Alexandre Dumas - Kuningattaren kaulanauha

– Haava! – sanoi kuningas tuntien yhä suurempaa sääliä ja astuen likemmäksi nähdäkseen omin silmin.

– Niin, niin, – mutisi herra de Charny koettaen nousta ja luoden ympärilleen raukeita katseita, – vanha haava, joka on taas auennut. Ei se mitään…

Ja tällöin hän puristi tohtorin kättä muiden huomaamatta. Lääkärin täytyy kaikki ymmärtää. Mutta tämä ei ollut hovilääkäri, vaan tavallinen Versaillesin kirurgi. Hän tahtoi esiintyä arvokkaana.

– Vai vanha haava… niinkö tekee mielenne sanoa, monsieur? Reunat ovat liian verekset ja veri liian heleätä; tämä haava ei voi olla vuorokaudenkaan vanha.

Charny, jolle tämä vastustus palautti voimia, nousi seisaalle ja sanoi:

– Luultavasti ette pyri minulle ilmoittamaan, milloin olen tämän haavan saanut, monsieur; sanoin teille ja sanon vieläkin, että se on jo vanha.

Vasta nyt hän näki ja tunsi kuninkaan. Hän pani takkinsa napit kiinni, ikäänkuin häpeissään, että oli antanut niin ylhäisen henkilön katsella heikkouttaan.

– Kuningas! – mutisi hän.

– Niin juuri, herra de Charny, minä se olen ja kiitän Luojaa, että jouduin tänne tuomaan teille edes jotakin lievitystä.

– Se on vain mitätön naarmu, sire, – sammalsi Charny, – vanha haava, siinä kaikki.

– Vanha tai uusi, – sanoi Ludvig XVI, – mutta se on kuitenkin näyttänyt minulle vertanne, uljaan aatelismiehen kallista verta.

– Jolle parin tunnin makuu taas tuo terveyden, – lisäsi Charny ja aikoi taas nousta, mutta oli luottanut voimiinsa liiaksi: pää oli sekaisin, jalat horjuivat, ja noustuaan hän painui kohta takaisin sohvalle.

– Katsokaa, – sanoi kuningas, – hän on kovasti sairas.

– Aivan oikein, – myönsi lääkäri nokkelasti kuin diplomaatti, haaveillen jo virkaylennystä. – Mutta hänet voi kuitenkin pelastaa.

Kuninkaalla oli tarkka käsitys kunniasta; hän oli aavistanut, että Charny salasi jotakin. Tätä salaisuutta hän piti pyhänä. Ken tahansa muu olisi sen houkutellut esille lääkäriltä, joka oli niin valmis puhumaan, mutta Ludvig XVI piti parempana, etteivät syrjäiset siihen sekaantuisi.

– Herra Charnyta, – sanoi hän, – ei saa panna siihen vaaraan, että hänet tuossa tilassa vietäisiin kotiinsa. Hänet on hoidettava Versaillesissa; pitää heti kutsua hänen enonsa, herra de Suffren, ja kun on kiitetty tätä herraa hänen avustaan, – ja tällöin hän viittasi läsnäolevaan lääkäriin, – on haettava paikalle henkilääkärini, tohtori Louis. Luullakseni hän onkin nyt linnassa.

Muuan upseeri kiirehti täyttämään kuninkaan käskyjä. Kaksi muuta kävi käsiksi Charnyhin ja kantoi hänet käytävän toiseen päähän, vahtiupseerien huoneeseen. Tämä kohtaus päättyi pikemmin kuin kuningattaren ja herra de Crosnen. Herra de Suffren noudettiin saapuville, ja tohtori Louis kutsuttiin astumaan tilapäisen lääkärin sijalle.

Jo ennestään tunnemme tämän viisaan ja vaatimattoman kelpo miehen, jonka äly oli tervettä lajia, vaikkei ylen loistava, uutteran raatajan tieteen suunnattomalla vainiolla, missä sadon korjaajaa enimmin kunnioitetaan, mutta missä vaon kyntäjä ansaitsee yhtä paljon kunnioitusta.

Tohtorin takana, joka oli jo kumartunut sairaan puoleen, nähtiin komentaja de Suffren, jolle pikalähetti oli tuonut sanan.

Kuuluisa sotapäällikkö ei vähääkään käsittänyt tätä pyörtymistä, tätä äkillistä pahoinvointia. Tarttuen Charnyn käteen ja katsahtaen tämän himmentyneisiin silmiin hän sanoi:

– Merkillistä, todella merkillistä! Tiedättekö, tohtori, ettei sisarenpoikani ole koskaan sairastanut.

– Ei se mitään todista, herra komentaja, – vastasi tohtori.

– Versaillesin ilma on siis perin turmiollista, sillä vieläkin vakuutan, että olen nähnyt Olivierin merellä kymmenkunnan vuotta aina reippaana, suorana kuin masto.

– Hänellä on haava, – huomautti eräs läsnäolevista upseereista.

– Mitä, haava! – huudahti amiraali. – Olivier ei ole koskaan haavoittunut.

– Pyydän anteeksi, – vastasi upseeri viitaten punertuneeseen paitaan, – mutta olin kuulevinani…

Herra de Suffren näki verta.

– Hyvä on, hyvä, – keskeytti tohtori Louis tuttavallisen jurosti, tunnusteltuaan sairaan suonta, – mitä suotta puhua pahan alkuperästä? Tässä on jokin vamma, tyytykäämme siihen ja parantakaamme, jos mahdollista.

Komentajan mieleen olivat lyhyet, täsmälliset puhetavat; hän ei ollut totuttanut laivaston lääkäreitä kaunistelemaan sanojaan.

– Onko pahakin vaara, tohtori? – kysyi hän liikutetumpana kuin miltä olisi tahtonut näyttää.

– Melkein kuin jos olisi partaa ajaessaan leikannut leukaansa.

– Hyvä. Kiittäkää kuningasta, hyvät herrat. Olivier, tulen sinua uudestaan katsomaan.

Olivier liikutti silmiään ja hyppysiään ikäänkuin kiittääkseen poistuvaa enoaan ja samalla tohtoria, joka toimitti, että hänen kätensä vapautui enon puristuksesta. Sitten hän oli nukkuvinaan onnellisena siitä, että oli päässyt vuoteeseen, järkevän ja lempeän lääkärin hoidettavaksi. Tohtori käski kaikkien poistua huoneesta.

Sairas vaipuikin unen helmaan, ensin kiitettyään taivasta kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, tai oikeammin siitä, ettei ollut sattunut mitään pahaa niin tärkeissä olosuhteissa. Häneen oli tullut kuume, tämä ihmisruumiin merkillinen uudistaja, ikuinen ihmisveressä kukoistava voima, joka palvellen Jumalan eli ihmiskunnan tarkoituksia panee sairaassa terveyden itämään taikka keskeltä terveyttä tempaa elävän. Kun Olivier oli niin tulisesti, kuin kuumeisten on tapana, hautonut mielessään kohtauksiaan Filipin, kuningattaren ja kuninkaan kanssa, nousi kiehuva veri aivoihin peittäen kuin verkko hänen ymmärryksensä… Hän houraili.

Kolme tuntia sen jälkeen saattoi kuulla hänen hourailuaan käytävästä, missä käveli muutamia vartijoita. Sen huomattuaan tohtori kutsui lakeijansa ja käski hänen ottaa Olivierin syliinsä. Olivier päästi joitakuita tuskanhuutoja.

– Käärikää peite pään ympäri.

– Kuinka minä sen saan toimeen? – kysyi palvelija. – Hän on liian raskas ja panee kovasti vastaan. Täytyy mennä pyytämään joku vartija avuksi.

– Vai semmoinen raukka te olette! Pelkäätte sairasta miestä, – sanoi vanha tohtori.

– Monsieur…

– Ja jos hän on teistä liian raskas, niin te ette ole niin vahva kuin luulin. Pitänee toimittaa teidät takaisin Auvergneen.

Uhkaus tepsi. Auvergnelainen nosti henkivartijain nähden Charnyn syliinsä kevyesti kuin höyhenen, vaikka sairas tempoili, kirkui ja houraili. Läsnäolijat ympäröitsivät tohtori Louisin ja tekivät hänelle kysymyksiä.

– Hyvät herrat, – vastasi tohtori huutaen kovempaa kuin Charny, jottei tämän sanoja kuultaisi, – voinette ymmärtää, etten viitsi joka tunti tulla peninkulman päähän katsomaan sairasta, jonka kuningas on uskonut haltuuni. Tämä teidän huoneenne on kuin maailman ääressä.

– No minne hänet viette?

– Kotiini, sillä olen niin laiska liikkumaan. Kuten tiedätte, on minulla täällä kaksi huonetta. Panen hänet makuulle toiseen huoneeseen, ja jos hänen annetaan olla rauhassa, saatte ylihuomenna kuulla, kuinka hän jaksaa.

– Mutta vakuutan teille, – sanoi vahtiupseeri, – että sairaan olisi täällä hyvä olla; me kaikki rakastamme herra de Suffrenia…

– Kyllä niin, tunnenhan minä, miten hoidetaan toverien kesken. Kun sairaan on jano, ollaan hänelle avuliaita ja annetaan juomista, niin että hän kuolee. Hitto vieköön herrain upseerien parannustavat! Sillä keinolla on ainakin kymmeneltä potilaaltani viety henki.

Tohtori puheli vielä sittenkin, kun Olivierin sanoja ei enää voitu kuulla.