Turgenev Ivan - Isät ja lapset

– Sammakoita täss'on.

– Syöttekö te niitä vai kasvatatteko?

– Kokeita varten vaan, – vastasi Bazârow tyynesti ja astui kartanoon.

– Nyt hän rupeaa niitä leikkelemään, – huomautti Pâvel Petrôwitsh.

– Principeihin mies ei usko, mutta sammakoihin uskoo.

Arkâdi loi sääliväisen katseen setäänsä. Nikolai Petrôwitsh kohautti salakähmää olkapäitään. Pâvel Petrôwitsh huomasi itsekin päästäneensä varsin kömpelön kompan ja käänsi puheen talous-asioihin ja uuteen voutiin, joka oli eilen käynyt hänelle valittamassa, että Fomâ, se päiväläinen, "puhaltelee niinkuin oikea filuuri", ja ett'ei sitä miestä pidä aisoissa enää mikään. "Semmoinen se on sakramenskattu", oli vouti muun muassa sanonut; "kaikessa on fikureerannut kelvottomasti; elää jonkun aikaa talossa ja sitten tekee kepposia ja lähtee matkoihinsa."

Bazârow palasi ja käytyänsä pöytään rupesi kiireesti juomaan teetä. Veljekset katselivat häntä ääneti: Arkâdi puolestaan silmäili vuoroin isää, vuoroin setää.

– Kävittekö kaukanakin? – kysäsi Nikolai Petrôwitsh.

– Teillä on tuolla haavikon laidassa pieni suo. Sieltä minä ajoin ylös viisi kuusi tuppeloa; ne saat ampua, Arkâdi.

– Ettekö te ole metsämies?

– En.

– Fysikkaako te varsinaisesti tutkitte? – kysyi vuoroonsa Pâvel Petrôwitsh.

– Fysikkaa; yleensä luonnontieteitä.

– Germanilaisten sanotaan tehneen viime aikoina suuria edistyksiä tuolla alalla.

– Niin, saksalaiset ovat siinä asiassa meidän opettajiamme, – vastasi Bazârow välinpitämättömästi.

Pâvel Petrôwitsh oli tahallaan käyttänyt sanaa "germanilaiset" eikä "saksalaiset". Sen hän oli tehnyt avatakseen, mutta sitä ei huomannut kukaan.

– Vai pidätte te saksalaisia niin korkeassa arvossa? – lausui Pâvel Petrôwitsh erityisen kohteliaasti. Hän alkoi tuntea itsessään salaista ärtymystä. Bazârowin kaikin puolin muodoista vapaa käytös loukkasi hänen aristokraatista luontoaan. Tuo kihlakunnanlääkärin poika tuossa ei aristele ensinkään, vieläpä vastaileekin katkonaisesti ja etenkehdaten, ja äänessäkin hänellä on jotain karkeaa, melkein röyhkeätä.

– Oppineet siellä ovat toimekasta väkeä, – vastasi Bazârow.

– Niin, niin. Mutta venäläisistä ei teidän mielipiteenne suinkaan liene yhtä mairittelevaa laatua?

– Niinpä melkein.

– Tämähän on erittäin kiitettävää itsensä kieltämystä, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh, oikaisten itsensä suoraksi ja heittäen päätään taaksepäin. – Mutta Arkâdi Nikolajewitsh tässä vast'ikään tiesi kertoa, ett'ette te tunnusta mitään autoriteeteja. Ettekö usko niihin?

– Mitäs minä niitä rupeaisin tunnustamaan? Ja mihinkä minun pitäisi uskoa? Jos minulle sanotaan jotain, mikä on oikein, niin minä suostun, siinä kaikki.

– Ja ainako ne saksalaiset sitten semmoista sanovat, mikä on oikein? – tokaisi Pâvel Petrôwitsh, ja hänen kasvoilleen nousi niin vieras, niin kaukainen ilme, että olisi luullut hänen kohonneen jonnekin loitos, pilventakaisiin korkeuksiin.

– Eivät kaikki, – vastasi Bazârow, hiukan haukotellen. Hänen ei nähtävästikään tehnyt mieli jatkaa sanakiistaa.

Pâvel Petrôwitsh vilkaisi Arkâdiin, ikäänkuin sanoen: "Kyll' on kohtelias, tuo sinun ystäväsi."

– Mitä taas minuun tulee, – alkoi hän puhua jonkinmoisella ponnistuksella, – niin minä, vaivainen syntinen, en noita saksalaisia kovinkaan suvaitse. Venäläisistä saksalaisista en nyt puhukaan; tietäähän sen, mitä lintuja ne ovat. Mutta ei ne saksalaisetkaan saksalaiset minua miellytä. Entiset, ne vielä menee miten kuten mukiin: niillähän oli Schillerit … vai mitä ne oli … ja Göthet… Velimies se on heille suunnattoman suosiollinen… Mutta nyt ei heillä ole muuta kuin jotain kemistejä ja materialisteja…

– Kunnon kemisti onkin kymmenen kertaa hyödyllisempi kuin mikään runoilija, – keskeytti Bazârow.

– Vai niin! – virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nostaen hiukan silmäkulmiansa, ikäänkuin uneen uupumaisillaan. – Ette siis tunnusta taidetta?

– Kyllä, jotain tuollaista kuin "Rahan-ansaitsemisen taito" tai "Ei ole enää haemorroideja!" – huudahti Bazârow, ylenkatseellisesti naurahtaen.

– Jaa-a, jaa-a. Vai niin te vain suvaitsette laskea leikkiä? Kaiken tuon te siis hylkäätte? Olkoon menneeksi. Te uskotte siis ainoastaan tieteesen?

– Johan minä tein teille tiedoksi, ett'en minä usko mihinkään. Ja mitäs sitten tiede on, tiede yleensä? On tieteitä, niinkuin on ammattejakin ja toimia, mutta tiedettä yleensä ei ole olemassakaan.

– Hyvä, varsin hyvä. Entäs mitä sitten tulee tuommoisiin, ihmis-oloissa tavaksi tulleisin säännöksiin, olettekos te niihinkin nähden kielteisellä kannalla?

– Kuulusteluako tämä on, vai? – kysäsi Bazârow.

Pâvel Petrôwitsh kalpeni hiukan… Nikolai Petrôwitsh katsoi velvollisuudekseen puuttua puheesen.

– Tästä asiasta me vielä joskus keskustelemme teidän kanssanne likemmälti, rakas Jevgêni Vasiljítsh. Saamme kuulla teidän mielipiteenne ja sanomme omammekin. Minä puolestani olen iloinen siitä, että te tutkitte luonnontieteitä. Olen kuullut Liebigin tehneen ihmeellisiä keksinnöltä pellonlannoituksen alalla. Te voisitte olla apuna minulle agronomillisissa töissäni: te voisitte antaa minulle jonkun hyödyllisen neuvon.

– Varsin kernaasti, Nikolai Petrôwitsh; mutta pitkä on meillä matka Liebigiin. Ensin pitää oppia aakkoset ja sitten vasta käydä käsiksi kirjaan. Mutta me emme tunne vielä iitäkään, vaikka vastaan tulisi.

"Nihilisti sinä olet kuin oletkin", arveli itsekseen Nikolai Petrôwitsh.

– Sallikaa minun kumminkin kääntyä puoleenne, jos tarvis vaatii, – lisäsi hän ääneen. – Mutta nyt, veli hyvä, lienee meidän aika mennä keskustelemaan voudin kanssa.

Pâvel Petrôwitsh nousi tuoliltaan.

– Niin, niin, – puheli hän, kehenkään katsomatta, – ylen on paha, kun on elänyt viisisenkin vuotta maaseudulla, kaukana suurista älyniekoista! Tomppeliksi sitä tulee kuin tuleekin. Mies koettaa säilyttää muistossaan, minkä ennen on saanut opituksi, mutta äläst! Kaikki tuo olikin pelkkää jonninjoutavaa; nyt saat tietää, ett'eivät järkevät ihmiset moisilla turhilla asioilla enää päätänsä vaivaakaan, saat kuulla olevasi narri ja nahjus. Mitäs tehdä! Nuoriso näkyy todellakin olevan viisaampi meitä.

Pâvel Petrôwitsh pyörähti verkalleen kantapäällään ja astui verkalleen ulos. Nikolai Petrôwitsh seurasi häntä.

– Onko hän tuollainen aina? – kysyi Bazârow tyynesti Arkâdilta, heti kuin ovi oli sulkeunut veljesten jälkeen.

– Kuule, Jevgêni! Kovinhan sinä tylysti kohtelit setää, – muistutti Arkâdi, – sinä loukkasit häntä.

– Vielä minä tässä rupeaisin hemmottelemaan noita maalais-aristokraateja! Itserakkauttahan tuo on, leijonan tapoja, pöyhkeyttä. Olisi pysynyt omalla alallaan Pietarissa, koska kerran on rakenteeltaan sellainen… Mutta jääköön mies rauhaan minulta! Minä löysin suolta jotenkin harvinaisen koppakuoriaisen, nimeltä sukeltaja, Dytiscus marginatus , tunnethan? Minä näytän sen sinulle.

– Minä lupasin kertoa sinulle hänen historiansa, – alkoi Arkâdi.

– Koppakuoriaisenko?

– Ole nyt, Jevgêni! Setäni historian. Saat nähdä, ett'ei hän ole sellainen kuin mielessäsi kuvailit. Hän ansaitsee pikemmin sääliä kuin ivaa.

– Mahdollista, mutta miksikäs sinä hänestä niin paljon huolehdit?

– Pitää olla oikeamielinen, Jevgêni.

– Minkä johdosta niin?

– Kuulehan nyt.

Ja Arkâdi kertoi hänelle setänsä historian. Lukija löytää sen seuraavasta luvusta.