Alexandre Dumas - Kuningattaren kaulanauha

– Ystäväiseni, – sanoi hän, puristaen Jeannea sylissään, – kuinka kuningatar oikein aikoo järjestää sen lainan, johon hänet suostutitte?

– Kysytte kai siksi, että kuningattaren luullaan olevan rahapulassa?

– Aivan oikein.

– Hän tahtoo maksaa teille, niinkuin olisi maksanut Böhmerille. Ero on vain se, että jos hän olisi ostanut Böhmeriltä, tietäisi sen koko Pariisi, mikä taas ei käy päinsä, kun oli tullut lausutuksi kuuluisat sanat sotalaivasta, ja jos hän saattaisi kuninkaan huonolle tuulelle, ärsyttäisi se koko Ranskaa. Kuningatar tahtoo saada timantit vähittäin omikseen ja maksaa myös vähin erin. Te toimitatte hänelle siihen tilaisuuden; olette hänen vaiteliaana valittajanaan, joka pystyy hänen puolestaan maksamaan, jos hän sattuisi pulaan, siinä kaikki. Hän on onnellinen ja maksaa; enempää älkää vaatiko.

– Hän maksaa… millä tavalla?

– Kuningatar, perin järkevä nainen, käsittää tietysti, että teillä on velkoja, monseigneur. Ja lisäksi hän on ylpeä, ei sellainen ystävä, joka ottaa vastaan lahjoja… Kun sanoin hänelle, että olitte jo suorittanut alkumaksuna kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä…

– Sanoitteko sen hänelle?

– Miksi en olisi sanonut?

– Sillä tapaa asia kävi hänelle jo alussa mahdottomaksi.

– Ei, vaan siitä sain keinon, jonkin syyn, miksi hän voi suostua. Ei mitään ilmaiseksi – niinhän kuningatar ajattelee.

– Voi, hyvä Jumala!

Jeanne otti nyt tyynesti taskustaan esille kuningattaren lompakon.

– Mikä se on? – kysyi kardinaali.

– Lompakko, jossa on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.

– Todellakin!

– Niin, ja kuningatar lähettää ne teille suurin kiitoksin.

– Oo!

– Summa on oikea. Olen laskenut.

– Sitä en epäilekään.

– Mutta mitä te niin katselette?

– Katselen tätä lompakkoa, jota en ole teillä ennen huomannut.

– Pidättekö siitä? Eikä se kuitenkaan ole kaunis eikä kallisarvoinen.

– Se miellyttää sittenkin, ties miksi.

– Teillä on hyvä maku.

– Laskette leikkiä. Missä suhteessa minulla muka on hyvä maku?

– Tietysti siinä, että teidän makunne on sama kuin kuningattaren.

– Tämä lompakko siis…

– Oli kuningattaren, monseigneur…

– Pidättekö siitä?

– Pidän hyvin paljon.

Kardinaali de Rohan huokasi ja sanoi:

– Onhan se luonnollista.

– Mutta jos teidän tekee mielenne… sanoi kreivitär huulillaan sellainen hymy, joka viettelee pyhimyksenkin.

– Sitä ette voine epäillä, mutta en kehtaa sitä teiltä riistää.

– Ottakaa se!

– Kreivitär! – huudahti kardinaali riemun valtaamana, – te olette kallehin ystävä, kaikkein älykkäin, kaikkein…

– Niin, niin.

– Ja liitto pysyy meidän kesken…

– Ikuisesti, kuten aina sanotaan. Ei, minulla on vain yksi ansio.

– Mikä se, on?

– Se, että olen toimittanut asioitanne jollakin menestyksellä ja suurella innolla.

– Jos teillä olisi vain se ansio, rakas ystävä, niin sanoisin olevani melkein teidän vertaisenne, – sillä minä olen myös, sillaikaa kun olitte Versaillesissa, puhunut teidän hyväksenne.

Jeanne silmäili kardinaalia hämmästyneenä.

– Tosin se oli vain mitätön asia, – selitti kardinaali. – Pankkiirini kävi tarjoomassa osakkeita, en tiedä missä yhtiössä, jonka tarkoituksena on kuivattaa ja viljellä soita.

– Ahaa!

– Siinä oli varma voitto, ja minä suostuin.

– Ja oikein teittekin.

– Malttakaa, niin saatte nähdä, että ajatuksissani aina panen teidät ensi sijalle.

– Toiselle, ja sekin on enemmän kuin ansaitsen. Mutta jatkakaa.

– Pankkiirini jätti minulle kaksisataa osaketta, ja niistä otin teitä varten neljäsosan, viimeiset.

– Niinkö, monseigneur?

– Kuulkaa nyt jatko. Pari tuntia sen jälkeen hän tuli takaisin. Jo samana päivänä oli osakkeiden arvo juuri siksi, että tämä määrä oli saatu myydyksi, noussut sata prosenttia, ja hän antoi käteeni sata tuhatta livreä.

– Se kauppa onnistui!

– Ja tässä on teidän voitto-osanne, rakas kreivitär, aioin sanoa, rakas ystävä.

Ja siitä setelitukusta, jonka Jeanne oli hänelle tuonut kuningattarelta, erotti hän viisikolmatta tuhatta livreä ja pisti ne sievästi Jeannen käteen.

– Hyvä on, monseigneur, lahjat ja vastalahjat kuuluvat yhteen.

Enimmin on mieleeni se, että muistitte minua.

– Teitä pidän aina muistissa, – vastasi kardinaali ja suuteli hänen kättään.

– Samoin minä teitä, – sanoi Jeanne. – Monseigneur, näkemiin! Pian tavataan Versaillesissa!

Ja Jeanne poistui annettuaan kardinaalille luettelon kuningattaren maksuajoista, joista lähin oli merkitty seuraavaksi kuukaudeksi määrän ollessa viisisataa tuhatta livreä.

Muistaen, mihin kiusalliseen asemaan jätimme herra de Charnyn, lienevät lukijamme kiitollisia, jos viemme heidät takaisin siihen Versaillesin linnan etuhuoneeseen, jonne tämä urhea meriupseeri, jota eivät ihmiset eivätkä luonnonvoimat olleet koskaan pystyneet pelottamaan, oli karannut peläten rupeavansa pahoin voimaan kolmen naisen, kuningattaren, Andréen ja rouva de la Motten läsnäollessa.

Päästyään etuhuoneen keskikohdalle oli Charny todellakin huomannut, ettei jaksanut edemmäksi astua. Silloin hän oli hoiperrellen ojentanut käsivartensa. Hänen voimiensa oli havaittu olevan lopussa ja riennetty hänen avukseen. Nuori upseeri oli pyörtynyt, ja tointui vasta muutaman minuutin päästä aavistamatta, että kuningatar oli hänet siinä tilassa nähnyt ja olisi ensi vaikutelmansa pakottamana ehkä kiirehtinyt hänen luokseen, ellei sitä olisi ehkäissyt Andrée pikemmin mustasukkaisuuden kiihkossa kuin järkevästi punniten, mitä ei sopisi tehdä. Muuten oli kuningattaren ollut hyvä peräytyä huoneeseensa, noudattaen Andréen viittausta, riippumatta siitä, mikä tunne tahansa oli Andréeseen vaikuttanut, sillä tuskin oli ovi suljettu, kun sen takaa kuului päivystävän upseerin huuto:

– Kuningas!

Huoneistansa tuli todellakin kuningas ollen menossa parvekkeelle ja tahtoen ennen neuvoston istuntoa tarkastaa metsästysosastoaan, jota hänen mielestään oli viime aikoina laiminlyöty. Tultuaan muutamien hoviupseerien saattamana etuhuoneeseen kuningas pysähtyi äkkiä nähdessään, että joku oli horjahtanut taaksepäin akkunanpieltä vasten, ja häntä auttamassa oli kaksi henkivartijaa, jotka näyttivät hätääntyneiltä, he kun eivät olleet tottuneet siihen, että upseerit menivät suotta tainnoksiin.

Kannattaessaan Charnyta he huutelivat yhä uudestaan:

– Monsieur, monsieur, mikä teitä vaivaa?

Mutta sairas ei saanut ääntään kuuluville. Kuningas ymmärsi, että tuo äänettömyys tiesi pahaa, ja joudutti askeliaan.

– Ettekö näe? – sanoi hän. – Se on joku, jolle on sattunut pyörtymiskohtaus.

Kuullessaan kuninkaan äänen henkivartijat käännähtivät ja konemaisesti hellittivät Charnyn, jolla kuitenkin oli sen verran voimia jäljellä, ettei kaatunut rentonaan, vaan luisui lattialle tuskaisesti huoaten.

– No, herrat, – sanoi kuningas, – mitä viivyttelette? Silloin riennettiin esille. Herra de Charny, joka oli kokonaan menettänyt tajuntansa, nostettiin maasta ja laskettiin pitkälleen eräälle sohvalle.

– Mutta kas, sehän on herra de Charny! – huudahti äkkiä kuningas, joka nyt tunsi nuoren upseerin.

– Herra de Charny! – toistivat läsnäolijat.

– Niin, herra de Suffrenin sisarenpoika.

Nämä sanat vaikuttivat kuin taika. Kohta oli Charnyhin valettu niin paljon hajuvettä, kuin jos hänen ympärillään olisi häärinyt kymmenen naista. Lähetettiin noutamaan lääkäri, ja tämä tutki sairasta huolellisesti. Kuningas, joka harrasti kaikkea tiedettä ja sääli kaikkia vaivoja, ei tahtonut poistua, vaan odotti, kunnes tutkimus päättyisi. Lääkärin ensi toimena oli avata sairaan takki ja paljastaa hänen rintansa, jotta raitis ilma pääsisi vapaasti tehoamaan, mutta silloin hän löysi semmoista, mitä ei osannut hakea.