kuulunut tsaarin jousimiehiin?

– Kuului, ruhtinas. Hän oli todellakin jousimiesten joukossa. Näyttää vähäpätöiseltä viralta, miten siinä voi tehdä itsensä huomatuksi? Vain tapahtuipa kerran, että metsästämässä ollessa käytiin jousella ampumaan. Mutta siellä oli kaanin lähettiläs, Devlet-Mursa. Se kun vaan nuolen päästi jänteestä, niin kiinnittikin sen tatarilaislakkiin, joka oli asetettu riu'un nenään, noin nata askelta tsaarin teltasta. Temppu tapahtui vasta päivällisen jälkeen, ja pikari oli jo monasti pöytää kierrellyt. Nousipa siitä Ivan Vasiljevitsh ja puhuu; Tuokaa tänne kaareni, en minäkään huonommin tatarilaista tapaa. – Tatarilainempa riemastui: – Tapaahan, tsaari – taattoni, – sanoo: – minulta meni tuhathevosinen tabuni, 13 13 Hevoskarja. mutta paljonko sinulta meni? se on meidän kielellämme, mitä panet veikkaa? – Menköön Rjasanin kaupunki! – sanoi tsaari, ja toisti: Tuokaa kaareni tänne! – Boris syöksi liekalla, missä hevonen seisoi, viini selässä hyppäsi satulaan, vaan me näemme, että hevonen potkii hänen allansa, nousee takajaloilleen. Mutta äkkiä kun laskeutuu, niin purtuaan kuolaimiin läksi karkaamaan ja kaatuikin sitten Boris seljässään maahan. Neljännestunnin kuluttua palasi Boris, viine ja jänne kappaleina, kaari poikki ja nuolet sinne tänne singoiltettunina, ja Borisilla itsellään läpiä päässä. Hän hyppäsi hevosen selästä, heittäytyi tsaarin jalkoihin: – anteeksi, armollinen herrani, en voinut hillitä hevosta, viinesi olen hukannut! – Mutta tsaarista, näet, sillä välin, humala jo alkoi haihtua: – No, sanoo – tästä puoleen et enää tarvitse pitää huolta viinestäni, mutta vieraalla jousella et ammu! – Siitä päivästä Boris on kohonnut korkealle, ja katsohan, ruhtinas, kuinka kauaksi hän vielä kiipeää! Ja millainen mies, – jatkoi bojari, katsellen Godunovia, – ei hän koskaan hätiköitse ennen aikojaan, vaan aina on hän tarvittaessa paikallaan; ei oikase, ei vastusta tsaaria, käy vaan kiertopolkuaan, ei mihinkään veriseen tekoon ole sekaantunut, ei kenenkään rangaistuksessa ollut osallisena. Hänen ympärillään veri se vaan lainehtii, mutta hän on puhdas ja valkonen, kuin lapsukainen, eipä edes ole opritshninaan kirjoitettu. Tuo tuolla, – hän jatkoi, osoittaen ilkeästi hymyilevää miestä, – on Aleksei Basmanov, Fjodorin isä, mutta tuolla, vähän etempänä, on Vasili Grjasnoi, ja tuonnempana isä Levki, Tshudovon arkkimandriitta; antakoon Herra hänelle anteeksi, ei hän ole kirkon paimen, vaan maallisten himojen edistäjä!