Turgenev Ivan - Isät ja lapset

– Sin'et tunne isää tarpeeksi, – kuului Arkâdi sanovan.

Nikolai Petrôwitsh painautui piiloon.

– Sinun isäsi on kelpo poika, – virkkoi Bazârow; – mutta hän on jo virkaheitto; hänen laulunsa on laulettu loppuun.

"Virkaheitto" seisoi paikallaan minutin, vieläpä toisenkin, ja läksi sitten verkalleen astua laahustamaan kotia.

– Toissapäivänä, – jatkoi Bazârow, – toissapäivänä minä tapasin hänet lukemasta Púshkinia. Selitä toki hänelle, ett'eihän semmoisesta ole mihinkään. Eihän hän enää mikään poika ole; heittäis jo mokomankin höröntörön. Olla romantikona nykyaikoina … että hän viitsii! Anna hänelle jotain kunnollisempaa luettavaksi.

– Mitähän hänelle antaisi? – kysyi Arkâdi.

– Vaikkapa ensi hätään Büchnerin "Stoff und Kraft" . – Niinpä niinkin, – vastasi Arkâdi hyväksyvästi. – "Stoff und Kraft" on kirjoitettu kansantajuisesti…

– Ja niinpä, näetkös meistä, sinusta ja minusta, – puheli samana päivänä iltapuoleen Nikolai Petrôwitsh veljelleen, istuen hänen kabinetissansa, – meistä tuli kuin tulikin virkaheitot, ja laulettu se on loppuun meidän laulummekin: No niin. Oikeassa kenties Bazârow onkin. Mutta yksi asia minusta sentään tuntuu katkeralta: minä toivoin näet, että nythän minä pääsen oikein sydämellisen ystävyyden kannalle Arkâdin kanssa, mutta näyttääkin siltä, että minä olen jäänyt jälkeen ja hän mennyt eteenpäin; emme me enää voi ymmärtää toisiamme.

– Milläs tavoin hän sitten on mennyt eteenpäin? Ja missäs hän on niin paljoa etevämpi meitä? – huudahti Pâvel Petrôwitsh maltittomasti. – Sen kaiken on hänelle ajanut päähän tuo signor, tuo nihilisti. Min'en voi sietää tuota puoskaria; hän on minun mielestäni ilmeinen charlataani; minä olen varma siitä, ett'ei hän kaikkine sammakoineenkaan ole kovin pitkällä luonnontieteissä.

– Älä, veikkonen, sano niin; Bazârow on älykäs mies, ja tietoja on hänellä paljon.

– Ja niin inhottavan itserakas, – keskeytti jälleen Pâvel Petrôwitsh.

– Totta kyllä, – virkkoi Nikolai Petrôwitsh, – itserakas hän on, mutta eipä sitä vailla näy saattavan olla. Yksi asia kumminkin on, jota en saa päähäni. Minähän luullakseni teen kaikki, jott'en jäisi ajastani jälkeen: olen järjestänyt alustalaisteni olot, olen pannut kuntoon farmin, niin että minua jo yli koko läänin sanotaan punaiseksi; minä luen, hankin tietoja, koetan ylipäänsä päästä tasakannalle nykyaikaisten vaatimusten kanssa, – mutta nyt minulle sanotaan, että minun lauluni on laulettu loppuun. Alanpa, veli hyvä, itsekin jo olla sitä mieltä, että eiköhän jo lienekin tuo laulu loppuun laulettu.

– Kuinka niin?

– Niinpä niin. Tänään esimerkiksi olin lukemassa Púshkinia. "Mustalaiset" muistaakseni sattui siinä eteeni… Äkkiä astuu Arkâdi luokseni ja sanaakaan sanomatta, tuommoinen lempeä sääli kasvoillaan, ottaa minulta kirjan pois, niinkuin pieneltä lapselta, ja panee eteeni toisen kirjan, saksalaisen… Niin, ja sitten hän myhähti ja läksi pois, ja vei Púshkinin mennessään.

– Kas niin! Minkä kirjan hän sinulle antoi?

– Tämän näin.

Ja Nikolai Petrôwitsh veti takkinsa takataskusta Büchnerin kuuluisan kirjasen, yhdeksättä painosta.

Pâvel Petrôwitsh käänteli sitä tuokion aikaa käsissään.

– Hm! – murahti hän. – Arkâdi Nikolajewitsh pitää huolta sinun kasvatuksestasi. No oletkos koettanut lukea?

– Olen.

– Ja?

– Joko minä olen tuhma, tai kaikki tuo on pötyä.

Kaiketi se on niin, että minä olen tuhma.

– Ethän vielä ole unohtanut saksaasi? – kysyi Pâvel Petrôwitsh.

– Kyllä minä saksaa ymmärrän.

Pâvel Petrôwitsh pyöräytti jälleen kirjaa käsissään, katsoen kulmainsa alta veljeensä. Hetken aikaa he olivat ääneti kumpikin.

– Niin vainenkin! – virkkoi Nikolai Petrôwitsh, nähtävästikin kääntääkseen keskustelua toisaanne. – Minä sain kirjeen Koljâzinilta.

– Matvei Iljítshiltäkö?

– Häneltä juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, pitämään läänissä tarkastusta. Hänestä on tullut koko pöpö. Hän tahtoisi nyt tavata meitä, niinkuin sukulaisten sopii – niin hän kirjoittaa – ja kutsuu sinua ja minua ja Arkâdia kaupunkiin.

– Lähdetkö? – kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

– En. Entäs sinä?

– En minäkään. Mitä minä sinne läksisin viidenkymmenen virstan päähän tuulta pieksämään? Mathieun tekisi nyt mieli esiintyä meille kaikessa kunniassaan. Hitto hänestä! Suitsuttaa ne hänelle läänin pyhää savua ilman meitäkin. Ja sepä sitten jo jotain: salaneuvos! Jos minä olisin pysynyt sotapalveluksessa ja yhä tuota joutavaa juttua jauhanut, niin jo minä olisin kenraaliadjutantti. Ja sitä paitsi – mehän olemme virkaheittoja, me.

– Niin ollaan, veikkonen, – vastasi Nikolai Petrôwitsh huoaten. – Parasta on kun teetetään arkut valmiiksi ja pannaan kädet ristiin rinnan päälle.

– En minä aio kovinkaan pian antautua, – murahti veli. – Kyllä minä vielä rytäkkään joudun tuon lääkärin veikkosen kanssa, niin minusta tuntuu.

Ja rytäkkä syntyikin vielä samana iltana teepöydässä. Pâvel Petrôwitsh astui vierashuoneesen jo valmiina taisteluun, ärtyneenä, päättävästi. Hän odotteli vain jotain tekosyytä, millä hyökätä vihollisen kimppuun, mutta sitä ei ilmaantunut pitkään aikaan. Bazârow oli ylipäänsä harvapuheinen aina, milloin "ukot Kirsânowit" olivat läsnä (niin hän nimitti veljeksiä). Tänä iltana varsinkin hän oli pahalla tuulella, ja istui ääneti, tyhjentäen teekupin toisensa perästä. Pâvel Petrôwitsh se ihan kiehahteli mallittomuudesta. Vihdoinkin hänen toiveensa toteutuivat. Puhe kääntyi erääsen läheiseen tilan-omistajaan.

– Roska, aristokraatin mokoma, – huomautti Bazârow, joka oli kohdannut häntä Pietarissa.

– Sallikaa kysyäni, – aloitti Pâvel Petrôwitsh vapisevin huulin, – merkitseekö teidän käsityksenne mukaan "roska" ja "aristokraati" samaa?

– Minä sanoin: "aristokraatin mokoma", – virkkoi Bazârow, laiskasti härpäten teetä.

– Aivan niin, mutta minun luullakseni te olette samaa mieltä aristokraateista kuin aristokraatin mokomistakin. Pidän velvollisuutenani ilmoittaa teille, että minulla on toisenlainen ajatus asiasta. Minä – sen uskallan sanoa – olen tunnettu liberaalisena, progressia suosivana miehenä, mutta juuri siitä syystä minä pidän aristokraateja, oikeita aristokraateja kunniassa. Muistakaa, arvoisa herra (nämä sanat kuultuaan Bazârow nosti silmänsä Pâvel Petrôwitshiin), niin, arvoisa herra, – toisti hän kiihkeästi – muistakaa Englannin aristokraateja. He eivät luovuta rahtuistakaan oikeuksistansa, ja siksipä he pitävät muittenkin oikeuksia arvossa; he vaativat muilta velvollisuuksien täyttämistä heitä kohtaan, ja siksipä he itsekin täyttävät omat velvollisuutensa. Aristokratia on antanut Englannille vapauden ja on sen kannattajana yhä edelleen.

– Jo tuota laulua on kuultu senkin seitsemän kertaa, – vastasi Bazârow, – mutta mitäs tämä kaikki nyt tässä todistaa?

– Teä todistaa, arvoisa herra, – Pâvel Petrôwitsh, suutuksissa ollessaan, käytti tahallansa muotoja "teä" ja "teällä", varsin hyvin tietäen, että ne ovat vastoin kielioppia. Tuollaisessa oikussa ilmeni jätteitä aleksanderilaisista traditioneista. Silloiset maan mahtavat, venättä puhuessaan, mikä muutoin sangen harvoin tapahtui, käyttivät senlaisia sanoja kuin "teä" , jopa "tiä'kin" : me muka ollaan niitä aito venäläisiä ja samalla ylimyksiäkin, joitten on lupa olla välittämättä tuommoisista koulusäännöistä, – teä todistaa, että, ellei ole olemassa oman arvon tuntoa, kunnioituksen tuntoa omaa itseänsä kohtaan, ja aristokraateissa nämä tunteet ovat kehittyneinä, niin koko yhteiskunnallinen … bien public … yhteiskunnallinen laitos on kovaa pohjaa vailla. Personallisuus, arvoisa herra, se on pääasia; ihmisessä pitää olla personallisuus, luja kuin kallio, sillä siihen perustuu kaikki tyyni. Tiedän, esimerkiksi, vallan hyvin, että te suvaitsette pitää minun tapojani, minun toalettiani ja, olkoon menneeksi, minun siisteyttänikin naurettavina puolina, mutta kaikki tämä aiheutuu oman itseni arvossa pitämisestä, velvollisuuden tunnosta, niin juuri, niin juuri, velvollisuuden tunnosta. Minä elän maansydämessä, metsänkorvessa, mutta minä en menettele ala-arvoisesti, minä kunnioitan itsessäni ihmistä.