Alexandre Dumas - Kuningattaren kaulanauha

– Niinpä niin, – jatkoi arvoisa tohtori mietteitään, – tämä on hyvin harkittu ja suoritettu. Ei tässä ole muuta hätää kuin että kuningas sattuisi haluamaan häntä nähdä… Ja jos hän tulisi, saisi hän myös kuulla, mitä sairas hourii… Hitto vie, ei auta epäröidä. Täytyy mennä puhumaan kuningattarelle… Hän saa neuvoa.

Tehtyään tämän päätöksen niin perin kiireisesti, kuin hänelle olisi joka sekuntikin tärkeä, valoi kelpo tohtori sairaan kasvoille raikasta vettä ja sijoitti hänet vuoteeseen niin, ettei hän pääsisi kolhaisemaan itseään kuoliaaksi vääntelehtien tai maahan pudoten. Sitten hän sulki akkunaluukut esilukolla, lukitsi oven tarkoin ja lähti avain taskussa kuningattaren luo, ensin kuunneltuaan oven takana ja saatuaan varmuuden, ettei siellä voitu Olivierin huudoista saada selkoa.

Ovella hän muuten tapasi rouva de Miseryn, jonka kuningatar oli lähettänyt tiedustamaan sairaan vointia ja joka pyrki sisään.

– No tulkaa pois, madame; minäkin lähden.

– Kuningatar odottaa…

– Mutta juuri hänen majesteettinsa luo olenkin menossa.

– Kuningatar haluaa…

– Kuningatar saa kuulla niin paljon kuin haluaa; sen voin teille vakuuttaa, madame. Mennään nyt.

Ja hän astui niin nopeasti, että Marie-Antoinetten kamarirouvan oli pakko juosta pysyäkseen hänen rinnallaan.

Kuningatar odotti rouva de Miseryn tuomaa vastausta, mutta ei tohtoria. Tämä astui sisään tuttavallisesti, niinkuin ainakin.

– Madame – sanoi hän kovaa, – se potilas, josta kuningas ja teidän majesteettinne huolehtivat, jaksaa niin hyvin kuin kuumeessa on tapana.

Kuningatar tunsi tohtorin ja tiesi, kuinka tämä kammoi ihmisiä, jotka muka oikein kiljuivat, jos pikkuisenkin voivat pahoin. Hän luuli herra de Charnyn hieman liioitelleen tuskaansa. Väkevät naiset ovat taipuvaisia pitämään väkeviä miehiä heikkoina.

– Sairaan haava on siis vain leikinasia, – sanoi hän.

– Hm, hm! – vastasi tohtori.

– Jokin naarmu…

– Ei juuri niin, madame. Mutta sama se, naarmuko vai haava… ainakin on nyt kuumetta.

– Poika parka! Onko oikein kova kuume?

– Kamala kuume.

– Ooh, – sanoi kuningatar kauhistuen, – en olisi luullut, että tuolla tapaa… yhtäkkiä… kuume…?

Tohtori silmäili kuningatarta hetkisen.

– Kuumetta on eri lajia, – selitti hän.

– Kuulkaapa nyt, hyvä Louis, te ihan säikytätte. Tavallisesti puhutte niin rauhoittavasti, mutta mikä teihin on tänä iltana tullut?

– Ei mitään erinomaista.

– Vai ei mitään! Tehän käännytte puolelta toiselle, katsotte oikealle ja vasemmalle ja näytätte ihan siltä, kuin teillä olisi kerrottavana minulle jokin salaisuus.

– Kuka tietää, vaikka olisikin!

– No enkö arvannut? Jokin salaisuus tuon kuumeen johdosta?

– Aivan niin.

– Herra de Charnyn kuumeen vuoksi?

– Aivan niin.

– Ja siitä puhumaan tulitte tänne?

– Aivan niin.

– Pian asiaan! Tiedättehän minut uteliaaksi. Alkakaa ihan alusta.

– Niinkuin kertoisin sadun, niinkö?

– Niin juuri, hyvä tohtori.

– No olkoon menneeksi, madame.

– Ja minä odotan, tohtori.

– Ei, vaan minä odotan.

– Mitä?

– Että kyselette minulta, madame. Minä olen huono kertomaan, mutta jos minulta kysytään, vastaan kuin kirja.

– Olenhan teiltä jo kysynyt, kuinka on herra de Charnyn kuumeen laita.

– Ei se ollut hyvä alku. Kysykää ensin, minkä vuoksi herra de Charny on joutunut minun luokseni, toiseen pieneen huoneeseeni, vaikka olisi voinut jäädä vahtiupseerien huoneeseen.

– Niin, mistä se johtuu? Se onkin omituista.

– Asian laita on niin, etten tahtonut jättää herra de Charnyta upseerien luo, kuten teistä olisi luonnollista, sillä hän ei ole tavallinen kuumesairas.

Kuningatar näytti hämmästyvän.

– Mitä tarkoitatte?

– Heti kun herra de Charny joutuu kuumeen valtaan, alkaa hän houria.

– Voi, voi! – sanoi kuningatar pannen kätensä ristiin.

– Ja kun se miesparka hourii, – jatkoi tohtori astuen likemmäksi kuningatarta, – puhuu hän koko joukon semmoista, mitä ei ole lainkaan hyvä antaa kuninkaan henkivartijain tai kenenkään muun kuulla.

– Tohtori!

– Ei olisi tarvinnut kysyä, ellei teidän majesteettinne tahdo, että vastaan.

– Puhukaa vain, hyvä tohtori.

Ja kuningatar tarttui kelpo tiedemiehen käteen.

– Tämä nuori mies on ehkä jumalankieltäjä, eikö niin, ja houraillessaan herjaa Jumalaa?

– Ei sinnepäinkään. Päinvastoin hänessä on harras uskonto.

– No sitten lienee hänen aatteissaan jotakin liiallista intoilua.

– Intoilua, sitä juuri hänessä on.

Kuningatar otti kasvoilleen tyynen ilmeen, teeskennellen ylvästä kylmäverisyyttä, joka liittyy ruhtinasten kaikkiin toimiin, he kun ovat tottuneet saamaan muilta kunnioitusta ja pitämään itseään arvossa, kuten maan valtiasten täytyykin käyttäytyä hallitakseen ja ollakseen kavaltamatta tunteitaan.

– Herra de Charnyta on minulle suositeltu, – sanoi hän. Sankarimme, herra de Suffren, on hänen enonsa. Hän on minulle tehnyt palveluksia, ja häneen nähden tahdon olla kuin sukulainen, kuin ystävä. Sanokaa minulle siis totuus, minun on saatava se kuulla.

– Mutta minäpä en voikaan sitä sanoa, – vastasi tohtori Louis, – ja koska teidän majesteettinne niin hartaasti haluaa sitä kuulla, niin tiedän siihen vain yhden keinon. Teidän majesteettinne saa kuulla sen hänen omasta suustaan. Jos nuori mies silloin puhuu tyhmyyksiä, ei kuningatar voine olla pahoillaan sille, joka on ehkä ollut liian varomaton ottaessaan salaisuuden korviinsa tai liian tyhmä koettaessaan sitä peitellä.

– Teidän ystävyyttänne pidän arvossa, – vakuutti kuningatar, – ja uskon jo alusta, että herra de Charnylla on joitakin merkillisiä houreita…

– Sellaisia, joita teidän majesteettinne on välttämättä kuultava voidaksenne niitä arvostella, – sanoi kunnon tohtori.

Ja hän tarttui hiljaa kuningattaren levottomaan käteen.

– Mutta aluksi muistakaa, että olette varuillanne, – sanoi kuningatar, – sillä minä en pääse askeltakaan, ellei joku hyväntahtoinen urkkija ole takanani.

– Tänä iltana, madame, ei kukaan muu ole läsnä kuin minä. Tarvitsee vain kulkea minun käytäväni lävitse, jonka kummassakin päässä on ovi. Sen oven, josta menemme sisään, panen perästämme lukkoon, eikä silloin kukaan pääse likelle.

– Luotan hyvään tohtoriini, – vastasi kuningatar.

Ja nojaten tohtori Louisin käsivarteen hän pujahti huoneistostaan uteliaisuuden kiihoittamana. Tohtori piti lupauksensa. Koskaan ei ote taisteluun tai tiedusteluretkelle lähtevällä kuninkaalla taikka seikkailevalla kuningattarella ollut varovampaa opastusta kaartinkapteenin tai hovivirkamiehen puolelta. Tohtori väänsi ensimäisen oven lukkoon, lähestyi seuraavaa ovea ja painoi sille korvansa.

– Sielläkö teidän sairaanne on? – kysyi kuningatar.

– Ei, madame, ei hän ole näin likellä, vaan vasta toisessa huoneessa. Jos hän olisi tämän oven takana, olisimme kuulleet hänen äänensä käytävän toiseen päähän saakka. Kuunnelkaa sitten tältä kohtaa, madame.

Nyt kuului todella epäselvää mutinaa ja valitusta.

– Hänellä on tuskia, hän voivottaa.

– Ei, madame, ei hän voivota, vaan puhuu hyvinkin selvästi. Nyt avaan tämän oven.

– Mutta minä en tahdo mennä hänen luokseen, – huudahti kuningatar peräytyen.

– Sitä en ehdotakaan teidän majesteetillenne, – vastasi tohtori. – Pyydän vain jäämään tähän ensimäiseen huoneeseen; tästä voitte kuulla sairaan kaikki sanat, eikä tarvitse pelätä, että kukaan näkisi tai mitään näkyisi.