Alexandre Dumas - Josef Balsamo

Paroonin sai hänen tyttärensä kuninkaallinen tyyneys vaikenemaan.

Gilbert painoi päänsä moisen halveksumisen musertamana alas. Hänen sydämensä lävisti kuin salaman isku, joka suuresti muistutti vihaa. Hän olisi pitänyt Filipin murhaavaa miekan pistoa, vaikkapa hänen ruoskansa veristä iskua, parempana kuin näitä Andréen sanoja.

Häntä pyörrytti.

Onneksi loppui juhlapuhe juuri samassa; ja siitä seurasi, että vaunujono lähti vierimään.

Paroonin vaunut loittonivat hitaasti, toiset tulivat niiden paikalle;

Andrée haipui kuin unessa.

Gilbert jäi yksin paikalleen, häntä itketti, hän tahtoi ärjyä ja hänestä ainakin tuntui, ettei hän enää jaksaisi kantaa onnettomuutensa taakkaa.

Silloin pani joku kätensä hänen olalleen.

Hän käännähti ja näki Filipin, joka oli laskeutunut satulasta ja jättänyt hevosensa erään rykmenttinsä sotilaan pideltäväksi ja palasi nyt hymyillen hänen luokseen.

"Kuuleppas, Gilbert-raukka, mitenkä sinun onkaan käynyt, ja miksi sinä olet Pariisissa?"

Filipin koruton ja lempeä kysymys liikutti nuorukaista.

"Oi, monsieur", vastasi hän huokaisten väkisinkin, niin stoalaisen horjumaton kuin olikin; "mitäpä olisin tehnyt Taverneyssä? Kysynpä teiltä. Siellä olisin kuollut epätoivoon, tietämättömyyteen ja nälkään."

Filip hätkähti. Hänen puolueetonta omaatuntoaan kolkutti samoin kuin ennen Andréenkin se seikka, että nuorukainen oli niin huolettomasti hylätty.

"Ja sinä luulet tulevasi toimeen Pariisissa, poikaraukka, ilman rahaa, ilman auttajia, ilman neuvoa?"

"Kyllä, sen uskon, monsieur; jos mies tahtoo tehdä työtä, kuolee hän harvoin nälkään tässä kylässä, jossa on toisia ihmisiä, jotka mieluummin ovat tekemättä mitään."

Filip säpsähti tuota vastausta. Koskaan hän ei ollut pitänyt Gilbertiä muuna kuin tavallisena vähäpätöisenä palvelushenkilönä.

"Saatko sinä edes ruokaa?" kysyi hän.

"Minä ansaitsen itse leipäni, hra Filip; ja muuta ei sellainen toivokaan, jonka ei tarvitse moittia itseään mistään muusta kuin siitä, että hän on joskus syönyt leipää, jota ei ole itse ansainnut."

"Et puhune toivoakseni noin siitä leivästä, jota sinulle annettiin Taverneyssä, poikaseni? Isäsi ja äitisi olivat talon kunnon palvelijoita, ja sinusta itsestäsikin on ollut meille monesti hyötyä."

"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni, monsieur."

"Kuule, Gilbert", jatkoi nuori upseeri; "sinä tiedät, että minä olen aina sinusta pitänyt; minä olen aina katsonut sinua toisenlaisin silmin kuin muut omaiseni. Lienenkö ollut väärässä vai oikeassa? Sen näyttää tulevaisuus. Sinun arkuutesi oli minun mielestäni hienotuntoisuutta; sinun jöröyttäsi minä sanoin ylpeydeksi."

"Oi, ritari de Taverney!" huudahti Gilbert ja hengähti keveämmin.

"Minä toivon siis sinulle hyvää, Gilbert."

"Kiitän teitä, monsieur."

"Minä olin nuori kuin sinä, onneton kuin sinä, joskin omassa asemassani; siitä kai johtui, että ymmärsin sinua. Onnen päivä pilkahti minulle viimeinkin; anna minun auttaa itseäsi, sillaikaa kunnes onni hymyilee sinullekin vuorostaan."

"Kiitoksia, kiitoksia, monsieur."

"Mitä aiot tehdä? Sanopas. Sinä olet liian arka etsimään itsellesi paikkaa."

Gilbert pudisti halveksivasti hymyillen päätänsä.

"Minä ryhdyn opiskelemaan", vastasi hän.

"Mutta opiskeluun tarvitaan opettajia, ja saadakseen opettajia, täytyy maksaa heille rahaa."

"Minä ansaitsen jo rahaa, monsieur."

"Niinkö, ansaitset!" virkkoi Filip hymyillen; "ja paljonko ansaitset, sano?"

"Ansaitsen viisikolmatta souta päivässä ja voin ansaita kolmekymmentä, jopa neljäkymmentäkin."

"Mutta sehän riittää niin ja näin ruokaan."

Gilbert hymyili.

"Kuulehan nyt, ethän pane pahaksesi, jos tarjoan sinulle apuani."

"Te apua minulle, hra Filip?"

"Aivan niin, minä. Häpeätkö sinä ottaa sitä minulta?"

Gilbert ei vastannut mitään.

"Ihmiset on luotu tähän maailmaan auttamaan toinen toistaan", jatkoi ritari Maison-Rouge. "Eivätkö he ole veljiä – "

Gilbert kohotti päätänsä ja katsoi älykkäillä silmillään nuoren upseerin jaloihin kasvoihin.

"Nämä sanat hämmästyttävät sinua?" kysyi Filip.

"Eivät, monsieur", sanoi Gilbert, "ne ovat filosofian sanoja; siinä vain kysymys, ettei minun ole ollut tapana kuulla niitä teidän säätyynne kuuluvien henkilöiden suusta".

"Sinä olet oikeassa, ja kuitenkin ovat ne meidän sukupolvemme puhetta. Itse dauphinin periaatteet ovat tällaisia. Kuule, älä ole ylpeä minua kohtaan", jatkoi Filip; "ja mitä nyt sinulle lainaan, sinä maksat sen myöhemmin takaisin. Kuka tietää, vaikka sinusta kerran tulisi minkälainen Colbert tai Vauban?" [Colbert oli kuuluisa valtiomies, 1619 – 1683; porvarillista syntyperää, kohosi rahaministeriksi, edisti suuresti kauppaa, maanviljelystä, tieteitä, taiteita y.m. Vauban oli mainio sotilasinsinööri, joka nousi asemaansa köyhästä pojasta. Suom.]

"Taikka Tronchin", virkkoi Gilbert.

"Vaikkapa niin. Kas tässä on kukkaroni, jaetaanpa sen sisältö."

"Kiitoksia, monsieur", vastasi masentumaton nuorukainen, joka kuitenkin oli liikuttunut Filipin ihailtavasta hyvyydestä, vaikkei tahtonut sitä ilmaista; "kiitoksia, en tarvitse mitään, muuta… mutta minä olen teille kiitollisempi kuin jos olisin ottanut tarjouksenne vastaan, uskokaa se".

Sitten hän kumarsi Filipille ja katosi tämän seistessä ymmällään nopeasti tungokseen.

Nuori kapteeni odotti sievoisen tuokion, aivan kuin ei olisi voinut uskoa silmiään eikä korviaan. Mutta kun hän näki, ettei Gilbert tullut enää takaisin, nousi hän hevosensa selkään ja palasi paikalleen.

Madame Louisen sieluun ei kaikki tämä vieriväin vaunujen jyrinä, lakkaamatta pauhaavain kellojen soitto, lukuisain rumpujen iloinen pärinä, kaikki tämä kuninkaallinen komeus, maailmallisen majesteettisuuden heijastus, josta hän oli luopunut, tehnyt juuri mitään vaikutusta, vaan raukesi niinkuin voimaton aalto hänen luostarikammionsa seinämuuria vastaan.

Kuningas oli lähtenyt luostarista koetettuaan tuloksetta isän ja hallitsijan tavoin, nimittäin hymyillä, joita seurasivat suuresti käskyjä muistuttavat pyynnöt, vaatia tytärtään takaisin maailmaan. Dauphine, johon hänen ylkänsä tädin todellinen sielun suuruus teki ensi silmäyksellä syvän vaikutuksen, katosi hovimiespyörteineen. Silloin antoi karmeliittiluostarin johtajatar ottaa seiniltä pois verhot, viedä kukat luostarista ja panetti pitsit laatikoihin.

Hän oli yhäti mielenliikutuksen valtaamassa luostarikunnassa ainoa, joka ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä siihen, että luostarin raskaat portit, oltuaan hetkisen auki maailmalle, kääntyivät jälleen raskaasti saranoillaan ja eroittivat kumahtaen maailman tästä hiljaisuuden paikasta.

Sitten kutsutti hän luokseen rahastonhoitaja-nunnan.

"Ovatko köyhät näinä kahtena epäjärjestyksen päivänä saaneet tavalliset almunsa?" kysyi hän.

"Ovat, Madame."

"Onko sairaita käyty vaalimassa kuten tavallisesti?"

"On, Madame."

"Onko sotilaille annettu hiukan virvokkeita ja sitten päästetty heidät menemään?"

"Kaikki he ovat saaneet leipää ja viinejä, joita Madame on käskenyt heille varustaa."

"Ketään ei ole siis luostarissa unohdettu?"

"Ei ketään, Madame."

Madame Louise meni ikkunan ääreen ja hengitti verkalleen tuoksuvaa viileyttä, joka nousi puutarhasta lähenevän yön kosteilla siivillä.

Rahastonhoitaja-nunna odotti kunnioittavasti ylhäiseltä abbedissalta jotakin käskyä tai lupaa saada poistua.

Madame Louise – Jumala yksin tietää, mitä kuninkaallinen nunnaparka tällä hetkellä mietti – Madame Louise nyppi teriä korkeavartisista ruusuista, jotka kasvoivat aivan hänen ikkunansa tasalle, ja jasmiineista, jotka peittivät pihaseiniä.