Turgenev Ivan - Isät ja lapset

Nikolai Petrôwitsh nousi hänkin.

– Arkâdi, – yritti hän puhua, – älähän sentään… eihän se mitenkään … siellä … tämähän tulee hänelle niin odottamatta…

Mutta Arkâdi ei kuunnellut hänen sanojansa. Hän riensi juoksujalassa terrassilta. Nikolai Petrôwitsh katsahti hänen jälkeensä ja vaipui hämillänsä tuolille. Sydän tykytti kiivaasti… Aavistiko hän, kuinka omituiset suhteet nyt pakostakin luontuvat isän ja pojan välille, vai ajatteliko, että eiköhän olisi ollut Arkâdin puolelta hienotunteisempaa olla tähän asiaan lainkaan kajoamatta, vai moittiko itseään heikkoudesta, – sitä on vaikea sanoa. Kaikkikin nämä seikat liikkuivat hänen mielessään, vaikka epäselvinä tunteina vain. Mutta kasvot ne yhä hehkuivat, ja sydän tykytti kiivaasti.

Kuului kiireisiä askeleita, ja Arkâdi riensi terrassille. – Nyt me olemme jo tuttuja! – huudahti hän, kasvoillaan jonkinlainen lempeä ja hyväntahtoinen juhlallisuus. – Feodôsia Nikolâjewna on tänään todellakin hiukan huonovointinen ja tulee myöhemmin. Mutta miks'et sinä puhunut mitään siitä, että minulla on veli? Olisin jo eilis-iltana hyväillyt ja suudellut häntä, niinkuin hyväilin ja suutelin nyt.

Nikolai Petrôwitsh yritti sanoa jotain, yritti kohottautua ja avata sylinsä… Arkâdi riensi hänen kaulaansa.

– Mitäs tämä on? Jokos sitä taas syleillään? – kuului takaapäin Pâvel Petrôwitshin ääni.

Isä ja poika olivat yhtä paljon mielissään kumpikin hänen tulostaan. On olemassa liikuttavia kohtauksia, joista sittenkin tahtoisi päästä niin pian kuin suinkin.

– Mitäs sitä kummastelet? – sanoi Nikolai Petrôwitsh iloisesti. – Kylläpä sain poikaa odotellakinl Enhän ole vielä eilisestä ennättänyt kyllikseni katsellakaan häntä.

– En kummastele ensinkään, vastasi Pâvel Petrôwitsh. – Tahtoisinpa vaikka itsekin sulkea hänet syliini.

Arkâdi astui sedän luo ja tunsi jälleen poskillansa hyvänhajuisten viiksien kosketuksen.

Pâvel Petrôwitsh istahti pöytään. Hänen yllään oli siro aamupuku, englantilaista kuosia, päässä pikkuinen, soma fetsi. Tämä fetsi ja huolettomasti sidottu kaulaliina ne tiesivät maaseutujen vapaata elämää, mutta kankea paidan kaulus – ei valkoisen, vaan kirjahtavan paidan, niinkuin aamupukuun sopikin – pönkitti armottoman itsepintaisesti isäntänsä sileäksi ajettua leukaa.

– Missäs sinun uusi ystäväsi on? – kysyi hän Arkâdilta.

– Ei ole kotosalla. Hän nousee tavallisesti varhain ja lähtee jonnekin retkeilemään. Pääasia on, ett'ei hänestä välitetä: hän ei siedä kursailemista.

– Sen näkee kyllä. – Pâvel Petrôwitsh rupesi kiirehtimättä panemaan voita leivälleen. – Jääkö hän meille kauaksikin aikaa?

– Se on epätietoista. Hän poikkesi tänne matkallaan isänsä luokse.

– Missä hänen isänsä asuu?

– Tässä läänissä, noin kahdeksankymmenen virstan päässä täältä. Hän oli ennen rykmentin lääkärinä.

– No siinähän se on, siinähän se on! … Ilmankos minä tässä muistuttelin: missä kummalla minä olen kuullut tuon sukunimen Bazârow? … Nikolai, eikös isävainajan divisionassa ollut muuan Bazârow niminen lääkäri?

– Taisi olla.

– Oli niinkin. Vai tämä lääkäri se on hänen isänsä? Hm! – Pâvel Petrôwitshin viikset vavahtivat. – Entäs itse tämä herra Bazârow, mikä hän oikeastaan on? – kysyi hän verkalleen.

– Mitäkö Bazârow on? – Arkâdi naurahti. – Tahdotkos, setä, niin minä sanon sinulle, mikä hän oikeastaan on?

– Ole niin hyvä, minun veljeni poika, ja sano.

– Hän on nihilisti.

– Mitenkä? – huudahti Nikolai Petrôwitsh. Pâvel Petrôwitsh piti juuri koholla veistä, johon vast'ikään oli ottanut voita, ja siihen asentoon hän jäikin.

– Hän on nihilisti, – toisti Arkâdi.

– Nihilisti? – lausui Nikolai Petrôwitsh. – Se tulee latinalaisesta sanasta nihil , joka minun ymmärtääkseni on niin paljon kun "ei mitään". Tuo sana tietää niinmuodoin ihmistä, joka … joka ei tunnusta mitään olevaksi?

– Sano: joka ei pidä arvossa mitään, – liitti Pâvel Petrôwitsh, ja rupesi jälleen voitelemaan leipäänsä.

– Joka katselee kaikkea kriitilliseltä näkökannalta, – huomautti Arkâdi.

– Eikös se ole yhdentekevä? – kysyi Pâvel Petrôwitsh.

– Ei suinkaan. Nihilisti on sellainen ihminen, joka ei taivu minkään autoriteetin edessä, ja joka ei uskomalla omaksu mitään prinsippiä, olkoon tämän prinsipin ympärillä millainen kunnioituksen kehä hyvänsä.

– No niin, ja se on hyvä, vai? – kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

– Kelle mitenkin, setä. Toinen voi siitä hyvin, toinen peräti pahoin.

– Vai niin vainen! No niin, minä huomaan, että tämä menee meistä sivu. Me, vanhan ajan ihmiset, me arvelemme, ett'ei ilman principejä (Pâvel Petrôwitsh lausui tämän sanan pehmeästi, franskalaisten tapaan; Arkâdi taas pani painoa ensimmäiselle tavulle: prinsippi), ett'ei ilman principejä, uskomalla omaksuttuja, niinkuin sinä sanot, pääse askeltakaan, saa hengäistyksikään. Vous aves changé tout cela … 6 6 Te olette kaiken tämän muuttaneet toisapäin. Suom. muist . No niin … suokoon Jumala teille terveyttä, menestystä ja myötämäkeä … mutta me vain ihastellen katselemme teitä, herrat … mitenkäs se olikaan?

– Nihilistit, – lausui Arkâdi selvästi.

– Niin juuri. Ennen vanhaan oli hegelistejä; nyt on nihilistejä.

Saadaanpas nähdä, mitenkä te tulette toimeen tyhjyydessä, ilmattomassa avaruudessa, mutta soitahan kelloa nyt, veli Nikolai Petrôwitsh; jo on aika minun juoda kaakaoni.

Nikolai Petrôwitsh soitti ja huusi: "Dunjâsha!" Mutta Dunjâshan sijaan ilmestyikin terrassille itse Fênitshka. Se oli nuori nainen, noin kolmenkolmatta vuoden iässä, valkoinen ja pehmoinen, hivukset ja silmät mustat, huulet, punaiset, lapsellisen pulleat, kädet pienet ja hennot. Hänen yllään oli siisti kattunaleninki, uusi sinertävä pikku huivi peitti keveästi hänen pyöreitä olkapäitään. Hän kantoi suurta kaakaokuppia. Asetettuaan sen Pâvel Petrôwitshin eteen, hän joutui hämille: punaisena aaltona hulvahti kuuma veri hänen miellyttäväin kasvojensa hipiän alla. Hän loi silmänsä maahan ja pysähtyi pöydän viereen, hennosti nojaten siihen aivan sormiensa päillä. Näytti kuin hän olisi kainostellut tuloansa, mutta samassa tuntenut olevansa oikeutettukin tulemaan tänne.

Pâvel Petrôwitsh veti silmäkulmansa tuimaan ryppyyn. Nikolai Petrôwitsh kävi levottomaksi.

– Kuinka jaksat, Fênitshka? – virkkoi hän hampaittensa lomitse.

– Kiitos kysymästänne, – vastasi toinen hiljaisenpuoleisella, mutta heleällä äänellä, vilkaisten Arkâdiin, joka myhähti hänelle ystävällisesti. Sen jälkeen hän meni ääneti pois. Hänen astuntansa oli hiukan huojuvaa, mutta sekin oli hänessä somaa.

Terrassilla vallitsi tuokion aikaa äänettömyys. Pâvel Petrôwitsh härppi kaakaotansa. Äkkiä hän nosti päänsä.

– Jopas herra nihilistikin suvaitsee saapua meidän luoksemme, – virkkoi hän puoliääneen.

Ja todellakin, puutarhasta päin tuli Bazârow, harppaillen kukkalavojen yli. Hurstista tehty paltto ja housut olivat tahroissa; vanhan pyöreän hatun liereihin oli tarttunut okaisia suokasveja. Oikeassa kädessä oli hänellä pieni pussi, jonka sisässä näkyi jotain liikahtelevan. Hän lähestyi kiirein askelin terrassia ja nyökäytti päätään, virkkaen:

– Hyvää huomenta, herrat! suokaa anteeksi, että myöhästyin teepöydästä. Pitäis nämä vangit tässä saada talteen.

– Verimatojako teill'on siinä, vai? – kysyi Pâvel Petrôwitsh.