Turgenev Ivan - Isät ja lapset
Здесь есть возможность читать онлайн «Turgenev Ivan - Isät ja lapset» — ознакомительный отрывок электронной книги совершенно бесплатно, а после прочтения отрывка купить полную версию. В некоторых случаях можно слушать аудио, скачать через торрент в формате fb2 и присутствует краткое содержание. Жанр: literature_19, Русская классическая проза, Классическая проза, на финском языке. Описание произведения, (предисловие) а так же отзывы посетителей доступны на портале библиотеки ЛибКат.
- Название:Isät ja lapset
- Автор:
- Жанр:
- Год:неизвестен
- ISBN:нет данных
- Рейтинг книги:5 / 5. Голосов: 1
-
Избранное:Добавить в избранное
- Отзывы:
-
Ваша оценка:
- 100
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
Isät ja lapset: краткое содержание, описание и аннотация
Предлагаем к чтению аннотацию, описание, краткое содержание или предисловие (зависит от того, что написал сам автор книги «Isät ja lapset»). Если вы не нашли необходимую информацию о книге — напишите в комментариях, мы постараемся отыскать её.
Isät ja lapset — читать онлайн ознакомительный отрывок
Ниже представлен текст книги, разбитый по страницам. Система сохранения места последней прочитанной страницы, позволяет с удобством читать онлайн бесплатно книгу «Isät ja lapset», без необходимости каждый раз заново искать на чём Вы остановились. Поставьте закладку, и сможете в любой момент перейти на страницу, на которой закончили чтение.
Интервал:
Закладка:
VII
Pâvel Petrôwitsh sai kasvatuksensa ensin kotona, kuten nuorempikin veli, sittemmin paashi-opistossa. Pienestä pitäin hän oli herättänyt huomiota erinomaisella kauneudellaan. Sen ohella hän oli itseensä luottava, hiukan ivallinen, jossain määrin hauskan ärtyisä: häneen täytyi mieltyä. Upseeriksi päästyään hän alkoi käydä kaikkialla. Häntä kannettiin käsillä, ja itsekin hän hemmotteli itseänsä, jopa kiekailikin, virnaili; mutta sekin oli hänessä somaa. Naiset olivat hänestä ihan pyörällä päin; miehet sanoivat häntä teeskentelijäksi ja kadehtivat häntä.
Hän eli, kuten jo on mainittu, yhdessä veljensä kanssa ja rakasti veljeänsä vilpittömästi, vaikk'ei ollut lainkaan hänen kaltaisensa. Nikolai Petrôwitsh onnahteli hiukan, kasvonpiirteet olivat hänellä heikot, miellyttävät, mutta hiukan surumieliset, silmät mustat, pienet, tukka pehmeä, ohut. Mielellään hän laiskotteli, mutta mielellään lukikin ja pelkäsi seuroja. Pâvel Petrôwitsh ei ollut yhtään iltaa kotona, oli kuuluisa rohkeudestaan ja notkeudestaan (aikoi jo panna alkuun voimisteluharjoituksiakin ylhäisen nuorison keskuudessa) ja ennätti lukea kaikkiansa viisi kuusi franskalaista kirjaa. Kahdeksannellakolmatta vuodellaan hän oli jo kapteeni; loistava elämän-ura oli hänellä edessä. Mutta äkkiä muuttui kaikki.
Siihen aikaan esiintyi Pietarin ylhäisissä piireissä silloin tällöin muuan nainen, jota yhä vieläkin muistellaan, ruhtinatar P. Hänen puolisonsa oli hienosti sivistynyt ja sievä, mutta typeränpuoleinen mies. Lapsia heillä ei ollut. Ruhtinatar se välisti läksi aivan äkkiä ulkomaille ja äkkiä taas palasi Venäjälle, viettäen yleensä varsin kummallista elämää. Häntä pidettiin kevytmielisenä kokettina; hän heittäysi kaikenlaisten huvituksien huimaan pyörteesen, tanssi uupumukseen asti, naureskeli ja laski leikkiä nuorten miesten kanssa, ottaen heitä vastaan puoli hämäräisessä vieraskamarissa, mutta öisin hän itki ja rukoili, missään lepoa löytämättä. Hamaan aamuun asti hän useinkin käveli rauhatonna huoneessaan, tuskaisesti käsiänsä väännellen, tahi istui kalpeana ja kylmänä psalttarin ääressä. Päivän valjettua hänestä jälleen kuontui ylhäisen maailman nainen, ja silloin hän ajeli jälleen seurasta toiseen, nauroi ja haastella jaaritteli, ikäänkuin pyrkien heittäymällä heittäymään kaiken sen syliin, mikä hänelle suinkin saattoi hauskuutta tuoda. Ihmeteltävä oli hänen olentonsa. Palmikko, kullan värinen ja raskaskin kuin kulta, ulottui alapuolelle polven. Kauniiksi ei häntä kumminkaan kukaan olisi sanonut: kasvoissa ei muuta kaunista ollutkaan kuin silmät, eikä edes itse silmätkään – ne olivat pienenpuoleiset ja harmaat – vaan niitten katse, nopea ja syvä, huimuuteen saakka huoleton ja alakuloisuuteen asti miettiväinen, – arvoituksen tapainen koko tuo katse. Siinä välkähteli jotain tavattoman kirkasta silloinkin kuin kieli jokelsi aivan turhanpäiväisiä. Puku oli hänellä aina hieno ja aistikas.
Pâvel Petrôwitsh kohtasi hänet baaleissa kerran, tanssi hänen kanssaan masurkan, jonka aikana ruhtinatar ei virkkanut yhtään kunnon sanaa, ja – Pâvel Petrôwitsh rakastui häneen intohimoisesti. Tottunut hän oli voittoihin, ja pääsi tarkoituksensa perille pian tässäkin, mutta voiton helppous ei laimentanut silti hänen intoansa. Päinvastoin hän kiintyi entistä tuskaisemmin, entistä lujemmin tuohon naiseen, jossa silloinkin, kun hän antautui kokonansa, oli ikäänkuin yhä vieläkin jotain taikaperäistä, saavuttamatonta, mihin ei kukaan päässyt tunkeutumaan. Mitä lie tuossa sielussa piillytkään, – ties Herra, Näytti kuin hän olisi ollut jonkinlaisten salaperäisten, hänelle itselleenkin tuntemattomain voimain vallassa. Ne leikittelivät hänen kanssaan mielin määrin: hänen pikkuinen ymmärryksensä ei osannut pitää puoliaan niitten oikkuja vastaan. Koko hänen menettelynsä oli yhtämittaista epäsuhtaisuutta. Ainoat kirjeet, jotka olisivat olleet omiansa herättämään hänen miehessään oikeutettuja epäluuloja, hän kirjoitti sellaiselle henkilölle, jota hän tuskin tunsikaan, mutta hänen rakkautensa oli surunsekaista: hän ei naureskellut eikä lasketellut leikkiä sen miehen kanssa, jonka kulloinkin oli suosikikseen valinnut, vaan kuunteli häntä, neuvottomana tuijotellen häneen. Välisti, enimmäkseen äkkiä, tämä neuvottomuus muuttui kylmäksi kauhuksi; hänen kasvojensa ilme oli silloin kuollutta ja vierasta; hän sulkeutui niinä aikoina huoneesensa, ja kamarineitsyt saattoi, pitäen korvaa avaimen reiän kohdalla, kuulla hänen pidätettyjä nyyhkytyksiänsä.
Hellistä kohtauksista palatessaan Kirsânow tunsi sydämessään monastikin tuota raastavaa, katkeraa harmia, joka seuraa lopullista epäonnistumista.
– Mitäpäs minä vielä lisää tahtoisin? – kyseli hän itseltään, mutta sydäntä vain ahdisti yhä edelleen.
Kerran hän lahjoitti ruhtinattarelle sormuksen, jonka nastakiveen oli piirretty sfinksi.
– Mikäs tuo? – kysyi ruhtinatar. – Sfinksikö?
– Niin on, – vastasi hän; – ja tämä sfinksi olette te.
– Minäkö? – kysäsi ruhtinatar, verkalleen kohottaen häneen tuon selittämättömän katseensa. – Tuo on, tiedättekö, sangen mairittelevaa, – lisäsi hän, hiukan ivallisesti myhähtäen, mutta yhä tuijottaen häneen niin kummallisesti.
Raskaalta tuntui Pâvel Petrôwitshista silloinkin kuin ruhtinatar P. häntä rakasti, mutta kun ruhtinattaren lempi laimeni, ja se tapahtui jotenkin pian, silloin hän oli vähällä menettää järkensä. Hän kärsi tuskia, oli mustasukkainen, ei antanut ruhtinattarelle rauhaa, kulki hänen jäljissään kaikkialle. Ruhtinatar kyllästyi hänen hellittämättömiin ahdistelemisiinsa ja matkusti ulkomaille. Pâvel Petrôwitsh otti eron sotapalveluksesta, huolimatta toveriensa pyynnöistä ja päällikkönsä varottelemisista, ja läksi hänen jälkeensä.
Neljän vuoden verran hän oleskeli vieraissa maissa, milloin seuraten hänen jälkiään, milloin tahallansa kadottaen hänet näkyvistään. Hän häpesi omaa itseänsä, moitti arkamaisuuttaan, mutta ei apua mistään. Tuon naisen kuva, tuo käsittämätön, melkein tympeä, mutta lumoava kuva oli liian syvälle imeytynyt hänen sieluunsa. Badenissa hän jälleen sai uudistaneeksi entiset välit ruhtinattaren kanssa; näytti kuin ei tämä vielä milloinkaan olisi rakastanut häntä niin intohimoisesti … mutta kuukauden kuluttua oli taas kaikki lopussa … tuli oli leimahtanut viimeistä kertaa ja sammui ainaiseksi. Välttämätöntä eroa aavistellessaan, Pâvel Petrôvitsh olisi tahtonut pysyä edes hänen ystävänänsä, ikäänkuin ystävyys sellaisen kanssa olisi mahdollista… Ruhtinatar läksi salaa Badenista ja kartteli häntä sen koommin lakkaamatta.
Kirsânow palasi Venäjälle, koetti ruveta elämään vanhaan tapaansa, mutta ei voinut enää päästä entisille laduille. Huumauneen lailla hän samoili paikasta toiseen. Seuroissa hän kävi yhä vieläkin, entiset ylhäisen maailmanmiehen tavat hänellä oli yhä tallella, saattoipa kerskaista parista, kolmesta uudesta voitostakin, mutta ei hän mitään erinomaista odottanut itseltään eikä muiltakaan, eikä ryhtynyt mihinkään toimiin. Hän vanheni, harmaantui. Hänelle kävi nyt välttämättömäksi istua illoin klubissa, tuntea ärtymystä, olla ikävissä, kylmäkiskoisesti kinastella naimattomien miesten seurassa, – sangen paha merkki, niinkuin tietty on. Naimisiin menoa hän ei tietysti ajatellutkaan.
Täten kului kymmenen vuotta, kului kukitta, hedelmittä ja nopeaan, hirmuisen nopeaan. Ei riennä aika missään niin joutuisasti kuin Venäjällä; vankilassa kuuluu kuluvan vieläkin nopeammin.
Klubin päivällispöydässä hän sitten kerran sai tiedon ruhtinatar P: n kuolemasta. Hän oli kuollut Parisissa, ollen jo melkein hourupäiseksi tulemaisillaan. Kirsânow nousi pöydästä ja käveli klubissa kauan aikaa huoneesta huoneesen, pysähdellen kuin kivettynyt korttipöytäin ääreen, mutta ei kumminkaan tullut kotia varhemmin kuin ennenkään. Jonkun ajan perästä hän sai omalle nimellensä osoitetun paketin; siinä oli sormus, jonka hän aikoinaan oli lahjoittanut ruhtinattarelle. Vainaja oli piirtänyt sfinksin yli ristin ja käskenyt sanoa Kirsânowille, että risti on arvoituksen selitys.
Читать дальшеИнтервал:
Закладка:
Похожие книги на «Isät ja lapset»
Представляем Вашему вниманию похожие книги на «Isät ja lapset» списком для выбора. Мы отобрали схожую по названию и смыслу литературу в надежде предоставить читателям больше вариантов отыскать новые, интересные, ещё непрочитанные произведения.
Обсуждение, отзывы о книге «Isät ja lapset» и просто собственные мнения читателей. Оставьте ваши комментарии, напишите, что Вы думаете о произведении, его смысле или главных героях. Укажите что конкретно понравилось, а что нет, и почему Вы так считаете.