Alexandre Dumas - Josef Balsamo

Gilbert katseli salavihkaa tuota ryhmää ja näytelmää, joka oli hänelle vielä aivan uutta. Kun hän oli elänyt syntymästään saakka Taverneyn linnassa, niin hän tiesi kyllä, mitä on ylhäinen herrasväki ja mitä palkolliset, mutta porvaristoa ei hän tuntenut vielä laisinkaan.

Gilbert huomasikin, että nuo kunnon ihmiset noudattivat aineellisia elämänvaatimuksia tyydyttääkseen filosofiaa, joka ei ollut tosin Platonin eikä Sokrateen keksimä, mutta kuitenkin vivahti Biaksen [muistamme "Lääkärin muistelmista" Biaksen lauseen: Minä kuljetan omaisuuteni mukanani. Suom.] mielipiteeseen, laajemmassa merkityksessä.

Mukaan oli nimittäin otettu niin paljon kuin mahdollista ja sitä käytettiin niin halukkaasti kuin suinkin voitiin.

Isä leikkasi muulle joukolleen viipaleita erinomaista ruokahalua herättävästä vasikanpaistista, jollaisesta pariisilaiset pikkuporvarit niin paljon pitävät. Tuo ruokalaji lepäsi jo kaikkien silmäin ahmimana ja kullanruskeana, houkuttelevana ja mehukkaana kiiltäväksi poltetussa savivadissa, johon huomisesta huoltapitävä perheen emäntä oli sen eilis-iltana haudannut porkkanain, sipulien ja silavaviipaleiden joukkoon. Sitten oli palvelijatar vienyt vadin leipurille, parinkymmenen muun samanlaisen herkun viereen, jotka olivat kaikki tuodut paistettaviksi ja ruskeiksi paahdettaviksi uunin jälkilämpimässä.

Gilbert valitsi itselleen läheisen jalavan juurella pienen sopivan paikan, josta hän pieksi ruudukkaisella nenäliinallaan tomun ruoholta pois.

Hän otti hatun päästänsä, levitti nenäliinansa ruohikkoon ja istui sen päälle.

Hän ei ajatellut laisinkaan naapureitaan; mutta nämä puolestaan katselivat tietysti häntä, koska hän ei heitä huomannut.

"Tuossa on siisti nuori mies", virkkoi äiti.

Tyttö punastui.

Tyttö punastui joka kerta, kun hänen läsnäollessaan puhuttiin jostakin nuoresta miehestä; ja tämä ominaisuus sai hänen vanhempansa aina ihastuksesta haltioihinsa.

"Tuossa on siisti nuori mies", oli äiti sanonut. Pariisin porvariston keskuudessa kohdistuu aina ensimmäinen huomautus johonkin siveelliseen puutteeseen tai hyveeseen.

Isä käännähti katsomaan.

"Ja vieläpä kaunis poika", virkkoi hän.

Tyttö punastui yhä ankarammin.

"Hän näyttää kovin väsyneeltä, vaikka ei hänellä olekaan ollut mitään kantamista", huomautti piika.

"Laiskuri!" sanoi täti.

Mutta äiti kääntyi Gilbertin puoleen tuttavallisella kysymyksellä, jollaiseen pystyvät ainoastaan pariisilaiset:

"Monsieur, ovatko kuninkaalliset vaunut vielä täältä etäällä?"

Kun Gilbert huomasi, että nämä sanat olivat tarkoitetut hänelle, nousi hän ylös ja kumarsi.

"Kohtelias nuori mies", virkkoi äiti.

Tyttö karahti tummanpunaiseksi.

"En tiedä varmaan", vastasi Gilbert; "mutta kuulin, että parin virstan päässä täältä näkyy jo tomupilvi".

"Olkaa hyvä ja tulkaa nyt tänne, monsieur", virkkoi isä, "ja jos vain käy laatuun…"

Ja hän osoitti ruohikkoon järjestettyä herkullista aamiaista.

Gilbert meni lähemmäksi seuruetta. Hän ei ollut vielä tänään syönyt. Ruuan tuoksu oli viettelevä; mutta hän tiesi taskussaan olevan viisi- tai kuusikolmatta souta rahaa, ja kun hän ajatteli, että hän kolmanneksella tuosta omaisuudestaan saisi melkeinpä yhtä ravitsevan aamiaisen kuin tämä tarjottukin, niin ei hän tahtonut ottaa mitään noilta ensimmäistä kertaa näkemiltään ihmisiltä.

"Kiitos, monsieur", sanoi hän; "monet kiitokset, minä olen jo syönyt".

"Vai niin", virkkoi rouva; "näen, että te olette ajatteleva ihminen, monsieur. Mutta tältä puolelta ette saa mitään nähdä."

"Entä te itse sitten?" kysyi Gilbert hymyillen; "ettehän tekään saa mitään nähdä, kun olette täällä niinkuin minäkin?"

"Oh", väitti rouva, "meidän laitamme on aivan toisin, meillä on veljenpoika kersanttina kuninkaallisessa kaartinrykmentissä".

Tyttö muuttui sinipunaiseksi.

"Hän seisoo paraikaa Sinisen Riikinkukon edustalla, siellä on hänen osastonsa."

"Ja uskallankohan udella, missä Sininen Riikinkukko on?" kysyi Gilbert.

"Aivan vastapäätä karmeliittiluostaria", vastasi äiti. "Hän on luvannut meille paikan oman osastonsa takana. Siellä saamme nousta hänen penkilleen, ja me näemme mainiosti, kun saattue laskeutuu vaunuista."

Nyt oli Gilbertin vuoro tuntea punan nousevan poskilleen. Hän ei uskaltanut ryhtyä aterialle noiden kunnon ihmisten kanssa, mutta hänelle tuli palava halu mennä heidän seuraansa.

Kuitenkin kuiskasi filosofia, tai paremminkin ylpeys, jota Rousseau oli niin ankarasti kehoittanut häntä varomaan: "Naisille sopinee tarvita toisten apua, mutta minä, joka olen mies, eikö minulla ole omat käteni ja hartiani?"

"Kaikki ne, jotka eivät sinne pääse", jatkoi äiti aivan kuin arvaten Gilbertin ajatuksen ja vastaten siihen, "kaikki ne, jotka eivät sinne pääse, eivät näe muuta kuin tyhjät vaunut, ja tyhjiä vaunuja, niitä nyt saa nähdä milloin tahansa! Sitä varten ei tarvitse tulla Saint-Denisiin saakka."

"Mutta, madame", virkkoi Gilbert, "minun mielestäni monet muut voisivat ajatella samoin kuin tekin".

"Kyllä; mutta monilla ei ole kaartissa veljenpoikaa, joka hankkii heille katselupaikan."

"Ah, se on totta", virkkoi Gilbert.

Ja hän lausui sanan totta niin pettynyt ilme kasvoillaan, että pariisilaisten tarkkanäköiset silmät huomasivat sen heti.

"Mutta saattaahan monsieur tulla meidän kanssamme, jos haluaa", virkkoi silloin isä, taitava mies arvaamaan kaikki vaimonsa toivomukset.

"Oi, monsieur", sanoi Gilbert, "pelkään olevani teille haitaksi".

"Pyh, eikö mitä", vastasi vaimo, "te autatte meitä sinne paikalle pääsemään. Meillä ei ollut tässä kuin yksi mies apunamme, nyt meillä on kaksi."

Mikään perustelu ei olisi voinut paremmin voittaa Gilbertiä. Hän ajatteli olevansa toisille hyödyksi, korvaten siten itselleen tarjotun avun. Ja silloin hänen omatuntonsa rauhoittui ja hänen kaikki arvelunsa katosivat. Hän myöntyi nyt estelemättä tarjoukseen.

"Saas nähdä, kenelle hän tarjoaa käsivartensa", huomautti täti.

Se apu tuli Gilbertille aivan kuin taivaasta. Sillä kuinka olisi hän voinut tunkeutua tuon muurin läpi, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta ihmistä ja jotka kaikki olivat arvonsa, rikkautensa ja voimainsa puolesta häntä mahtavampia? Ja ennen kaikkea: he olivat tottuneet hankkimaan itselleen paikan tällaisissa juhlissa, joissa jokainen anastaa omakseen niin suuren tilan kuin suinkin saattaa.

Filosofimme olisi muuten, jos hän ei olisi ollut moinen teoreetikko, vaan enemmän praktikko, saanut tehdä tilaisuudessa mainioita dynaamisia huomioita yhteiskunnasta.

Neljän hevosen vetämiä vaunuja vilisti läpi tungoksen kuin tykinkuulia, ja kaikki väistyivät syrjään esijuoksijan tieltä, jolla oli päässä höyhentöyhdöllä kaunistettu hattu, yllään kirjavanvärinen ihokas ja kädessä paksu keppi ja edessään usein juoksemassa vielä pari vastustamatonta koiraa.

Jotkut kahden hevosen vetämät vaunut ikäänkuin lausuivat tunnussanan vartioston korvaan ja asettuivat sitten omalle paikalleen luostarin edustalla olevaan piiriin.

Ratsastajat tulivat perille, tosin käymäjalkaa, mutta kuitenkin valliten muuta laumaa, keskeytettyään tuhannet tuuppimiset ja tyrkkimiset ja tyytymättömät nurinat.

Ja viimeisenä tuli jalankulkija, usein takaisin lykittynä, haukuttuna, häilyen kuin aalto tuhansien muiden aaltojen ajamana, nousten tuon tuostakin varpailleen, vierusmiesten kohottamana ylös ilmaan ja koettaen jälleen kuten Antaios-jättiläinen päästä koskettamaan tuota yhteistä äitiämme, jota maaksi kutsutaan. Ja niin hän etsi väylää päästäkseen tungoksesta ulos, löysi sen viimein ja veti perässään myöskin perheensä, jonka melkein aina muodosti suuri joukko naisia, sillä pariisilainenhan on ainoa porvari, joka osaa ja uskaltaa viedä naisensa aina ja kaikkialle mukaansa ja hankkia heille kunnioitusta, tarvitsematta käyttää voimasanoja.