Alexandre Dumas - Josef Balsamo

Ensimmäisenä kaikkialla tai paremminkin sanoen edellä muuta joukkoa nähtiin halvan rahvaan mies, partaisin kasvoin, päässä jonkunlaisen myssyn tähteet, käsivarret paljaina, housut nuoralla vyölle kurottuina, väsymättä, innoissaan, sysien kyynärpäillään, hartioillaan, lykkien jaloillaan, nauraen nauruaan hammasta purren ja murtaen tiensä jalankulkijan lävitse yhtä helposti kuin Gulliver lilliputtien pellossa.

Gilbert ei ollut ylhäinen herra neljän hevosen vetämissä vaunuissa, ei parlamentin jäsen kahden hevosen vetämissä, ei sotilas ratsunsa selässä, ei Pariisin porvari eikä rahvaan mies ja olisi kai varmaan murskautunut, puristunut ja tukehtunut tässä tungoksessa. Mutta kun hän kerran pääsi porvarin turviin, tunsi hän itsensä voimakkaaksi.

Hän tarjosi päättävästi perheenäidille käsivartensa.

"Hävytön", mutisi täti.

Lähdettiin menemään. Isä kulki sisarensa ja tyttärensä keskellä; heidän perästään tuli palvelijatar kori käsivarrella.

" Messieurs , olkaahan hyvä, laskekaa nyt", sanoi rouva hilpeästi nauraen; "messieurs, olkaa kilttejä!.."

Ja herrat vetäytyivät syrjään ja antoivat hänen tulla, hänen ja Gilbertin. Ja heidän vanavedessään purjehti sisään koko muu joukkokunta.

Askel askeleelta, jalan verta kerrallaan, valloitettiin koko viidensadan sylen matka, joka oli äskeisen aterioimispaikan ja luostarin välillä. Ja siten saavuttiin pelätyn Ranskan kaartin muodostaman vartiokujan luokse, jonka apuun porvari perheineen oli ehdottomasti luottanut.

Tytär oli tullut vähitellen entisen väriseksi.

Kun oli päästy sinne, kohottautui porvari Gilbertin olkapäiden varaan ja näki silloin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään vaimonsa veljenpojan, joka seisoi viiksiään kierrellen paikallaan.

Porvari antoi hänelle hatullaan niin harvinaisia merkkejä, että veljenpoika ne viimeinkin huomasi. Ja hän tuli porvarin luo ja pyysi tovereitaan suomaan hiukan tilaa, ja toverit avasivat silloin eräästä paikasta riviään.

Ja tuosta aukosta pujahtivat heti Gilbert ja porvarisrouva ja porvari sisarineen ja tyttärineen sisään, viimeisenä palvelijatarkin, joka tosin kirkaisi sotilasrivien läpi mennessään pari kertaa kimeästi ja käännähti ja katsoi julmasti taakseen, isäntäväen kuitenkaan edes kysymättä häneltä, mistä syystä hän näin äänteli.

Siten päästiin tien toiselle puolelle ja Gilbert huomasi olevansa nyt oikealla paikalla. Hän kiitti porvaria; porvari kiitti puolestaan häntä. Äiti koetti pyytää nuorukaista pysymään joukossaan. Täti kehoitti häntä menemään matkaansa, ja sitten erottiin, varmaankin ainaiseksi.

Sillä kohdalla, jossa Gilbert seisoi, oli ainoastaan etuoikeutettuja; hänen oli siis helppo raivata tiensä erään suuren lehmuksen luokse, jonka juurella hän nousi kivelle seisomaan, nojautui puun alimmaista oksaa vastaan ja alkoi odottaa.

Gilbert ennätti seistä tässä asennossa noin puoli tuntia, kun rummut alkoivat päristä, tykin laukaus jymähti ja tuomiokirkon kello lähetti ilmoihin ensimmäisen majesteettisen ja kumisevan äänensä.

Kaukaa alkoi kuulua sekavaa huutoa, joka kasvoi sitä kovemmaksi ja äänekkäämmäksi, kuta lähemmäksi se tuli. Se sai Gilbertin terästämään korviaan, ja hänen koko ruumistaan karmi ankara väristys.

Kaikui huuto: Eläköön kuningas!

Siihen aikaan oli vielä tapana huutaa sellaista.

Tietä pitkin ryntäsi kokonainen pilvi hirnuvia, kullalla ja purppuralla peitettyjä hevosia: ne olivat muskettirykmentti, santarmit ja sveitsiläinen hevoskaarti.

Sen jälkeen näkyivät raskaat ja komeat vaunut.

Gilbert näki sinisen ritarinauhan ja majesteettisen pään, joka ei suinkaan ollut paljastettu. Hän näki kylmän ja läpitunkevasti välkähtävän kuninkaallisen katseen, jonka edessä kaikki päät taipuivat ja hatut poistuivat.

Hän häikäistyi, huumautui ja seisoi huohottaen ja liikkumatta paikallaan ja unohti ottaa hatun päästään.

Ankara isku herätti hänet haltiotilastaan; hänen hattunsa lensi maahan.

Hän hypähti ja nosti hatun maasta ja kohotti sitten päätään ja tunsi tutun porvarin veljenpojan, joka katseli häntä pisteliäästi hymyillen, kuten sotilashenkilöiden on tavallista.

"Vai niin", sanoi kersantti, "eikö kuninkaan edessä oteta hattua pois päästä?"

Gilbert kalpeni, katseli tomuttunutta hattuaan ja vastasi:

"Minä näen kuninkaan nyt ensi kertaa, monsieur, ja unohdin häntä tervehtiä, se on totta. Mutta minä en tiennyt…"

"Ette tiennyt mitä?" toisti miekkaherra rypistellen kulmakarvojaan.

Gilbertille tuli pelko, että hänet ajettaisiin pois tästä paikasta, josta hän saattoi niin hyvin nähdä Andréen. Hänen sydämessään leimahtava rakkaus masensi hänen ylpeytensä.

"Anteeksi", sanoi hän, "minä olen maalta".

"Ja olette tullut Pariisiin saamaan kasvatusta, pikku mies?"

"Niin, monsieur", vastasi Gilbert väkisinkin tukehuttaen raivonsa.

"No niin, koska olette jo opin tolalla", virkkoi kersantti tarttuen Gilbertin käteen, kun hän aikoi pistää hatun takaisin päähänsä, "oppikaa myöskin tämä seikka: hänen korkeuttaan dauphinea tervehditään aivan niinkuin kuningastakin, heidän kuninkaallisia korkeuksiaan prinssejä samoin kuin dauphinea, sanalla sanoen, tervehditään kaikkia vaunuja, joissa on liljat. [Bourbonien vaakunatunnus. Suom.] – Tunnetteko te liljankukat, poikaseni, vai täytyykö minun teitä opettaa?"

"Ei tarvitse, monsieur", vastasi Gilbert, "kyllä ne tunnen".

"No, se nyt edes on hyvä", mutisi kersantti.

Kuninkaalliset vaunut vierivät ohitse, ja uusia vaunuja tuli yhä. Gilbert katseli niin ahnain silmin, että hän näytti melkein hölmöltä. Kun vaunut tulivat luostarin portin kohdalle, pysähtyivät ne kukin vuorostaan ja saattueeseen kuuluvat ylhäiset herrat laskeusivat maahan. Ja se toimitus sai joka viides minuutti aikaan pysäyksen pitkin koko vierivää vaunujonoa.

Erään tällaisen pysäyksen aikana tunsi Gilbert aivan kuin viiltävän tulen lävistävän sydämensä. Häntä häikäisi niin, että kaikki esineet katosivat hetkeksi hänen silmistään, ja häntä vavisti niin ankarasti, että hänen täytyi takertua kiinni puunoksaan, ettei olisi kaatunut.

Se johtui siitä, että hän näki nyt enintään kymmenen askeleen päässä itsestään eräissä liljoilla koristetuissa vaunuissa, jollaisia kersantti oli neuvonut häntä tervehtimään, Andréen säteilevät ja kirkkaat kasvot, Andréen, joka oli puettu valkoisiin niinkuin taivaan enkeli tai aave.

Gilbert huudahti heikosti. Sitten kukisti hän kaikki tunteensa, jotka yhtäkkiä olivat heränneet häntä raatelemaan, ja kielsi sydämensä sykkimästä niin kiivaasti ja käski silmänsä katsomaan tuohon häntä häikäisevään aurinkoon.

Ja nuorukaisen tahdonvoima oli niin suuri, että hän onnistui yrityksessään.

Andrée puolestaan tahtoi tietää, miksi vaunut olivat pysähtyneet. Hän kallistui siis kurkistamaan ulos vaunujen ikkunasta, ja tähystellessään kaunein, tummansinisin silmin ympärilleen, huomasi hän Gilbertin.

Gilbert oletti, että Andrée kummastuisi hänet nähdessään ja kääntyisi puhumaan isänsä kanssa, joka istui vaunuissa hänen vieressään.

Eikä hän erehtynytkään; Andrée kummastui tosiaan, käännähti ja huomautti Gilbertistä parooni de Taverneylle, joka istui punainen ritarinauha rinnassaan kuninkaan vaunuissa.

"Gilbertkö?" huudahti parooni aivan kuin yhtäkkiä unesta herätettynä;

"Gilbert täällä! Ja kuka siellä sitten hoitaa Mahonia?"

Gilbert kuuli selvästi nämä sanat. Hän tervehti silloin harkitun kunnioittavasti Andréeta ja hänen isäänsä.